Mun viiltely on ollut vaihtelevaa. Ekan kerran viilsin joskus 13-v (?) . Nyt olen 28v. Välillä on ollut vuosiakin, etten ole viiltänyt, välillä se on ollut ihan päivittäistä. Tuun rikkinäisestä kodista, johon on liittynyt mm.fyysistä ja henkistä väkivaltaa molempien vanhempieni osalta. Lisäksi elämäni on aina ollut niin kaaosta, aina sattunut ja tapahtunut kaikenlaista. Teininä olen jopa asunut kadullakin. Suurimman osan elämästäni olen ollut aina jollain tapaa hukassa ja masentunut, en ole saaanut kokea minkäänlaista turvallisuudentunnetta ennen kuin nykyisen mieheni kanssa.

Viiltelyni oli paha ongelma, jatkuvasti oli tikkejä, tulehtuneita haavoja, vaikea anemia jne. Terapeutti ehdotti vaihtoehtoisia keinoja ahdistuksen purkamiseen. Aloinkin kokeilla esim. piirsin, maalasin (joita harrastan muutenkin) tai sit vaan sotkin papereita 🙂, hakkasin ja mäiskin muovailuvahaa, nakkelin sitä pitkin seiniä, nykyään lähinnä hakkaan nyrkkeilysäkkiä. Tosin siinäkin olen joskus saanut käteni todella kipeiksi, mut mieluummin niin kuin rumat arvet joita joutuu peittelemään. Nyt olen ollut yli 3kk viiltämättä. Olen onnistunut pirkamaan ahdistukseni jotenkin toisin. Eli suosittelen kokeilemaan sellaisia keinoja, jotka eivät vahingoita eivätkä aiheuta rumia arpia.

Tuulenkulkija kirjoitti 9.4.2010 0:22

Välillä oma kylmäpäinen suunnitelmallisuuteni tarpeiston hankkimisessa ihan hirvittää. Inhoan niitä arpia, häpeän niitä ja niiden piilotteleminenkin on todella hankalaa varsinkin kesäisin. Silti sitä ei enää silloin ajattele, kun kivun tarve on tarpeeksi suuri.

Kuulostaa kyllä niin tutulta tuo. Suunnitelmallisuus, salailu ja häpeä. Aina kun vahingoitan itseäni mietin tarkkaan miten sen teen. Onko parempi purra sormia vai repiä jälki ranteeseen vai ylemmäs käsivarteen... Aina on mietittävä tarkkaan, miten jäljen voi peittää. Mutta myös laatia niin sanottu plan B eli selitys jäljelle jos joku sattuukin näkemään.

Tilanteissa joissa pitäisi olla lyhythihaisessa liikkeellä esim. liikuntatunnit ja kesällä tietenkin t-paidat ja uimarannat sun muut vaatii hirveetä suunnittelua. Kellon käyttö, rannenauhat, laastarit jne. millon mitäkin. Joskus olen todennutkin että tässä asiassa luovuutta löytyy ehkä vähän liikaakin.

Mulla tohon suunnitelmallisuuteen vaan kuuluu vielä se, että suorastaan haluan itselleni tärkeimmän ihmisen näkevän jäljet ja estävän minua vahingoittamasta itseäni. On totta, että tilanteet jossa joku näkisi jäljet ihollani oikeasti vahingossa ovat TODELLA harvinaisia. Saatan esimerkiksi nostaa hihaa ikäänkuin "vahingossa" sen verran että tämä yksi ihminen ehtii sen huomata.. Se on sairasta, koska en kuitenkaan halua itselleni rakkaimpia ihmisiä satuttaa.

Niin sanotusti parempina aikoina minäkin inhoan kaikkia näitä arpia ja olisin valmis tekemään mitä vaan että vain pääsisin niistä eroon ja saisin olla "normaali", eikä tarttis hävetä ja piilotella. Mutta kun vaikea hetki koittaa, ei todellakaan ajattele muuta kuin kipua.

