Hei skulljuice!
Etpä ole yksin ongelmasi kanssa, on täällä ainakin yksi muukin viiltelijä, meinaan minä. Viimeksi eilen viiltelin, mutta sitä ennen on ollut n. parin kuukauden tauko.
Sillon kun viiltelen, tulee hyvä ja helpottunut olo, ihan kun olisi saavuttanut jotain suurta ja kaikki olisi taas paremmin.
Mutta kun siitä sitten menee joku kymmenisen minuuttia niin ajattelen että mitä hittoa menin taas tekemään, taas petin lupaukseni olla viiltelemättä. Ja sitten tulee entistä kamalampi olo.
kaksi vuotta olen jo viillellyt, nyt olen 14-vuotias.
Se alkoi raapimisella, välillä hakkasin seinään rystyset verille, nyt sitten viiltelen.
Enkä todellakaan ole tästä tavasta ylpeä, mutta ei varmaan kukaan viiltelijä olekkaan.
Se on vähän kun huumeiden käyttö, siihen jää koukkuun, siitä tulee tapa ja siitä on vaikea päästä eroon.

Olen nyt vasta kerran käynyt sellasella nuorten asemalla, jossa nyt ensin käyn vähän aikaan ja sitten minut todennäköisesti ohjataan eteenpäin johonkin terapiaan.
Ajattelin että pitäisikö minun tästä viiltelystä kertoa nyt tai sitten siellä terapiassa?
Meinaan että saako siihen jotain apua vai loppuuko se sitten jotenkin automaattisesti jos tästä masennuksesta joskus selviän?

Viiltely on kyllä sellanen asia mitä kadun elämässäni todella paljon.
Jos voisin palata siihen hetkeen kun viiltelyn aloitin, niin tekisin kaiken toisin.
Tosin olisin yhä silloin masentunut ja hukassa joten tuskin pystyisin sitä olla tekemättä.

Paljon voimia ja tsemppiä sinulle, ehkä tästä pahasta tavasta vielä joskus päästään eroon.

🙂🌻

Moikka, jjuu et oo ainut joka viiltelyä "harrastaa" se on aika yleistä nuorilla.. :/ määkin olen 14vuotias ja 8.luokalla ja aloitin viiltelyn kun olin 5.luokalla..

Niin en määkään viiltelystä todellakaan oo ylpee,mutta siihen vaan just jää koukkuun ja mua se ainakin hetkellisesti auttaa.. :/

Voimia teille molemmille kirjoittajille!! 🙂)

Ja hyvää joulun odotusta! 😋

Moi

Mä olin 16 kun viiltelin käsiäni ja jalkojani niin että käsiini tuli tikkejä,nyt oon 21 v ja kädet on täynnä arpia eikä oo hienon näkösiä ollenkaan.
Viiltely auttaa ehkä sen pienen hetken mutta pahaa oloa pitää opetella käsittelemään muulloin kuin viiltelemällä,oikeesti harkitse seuraavan kerran kun olet veitsi kädessä,haluutko todella puukottaa itteesi käsiin ja saada hirveitä arpia vain sen vuoksi kun on ollu paha olo?
Kokemuksesta voin sanoa että ei kannata.Sitäpaitsi ne voi tulehtua ja nistä on suuri riski saada verenmyrkytys.

Moi!

Hienoa, että uskallatte kirjoittaa vaikeasta aiheesta, mutta kuten ketjun edellinen kirjoittaa toteaa; " pahaa oloa pitäisi oppia käsittelemään muilla tavoin, kuin viiltelemällä".

Viiltely on aina merkki jostain todella pahasta olosta, jota ei osaa tosiaan purkaa muulla tavoin. Viiltäminen tuntua auttavan hetkellisesti, mutta tarve uudelleen viiltämiseen voi tulla nopeastikin. Puhuminen, asioiden muuttaminen ja ongelmiin vaikuttaminen auttaa useimmilla pahaan oloon ja tätä kautta myös viiltelyn tarve loppuu.

Mielestäni viiltely ei ole kovin yleistä nuorillakaan, mutta jos kaveripiirissä on useampia, joilla on vaikeaa kotona tai käsittelemättömiä traumoja, niin voi tuntua sille, että monet viiltelevät.

