Viiltely ja muu itsensä vahingoittaminen
Heipä hei!
Ajattelin nyt ottaa tämmöisenkin aiheen puheeksi… Onko täällä mahdollisesti muita viiltelijöitä kuin minä? o.O
Olen yleisesti ottaen ollut itsetuhoinen tapaus melko nuoresta iästä lähtien. Joskus ala-asteikäisenä minulla oli tapana vittuunnuttuani käydä tulikuumassa suihkussa. Ihan oikeasti, niin kuumassa kuin hanasta lähti. Sitten pureskelin kynsinauhojani ja huultani verille asti hermostuessani. Jossain vaiheessa se sitten siirtyi lyömisen ja kynsimisen kautta viiltelyyn. Ikää taisi olla 13 kun ensi kerran piirsin veitsellä ihooni. En osaa sanoin kuvailla sitä helpotuksen tunnetta. Olin silloin koulukiusattu, joutunut jonkinasteisen seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi, muita ihmisiä kovasti vihaava ja pelkäävä pieni tyttö. Nyt minulla oli oma pieni salaisuus. Minun pikkuinen askarteluveitseni, minun vereni. Se oli ensimmäinen asia pitkään aikaan joka sai minut hymyilemään.
Taukoa oli pari vuotta, mutta 16-vuotiaana kierre alkoi taas. 17-vuotiaana se karkasi käsistä. Nyt olen 18, viiltelen oikeastaan päivittäin enkä millään tunnu pääsevän tästä tavasta eroon. Tuntuu kuin en olisi tyytyväinen ennen kuin vartalossani ei ole enää muuta kuin arpikudosta.
Itsemurhaa olen myös pyöritellyt mielessäni 13-vuotiaasta lähtien, mutta yritykseksi on aina jäänyt… Toistaiseksi.
Joo tosiaan viiltelystä.
Olen 18 vuotias ja aloitin viiltelyn kun olin 13 vuotias. Se alkoi aluksi kokeiluna, mutta myöhempinä vuosina siitä tuli päivittäinen pakkomielle helpottaa pahaa oloa.
Käsivarteni on täynnä syviä arpia jotka ovat todella rumia. En kuitenkaan kadu tekemisiäni, sillä ilman tuota tilanteen ratkaisutapaa en välttämättä olisi tässä tänään.
Jos tilannetta yleistää, niin on totta että viiltely on sairaanloinen itsensä hoito tapa, ja ei välttämättä viittaa itsemurha aikeisiin, tarkoituksena on vain tuottaa kärsimystä.
Viiltely tuottaa hetkellistä mielihyvää aivojen kautta. Vinkki: Jos puristat jääpalaa nyrkissä , aivot vapauttavat samoja aineita kuin viiltelyn jälkeen.
En tänäpäivänäkään vielä voi hyvin, mutta viiltelyn olen saanut lopetettua, olkoon se sitten pahempi tai parempi.
Arvet ovat minulle muistoja, huonoja mutta myös muistuttavat kuinka paljon paremmin minulla nykyään menee, siksi en myöskään peittele niitä tai häpeä niitä. Kukaan ei saisi hävetä niitä.
Tsemppiä! vaikka kannustukset tuskin auttavat. Päinvastoin.
On josssain vaiheessa tärkeä kertoa jollekkin läheiselle tarvitsevansa apua, tai vaikka antaa kaverin "vahingossa huomata". Kun joku tietää, voit olla avoimesti oma itsesi.
henlyb kirjoitti 20.8.2011 17:39
Joo tosiaan viiltelystä.
Olen 18 vuotias ja aloitin viiltelyn kun olin 13 vuotias. Se alkoi aluksi kokeiluna, mutta myöhempinä vuosina siitä tuli päivittäinen pakkomielle helpottaa pahaa oloa.
Käsivarteni on täynnä syviä arpia jotka ovat todella rumia. En kuitenkaan kadu tekemisiäni, sillä ilman tuota tilanteen ratkaisutapaa en välttämättä olisi tässä tänään.
Jos tilannetta yleistää, niin on totta että viiltely on sairaanloinen itsensä hoito tapa, ja ei välttämättä viittaa itsemurha aikeisiin, tarkoituksena on vain tuottaa kärsimystä.Viiltely tuottaa hetkellistä mielihyvää aivojen kautta. Vinkki: Jos puristat jääpalaa nyrkissä , aivot vapauttavat samoja aineita kuin viiltelyn jälkeen.
En tänäpäivänäkään vielä voi hyvin, mutta viiltelyn olen saanut lopetettua, olkoon se sitten pahempi tai parempi.
Arvet ovat minulle muistoja, huonoja mutta myös muistuttavat kuinka paljon paremmin minulla nykyään menee, siksi en myöskään peittele niitä tai häpeä niitä. Kukaan ei saisi hävetä niitä.
Tsemppiä! vaikka kannustukset tuskin auttavat. Päinvastoin.