Täällä myös yksi viiltelijä lisää. Aloitin viiltelyn 18 vuotiaana. Ensin se lähti saksilla pienillä pintanaarmuilla, myöhemmin siirtyi veitsen kautta partaterään ja haavat syveni. Sain viiltelyn jossain määrin lopetettua 19 vuotiaana kun menin osastolle hoitoon, mutta kamppailen sen kanssa joka ikinen päivä.
Vasen käteni on täynnä arpia ja joudunkin päivittäin piilottelemaan niitä. Jossain vaiheessa vanhat arvet oli tarpeeksi vaaleita ettei niitä ensi silmäyksellä huomannut ja pystyin pitkästä aikaa pitämään lyhyt hihaisia paitoja. Mutta enpä taas enään. Käsi on kauttaaltaan täynnä vaaleanpunaisia huomattavia arpia ja häpeän niitä.
Välillä olen kyllä ajatellut että miksi piilottelen niitä, ne kuuluvat elämääni. Toisaalta sitten tulee vastaan että mitä muut ajattelevat. He näkevät kädestäni etten voi hyvin, enkä halua ihmisten näkevän sitä.

moikka. 🙂 mä voin sanoo että kannattaa lopettaa viiltely, meinaan mun isosisko viilteli itteensä koko ajan ja senpä takia se joutu lastenkotiin ja se kävi monen monessa terapiassa eikä se auttanu..! parin vuoden päästä sille riitti ja se otti veitsen ja veti käsivartensa auki, se kuoli verenhukkaa ja mä löysin sen huoneestaan verilammikko vieressään ja veitsi lattialla.. arvaakkaa miltä musta tuntu kattoo ku oma sisko oli lopettanu elämänsä???

tästä ei tosiaan oo helppo puhua ja ton jälkeen mä jouduin terapiaan 2vuodeks ja sinä aikana mä viiltelin itteeni ja halusin myös vetää käsevarret auki, mutta sitten tajusin että mun vanhemmat joutu kestää jo yhden tyttären kuoleman eikä ne tosiaankaan haluu kokee samaa uudestaan. kuukauden päästä (tosta kahdesta vuodesta) en tarvinnut terapiaa ja nyt mä oon tässä yhden lapsen äitinä kirjottamassa teille nuorille mun lapsuuttani.

joten nuoret muistakaa että jos haluutte satuttaa itteenne niin muistakaa myös että se satuttaa myös muita.

Hei kaikki!

Olen 21-vuotias ja aloin viillellä 16-vuotiaana. Nyt kun katson käsiäni, niin en todellakaan ole ylpeä siitä mitä tein. Arvet eivät katoa koskaan, ne muistuttavat aina entisestä elämästä. Apua sain 18-vuotiaan kuraattorin kautta perheneuvolasta ja sitä kautta pääsin psykoterapiaan. Osastolla olin vähän aikaa itsetuhoisuuden ja itsemurha-ajatusten takia. Nyt elämä on näyttänyt valoisampaa puolta, toista vuotta käynyt psykoterapiaa.
Kauhistun aina, kun joku edes leikillään puhuu viiltelystä! Se ei todellakaan ole mikään vitsailun ja leikin asia. Erityisesti ärsyttää se, että viiltelijöiden ajatellaan olevan huomionhakuisia teinejä. Näinhän ei ole, vaikka tiedän kyllä sellaisikan tapauksia, valitettavasti..
Ehkä joskus poistatun arpeni tai kauniilla tatuoinneilla peitän käteni arvet. En halua muistutusta entisestä.