Mitä olen keskustellut itseään viiltävien nuorten kanssa, niin heillä on usein ollut pettymyksiä muihin ihmisiin liittyen. Esim. omilla vanhemmilla on ollut omia henkilökohtaisia ongelmia (ne voivat olla osittain viiltelyn syy) tai koulukiusaaminen on vienyt uskoa muiden ihmisten hyvyydestä. Tällöin helposti voi uskoa, ettei kehenkään voi luottaa ja puhuminen sekä avun hakeminen vaikeutuu. Jos omien vanhempien kanssa ei voi järkevästi keskustella ja/tai heillä on esim. alkoholi ongelma, väkivaltaisuutta tai mielenterveysongelma, niin luotto puhumiseen aika hakusessa... ☹️

Apua hakemalla ei häviä mitään, siksi se on hyvä kokeilla.

Mutta itse asioihin vaikuttamalla ja apua hakemalla esim. terkalta tai joltain nuorten kanssa työskentelevältä ammatilaiselta, on auttanut monia vastaavassa tilanteessa. Avun hakeminen ei ole heikkoutta tai huonoutta, tämän ovat nuoretkin itse ymmärtäneet. Siksi varmaan nykyisin apua hakevia nuoria on todella paljon, vaikka he eivät sitä itse kerro ja kaveritkaan eivät avun hakemisesta tiedä.

Teillä kaikilla on mahdollisuus onnellliseen tulevaisuuteen, vaikkei sille nyt tuntuisikaan. Ongelmat pitää selvittää ja toimia sen mukaan, niin kaikki on mahdollista. Jokainen päättää itse miten haluaa itseään hoitaa ja toimia. Voimia! 🙂👍

Tomppa

Hei

Olen melkoinen kalkkis, 39 vee ja aloittanut viiltelyn, valitettavasti. . .

Sain Tompan viestistä todella hyvän käsityksen, eli tajusin että olen hyvin hyvin pettynyt muihin ihmisiin ja heidän kykyynsä auttaa minua. . .

Olen hoidossa kyllä, mutta viiltely on tullut nyt kuvioihin, en luota kehenkään, en kehenkään. . .

Voimia teille kaikille, koitetaan pärjätä!!!

Moi
Minä taas se mun edellinen viesti saatto kuulostaa kyllä tosi ymmärtämättömältä.
Ei se ole helppoo lopettaa eikä sitä voi lopettaa niin jos joku toinen sanoo että älä viiltele,ehotan että menisit käymään psykiatrin juttusilla,pääsisit alottamaan terapiaa tai jotain apua saisit.siitä on kyl vaikee puhua mutta ota rohkee askel ja kerro vakavasta ongelmastasi.voimii

Moi!

Olen itsekkin kalkkis puolta eli 32v. ja olen nuorena viiltänyt kerran ja jälki on edelleen, nyt olen sitten viillellyt pariin kertaan Olen kokonais valtaisessa hoidossa, on terapia ja muuta keskustelu mahdollisuuksia, joita käytän. Siltikkään ei aina helpota ja se terävä on se helpotus tai ei se oikein edes ole vahingoittaa itseä, mutta se suunnattomaan paha olo ei lähde mihinkään.😯🗯️

Ja kun olen puhunut ja kertonut olostani, ja mitä haluan tehdä on kyllä totisesti pysähdytty kuuntelemaan ja keskustelemaan pitääkö sairaalaan asti lähteä jos olo on niin paha, kun ei voida yksin jättää jos olen itselle vaarallinen. Se on jäänyt sitten siihen kun olen luvannut olla viiltelemättä ja pitänyt lupaukseni sen illan ja yön. Ja mennyt puhumaan jos on paha olla, siis tosi paha olla. Koska tunnen olevani tiellä jos pyydän keskustelu apua. Mutta aina pyritään järjestämään sitä jos vain on aikaa. (Asun nimittäin kuntoutuskodilla toistaiskesi.) Eli jos jotain mun kirjoituksesta nyt ottaa selvää niin hyvä, olen nykyään paininut asian kanssaa tosi paljon, siis tun itsensä vahingoittamisen kanssa.
Ja tätä joulua odotellessa, olo ei ainakaan helpotu.
Mutta hyvät joulut kaikille.