On josssain vaiheessa tärkeä kertoa jollekkin läheiselle tarvitsevansa apua, tai vaikka antaa kaverin "vahingossa huomata". Kun joku tietää, voit olla avoimesti oma itsesi.
Hei miten pääsit viiltelystä eroon?! se on kuin huumetta minullle en osaa luopua siitä vaikka olisi pakko ja jos kerron mutsille kaiken tai kysyn siltä se patistaa heti mut suljetulle osastolle en tiedä miten jaksan enään elää niin voisiko joku auttaa
moi! mää oon ny 13v. ja viillelly 2 vuotta... aluksi se oli vaan raapimista jne. sitten se siirtyi ihon "nyppimiseksi" ja hankaamiseksi verille asti. sitten tuli viiltely... syitä siihen olen alkanut miettiä vähän tarkemmin tähän viiltelyy ja tulin tuloksiin: äitini skitsofrenia, väittänyt ainakin 4 kertaa että alkoholiongelmainen (1 syy) "rakas" kummisetäni olisi raiskannut minut, siitä lähti alamäki koulussa, haistattelut opettajille ja muille ihmisille, lukuisat ravaamiset psykologeilla, kaveri joutui osastolle 2 kuukaudeksi, siskokin alkoi viiltelemään.... ja tietenkin ahdistus,oma alkoholiongelma,ja mahdollinen masennuskin on aika paljon tähän vaikuttanut... apu vain tulee liian myöhään. tänäänki ois aika psykologille... itsemurhaa olen ajatellut ensimmäisen kerran 11 v. yritin viime vuonna vetää ranteet auki mutta yritys oli vähän liian heikko.... en ehtinyt vetää niitä kunnolla kun isäni tuli kotiin ja melkein näki tämän... hukuttautua olen yrittäyt ainakin 3 kertaa...😯🗯️ voisiko joku auttaa minua? minulla ei ole ketään jolle puhua! psykologeille en halua/uskalla puhua!
Moi!
liimatti, kyllä sua voidaan auttaa jos vain haluat apua!
itse olen 23 vuotias nuorukainen, 14 vuotiaan aloitin viiltelyn ja viimeisestä kerrasta on kohta vuosi. tuolloin tein elämäni pahimmat viillot, mutta mut pelasti paras ystäväni, sielunveljeni. Sanoin hänelle puhelimessa etten enää jaksanut ja kerroin rakastavani häntä. Mut hän tuli paikalle kun tajusi puheluni olevan rehellinen avunhuuto. Jouduin tikattavaksi ja liimattavaksi. Mutta silloin näin että musta välitettiin ja välitetään edelleen.
Kyllä sunkin elämässä on joku joka välittää ja rakastaa sua. Mun neuvo ois että puhut jollekkin kuka tuntuu läheisimmältä sinulle, mutta niin että hän olisi aikuinen. Koulukuraattori on yks hyvä joka osaa antaa apua. Itselläni toimi parhaiten psykiatrinen sairaanhoitaja.. nykyään on "isosisko" eli vertaistukihenkilö huonojen päivien tukena.
Mä toivon sydämeni pohjasta että saat apua tilanteeseesi, olet vielä nuori ja sinulla on koko elämä vielä edessä! voit soittaa mm. mielenterveyspäivystykseen, kriisikeskukseen tai muuhun vastaavaan josta sinua voidaan ohjata. Mutta koska olet alaikäinen, vaaditaan hoito jutuissa myös huoltajasi lupaa.
Mä en onneksi toistaiseksi oo viiltänyt itseeni montaakaan kertaa, vain kolmesti. Johtuu varmaan osaksi siitä, että oon niin herkkä ja pelkään kipua yli kaiken. Ja onhan mulla maailman paras poikaystävä, joka koittaa parhaansa mukaan olla mulle tuki ja turva myös mun ankeina aikoina.
Ikää mulla on 17, tammikuussa tulee täyteen 18 ja tyttö oon. Mun tilanteeseen liittyvät diagnoosit on vielä kesken, mutta aika vahvasti näyttää siltä, että mä kärsin epävakaasta persoonallisuudesta - ja taudinkuvaan kuuluu mahdolliset itsensä vahingoittamiset ja päihteidenkäyttö, josta mä oon pysyny erossa kumminki,
Lähetän tsemppiä, haleja ja hyvää mieltä mun kanssa samassa kurjassa veneessä oleville foorumilaisille! 🙂👍
MLL:n sivuilla ei oteta enää uusia kirjeitä vastaan enkä halua soittaakkaan sinne. Enkä kertoa vanhemmilleni. Tai koulukuraattorille. Ainut paikka oli siis netti. niin ja olen siis melkein 14
Mun vanhemmat eros vuos sitte, ja äiti muutti yhteen naisen kanssa.
Ajan myötä tämä ja viikoittainen muuttaminen äidiltä isälle ja toisinpäin masensi minua aina vain enemmän. Lopulta kerran illalla, pikkuveljieni nukkuessa samassa huoneessa, otin huoneeseemme jääneen mattoveitsen.