Tsemppiä ja voimia kaikille, jotka tämän ongelman kanssa taistelevat! Ette todellakan ole yksin. Kirjoittamalla ja puhumalla saa ihmeitä aikaan: olo on huomattavasti parempi.
Aurinkoisia kesäpäiviä🌻🙂🌻

Heips,
olen 24v ja yrittänyt itsaria 3 kertaa ja viillellyt. Itsetuhoon tuli kahden vuoden tauko, kun menin naimisiin, mutta tauko rikkotui muutama päivä sitten. Mulla on menossa psyykenlääkkeen muutos ja tuntuu etten kestä enää sekuntiakaan. Siksi viilsin äsken uudestaan. Tuntuu, et oon ihan yksin asioiden kanssa, kun lääkäri on täys ääliö. 😯🗯️

Itse harrastin viiltelyä. Edelleen löytyy arvet ranteista, reisistä ja vatsasta. Se vaan helpotti aikanaan sitä henkistä pahaa oloa, josta kärsin suuresti. Purin sitä viiltelemällä. Hetkeen ei voinut ajatella sitä, kuinka pää räjähtää, kun ajatus oli siinä fyysisessä kivussa ja tuskassa, jota sai aikaan. Kerran yritin itsemurhaa ja yritykseksi se jäi (onneksi).. En näkisi näitä onnellisiakaan päiviä, jos olisin onnistunut silloin..

Mutta olen päässyt eroon siitä tavasta. Viime kerran olen viiltänyt viime jouluna. Eli onhan siitä jo melkeen vuosi kohta! Jouluaattona tosiaan tulee oletettavasti se vuosi täyteen. Voittajafiilis. Mutta siis yritän sanoa, että siitä on mahdollisuus päästä eroon! Se mitä siihen vaaditaan, niin pitäisi yrittää päästä eroon siitä sisällä vellovasta pahasta olosta. Kun se helpottaa, niin itsensä satuttaminenkin on mahdollista lopettaa.. Ainakin omalla kohdallani oli näin.

Minä aloitin viiltelyni ollessani seitsämännellä luokalla elin kolme vuotta siten syy silloin oli se että poikaystäväni petti minua.. pääsin siitä kuitenkinvuodeksi eroon kun tapasin uuden jätkän olimme vähän yli vuoden yhdessä kunnes erosimme ja muutin toiselle paikkakunnalle olin vuoden sinkkuna ja tapasin aivan ihanan miehen tai niin luulin ☹️☹️ Selvisi kuitenkin parin kuukauden päästä ettei se jätkä ollut sitä mitä luulin aloitin viiltelyn uudestaan ja se pahenee koko ajan ensin se oli pientä viiltelyä saksilla sitten se siirtyi viiltelyyn puukolla ja nyt se onkin jo viiltelyä partaterällä ja siihen pisteesen että verta tulee ja paljon.. käyn psykologin luona juttelemassa asioistani. Mutta en todellakaan toivo kelleekkään viiltelyä jos vain jotenkin pääsette eroon lopettakaa!

Morjens! Mä viillän aina ku ahdistaa se on ihana se tunne joka tulee ku saan nähä oman veren valuvan haavoista ulos. Viiltely on mulle kun huumetta ainoo keino saada se paska olo pois. Vaikka välillä tulee paha olo jälkeen päin.

Tuntuu hurjalle lukea, miten nuorina osa on aloittanut viiltelemään. Ala-asteelainen on vielä ihan lapsi. Ei sillä, itse aloitin myös 11-vuotiaana. Mietitäänpä oikeasti, mitä sellainen keskenkasvuinen tekojensa vakavuudesta tajuaa. Ei niin kerrassa mitään. Vaan kipuapa se lapsikin tuntee sisällään. Siinä iässä ei vaan ehkä ole vielä keinoja kanavoida niitä muuten. Tuntuu pahalle ajatella, että jo lapsena olo voi olla niin sietämätön, ettei ole muuta tietä ulos, kuin itsensä vahingoittaminen. Lapsena, jolloin pitäisi leikkiä ja elämän olla huoletonta. Hullua.