mä viiltelen kans. oon viillelly vitosluokasta lähtien, suurinpiirtein siitä lähtien kun ne ongelmatkin kasaantu. välillä on ollu parin kuukauden taukoja, nyt taas en oo viillelly
varmaan kuukauteen. mä viiltelen tohon vasempaan jalkaan .kenellekkään en oo tästä kertonu eikä kukaan oo nähny. välillä tulee vaan sellanen olo, hirveen ahdistunut ja kauhee tuskanen olo. sitten viiltelen ja helpottaa. toinen olotila on sellane, ku tunnen olevani aivan tyhjä, en tunne mitään, ei tee mieli tehdä mitään ja en ees pysty ajattelee.. tuntuu ku ois pelkkä kuori ku on yksinkertasesti ihan tyhjä. sit viiltelen tunteakseni olevani elossa. vähän niinkuin nine inch nailsin biisissä "I hurt myself today, to see if I still feel, I focus on the pain, the only thing that's real." se biisi varmaan kertoo jostai muusta, mut näin mä sitä aattelen.

Täällä kanss viilteijä. Aloitin viiltelyn 18 vuotiaana, kun kaverini sanoi että se helpottaa ahdistusta sun muuta henkistä tuskaa😞 kyllä se vähän aikaa auttaa, mut sitten tulee kamalat morkkikset. Jossain vaiheessa mun viiltelystä tuli joka päiväistä, ja olen joutunut useita kertoja psykiatriselle osastolle sen takia.

Nyt mulla on asiat jo paljon paremmin, ja silti tekee ajoittain mieli viillellä, mut en tee niin koska tiedän et se auttaa vaan vähän aikaa, eikä se oo hyvä tapa kenelleekkä

voimia kaikille🌻🙂🌻

Itsetuhoisuus on tuttua mullekin, ihan liiankin kanssa. Itse en viiltele (kokeilin, ei ollu mun juttu) mutta itseä on tullut vahingoitettua monilla muilla keinoilla.
Kaikki sai alkunsa kun olin ysillä ja tunsin olevani yksin. Minulla oli kyllä kavereita ja yksi todella hyvä ystävä, mutta silti tunsin olevani niin yksin kaiken sen keskellä.
Olin todella ahdistunut ja aloin vahingoittaa itseäni hakkaamalla milloin seinää, milloin nyrkkeilysäkkiä ilman hanskoja tai kiveä tai mitä vaan. Lopulta myös poltin ihoani, mistä muistona säilyykin arpi ranteessani. Ajattelin usein myös kuolemaa ja itsemurhaa. Jollain tasolla kuitenkin tiesin etten pystyisi siihen, mutta leikin ajatuksella silti.

Tämän jälkeen tajusin miten huonossa jamassa asiat oli ja päätin tehdä siitä lopun. Helppoa se ei ollut, mutta tässä vaiheessa siirryin lukioon ja kaveriporukka vaihtui mikä auttoi muuttumisessa. Reilu vuosi siinä sitten menikin onnellisesti, melkein puolitoista, kunnes koitti todella rankka toisen vuosikurssin kolmas jakso. Koulua klo. 8-16 neljänä päivänä viidestä ja vanhojentanssi stressi pahimmillaan. Tunsin itseni muutenkin jälleen masentuneeksi ja ahdistuneeksi monista eri syistä. Silloin sorruin taas.

Mutta nyt jokin oli muuttunut, minulla oli rakas ystävä jolle puhua vaikeimmistakin asioista. Se auttoi. Minulle itseni vahingoittaminen on ollut aina eräänlainen avunhuuto läheisimmille ystävilleni, että he huomaisivat miten kipeästi pelkään yksin jäämistä ja tarvitsen heitä vierelleni. Se on ollut keino hakea huomiota, tuoda julki tarpeeni kokea itseni tärkeäksi ja rakastetuksi.