Seuraavina kolmena iltana viiltelin aina vain enemmän, mutta vain pieniä haavoja, enkä ollenkaan lähelle valtimoa.
Näiden iltojen jälkeen menin koulussa näyttämään kättäni yhdelle koulumme opettajista, joka lähetti minut terkkarille, hän taas koulupsykologille ja sieltä vielä nuorisopolille. Ja tietysti vanhemmilleni kerrottiin. Viiltelyni loppui siihen.
Kului muutamia kuukausia, ja aloin käydä vaa'alla yhä useammin. Tässä vaiheessa olin n. 139cm ja 30kg, eli lievästi alipainoinen. En ollut ulkonäöltäni mielestäni lihava, mutta numero oli jotenkin minulle liian suuri. Lopetin aamu- ja iltapalan syömisen kokonaan, ja pienensin muitakin ruoka-annoksia. tätä jatkui melkein kolme viikkoa, kunnes olin perjantaina koulussa niin huonossa kunnossa, etten meinannut pystyä seisomaan koska tärisin niin paljon ja minua huimasi ja pyörrytti. lähdin luokkalaiseni avustamana terkkarille ja kerroin kaiken. Taas. Hän mittasi verensokerini jonka olisi kuulunut olla vähän yli 5, minulla se oli 2,3. jouduin juomaan kaksi lasillista vahvaa punaviinimarjamehua, ja terkkari kertoi että olisin pyörtynyt sinä päivänä jos en olisi mennyt kertomaan hänelle. Taas koulupsykologi ja nuorisopolikäynnit.
Selvisin siitäkin, ja elämäni jatkui normaalina.
Kesäloma alkoi ja läheni loppua, kun muutin äitini ja tämän vaimon kanssa eri kaupunkiin. Tämä tapahtui tämän vuoden puolella. Siirryin 7. luokalle uuteen kouluun, josta en tuntenut ketään.
Nyt minulla on tasan kolme kaveria uudessa kotipaikkakunnassani, jos heitä voi kavereikseni sanoa. Ensimmäinen on muuten ihan mukava, mutta inhoaa hiuksiani eikä pelkää sanoa sitä ääneen. Lisäksi hän kamppaa minut jatkuvasti koulun kivilattialle ja jos istun rappusilla, hän ottaa nilkoistani kiinni ja vetää minut alas, vaikka tietää että minua sattuu. Toinen taas on ihan mukava, mutta aina kun olen hänen kanssaan, ja joitakin muita hänen kavereitaan tulee luoksemme, jään heti ulkopuolelle. kolmas on erittäin kiva ja mukava, mutta hän on aina muiden luokkalaistemme kanssa, ja he taas eivät hyväksy minua joukkoonsa.
Olen lyhyt, vain 143cm, ja minulla on vain korviin asti ulottuvat, malliin leikatut hiukset. Olen siis erilainen kuin muut. Lisäksi minua eivät kiinnosta vaatteet tai meikit, vaan eläimet. toisin kuin muita samalla paikkakunnalla asuvia.
Muutamia päiviä sitten aloitin taas viiltelyn, ja nyt reiteni on on täynnä haavoja. Olen myös alkanut katsella vatsaani peilistä, koska vaakaa ei äidilläni ole. olen mielestäni lihonut, ja haluaisin laihtua, vaikka taidan olla vieläkin lievästi alipainoinen.
En halua kertoa ongelmistani koulukuraattorille tai muillekkaan aikuisille. Varsinkaan kun tämän paikkakunnan aikuiset ovat outoja ja tuntemattomia.
Ittellä on ollut itsetuhoisia ajatuksia viime aikoina...en tiedä kuinka huolissaan pitäisi ittestään ollla. En siis ole koskaan viillellyt tai mitään..jotenkin on semmonen elämäntilanne ja ahdistus sekamelska että tämmösiä ajatuksia on ollut päässä. Tunne että haluisi pistää ranteet auki vaikka en kyllä uskois että semmoseen pystyisin. Nolottaa näistä muille kertoa mutta kait ois syytä...
Mä ajattelin joskus, että en viiltele koskaan. Etten alennu siihen.
Nyt on sit ajatukset vähä muuttunu, tälläki hetkellä jalat niin pahasti haavoilla etten kävelee pysty.
Vinkki kaikille: Hakekaa sitä apua ennenko on liian myöhästä.
Se ei auta vuosia sen pahan olon jälkeen, masennus ei mene odottamalla ohi yhtää nopeemmin ko avun kans.
Toivon että pystyisin auttamaan ihmisiä jotka on tulossa tähän tilanteeseen, jotenki vaa estämään uudet masennustapaukset ettei kenenkää muun tarvis enää kärsiä tätä samaa.
Paljon voimia ja jaksamista kaikille, jos mietitte tarpeeksi löydätte varmasti jonkun joka rakastaa teitä tollasina.