Jos voisin kertoa 11-vuotiaalle itselleni, että viiltely ei ihan oikeasti auta mitään, tekisin sen. Ottaisin puukon pois ja halaisin. Vaan enpä voi, ei kukaan voi. Siksi edelleen 18-vuotiaana löydän itseni kerta toisensa jälkeen silpovan itseäni. Minulle ei tärkeää ole se, miten syvälle viillän tai miten paljon verta tulee. Se ahdistavat ajatukseni pysäyttävä kipu on pelastukseni.

Suunnitelmallisuus on niin tuttua. Kaiken sen ahdistuskohtauksen keskelläkin pystyin ajattelemaan (omasta mielestäni) järkevästi. Mihin viillän, miten peitän, mitä selitän, jos paljastun. Kaikki tuo kävi salamannopeasti. Siksi minulla ei ole käsivarsissani juuri yhtään arpea.

Reilu viikko sitten päätin lopettaa itseni satuttamisen. Pelkään pahoin, että viimeisimpien haavojeni parannuttua, repsahdan taas. Syyt lopettamiseen eivät ole itsellenikään kovin selkeät, joten yritys on sinänsä jo tuhoon tuomittu. Taustalla piilee palava halu sopeutua tähän yhteiskuntaan, mutta mutta, en usko, että minusta on siihen. Toivossa vaan on niin hyvä elää.

Toivon, että minä ja te muut saisimme jostain voimia tämän tavan päihittämiseksi.

Nyt iso virtuaalihali kaikille! 🌻🙂🌻

Moi.
Oon ite kans just ruvennu viiltelemään & sama juttu etten oo siitä tietenkään ylpee kukapa olisi.Jo ihan pienenä välillä rupesin tökkimään nuppineuloja ihonläpi niinkuin isot tytöt/pojat tekivät ja totesin sen jollaitavalla tekevän hyvän olon kun sai rangaista itseään.
En oo suostunu hankkimaan minkään laista apua vaik olis kuin vaikeeta ainoo mitä oon koittanu on se itsensä rankaiseminen eli satuttaminen.Eikä oo nättiä jälkeä mitä siitä tulee.
Ja niille jotka edes harkitsee sitä ni ÄLKÄÄ KOKEILKO!!
Ja muille jaksamisia ☺️❤️

hui!😮 kuulostaa hurjalta toi viiltely mistä sellasen taudin voi ssada tuleekse jos joku kamu viiltelee?

Oikeastaan, mitä pidempään olen tämän asian kanssa taistellut, vaihtelevalla menestyksellä, sitä enemmän musta alkaa tuntua että mulle itselleni ei ole hyötyä mistään ulkopuolisesta avusta. Tämä taistelu käydään minun pääni sisällä.
Sitten kun saan erotettua todellisen minäni siitä sairaasta, joka saa minut ajattelemaan itsestäni vain kaikkea negatiivista ja lopulta viiltämään, voin päästä siitä lopulta eroon. Vasta sitten voin aidosti sanoa voivani hyvin. Siihen asti voi melkein mikä tahansa tielle tuleva este olla se ratkaiseva tikki, joka saa jälleen veitseen tarttumaan.
Voimia kaikille muillekin sotureille tässä tuskaisessa taistelussa!

mun mielestä viiltely ei oo hyvä eikä paha asia.
siit ei todellakaan pitäis olla ylpee, mut ei sitä hävetäkkään tarvitsis.
arvet jää muistuttaa siitä pahasta olosta mikä silloin oli...
yleensä ne jotka viiltelee ei halua tappaa itseään.

Heip. en tiiåä miten alottais muuut SE ON kyl fakta et viiltely on ku huumetta sanoo itteeleen et ettei viiltele enää si huomaa ittensä vessan pytyn pääk shaverin terä kädes sitku tekee yhden niin tulee sen jälkeen monta viiltely jälkee mut en viitti enään viilellä kun joudun seuraavista jäljistä suljetulle osastolle. no joo sori jos kirjotan jtn randomii täönne :;) ja anteeks unohin kertoo iän oon ite vast 14 v poika. 😉 nojoo täs se sit tais olla