Vanhemmille en ole halunnut/voinut asiasta puhua. Äiti huomasi ongelmani silloin ysillä ja passittikin minut äkkiä psykologille, mutta koin tuolloin olevani "tilanteen herra" ja selvinneeni pahimman yli. En siis puhunut tästä psykologille mitään, vaan esitin tietämätöntä siitä miksi äitini oli halunnut passittaa minut sinne. Kertakäynti siis sai riittää tuolloin.

Nykyään yritän rakentaa itsetuntoani uudestaan sekä keskittyä nimenomaan purkamaan ahdistustani muilla tavoilla kuin vahingoittamalla itseäni. Helppoa se ei ole edelleenkään, mutta aion taistella itseni irti tästä kierteestä. Toivon teille muillekin paljon voimia siihen!

Jos kerron nupolla viilteleväni, niin pistetäänkö mut jonnekkin laitokseen tai jonnekkin etten vahingoittaisi itseäni enää?
Hieman tyhmä kysymys ehkä, mutta haluaisin tästä asiasta jollekkin kertoa (siis muille kuin kavereille, jollekkin joka osaa auttaa) mutta ei ole kiva jos joudun jonnekkin laitokseen sen takia.

On nyt kyllä taas vahva halu viillellä, enkä tiedä pystynkö pitämään taaskaan lupaustani olla viiltelemättä kun ahdistaa niin he*vetisti. Kaikki romahtaa niskaan, kaikki kasaa mun hartioille liikaa painoa.
En osaa purkaa ahdistustani mihinkään muuhun, en musiikin kuunteluun, kirjoittamiseen, muille puhumiseen, ahdistukseni on liian suuri, ei sitä helpoteta noin vain.
Silti olisin iloinen että pääsisin tästä kammottavasta tavasta eroon.
Sillä tuntuu että mitä syvemmältä uskallan viiltää, sitä enemmän jään koukkuun.

Kumpa me kaikki tänne polulle eksyneet löytäisimme sen paremman polun vielä joskus. Jaksetaan uskoa yhdessä parempaan, vaikka se tuntuu lähes joka hetki liian vaikealta. Mutta kuunnellaan toisiamme ja koitetaan auttaa. Ettei kenenkään tarvitsisi vuodattaa vertaan tuskissaa eikä itkeä yksin. Ehkä pian aurinko paistaa ja jaksamme hymyillä. Voimia! 🙂🌻

Oon viiltäny jotain 4 vuotta, alkaa ranteet olemaan aika pahassa kunnossa, sitä yrittää vaihtaa sen pahan olon kipuun, ainakin mulla se on niin, en tiedä miten muilla. Mutta viime aikoina oon pystyny olemaan viiltämättä, viime kerrasta 2 viikkoa. En tiiä onko se paljon vai...

Hei.
Lueskelin tämän koko viestiketjun ja samaistuin. Itse viilsin ensimmäistä kertaa noin 12 -vuotiaana ja silloin alkoi muutenkin elämässä loputon taistelu masennuksen ja paniikkihäiriön kanssa.

Viiltelyä kyllä kadun, tietenkin, mutta jälkiviisaus on sitten kai se paras viisaus.
Mutta silloin kun viiltää, tuntuu siltä, että onnistuu edes jossain. Onnistuu satuttamaan itseään, kun ei muuta omasta mielestään osaa. Se on sairas ajatus, mutta itselläni se on ainoa aatos, mikä viiltäessä on; Tämän minä osaan.

En voi käyttää kesäisin t-paitoja, koska vasen käteni on aivan hirveä. Vanhojenkin arpien päällä on uusia arpia ja ne on pakko peittää, vaikka lähes kaikki ystäväni tietävät arvista. Silti olen oppinut elämään niiden kanssa, koska nehän, luonnollisestikin, ovat osa minua.

Seuraavana päivänä uusien viiltojen jälkeen olo on ontto, eikä mikään tunnu miltään. Ajatuksena on vain se, että olenhan taas onnistunut satuttamaan fyysisesti sekä itseäni, että henkisellä tasolla läheisiäni. Läheisten satuttaminen on pahinta itselleni, mitä voin tehdä, mutta niin vain käy kerta toisensa jälkeen. Onneksi vain yksi henkilö tietää tämänhetkisistä haavoistani.

Minulla on omakohtaista kokemusta aiheesta nyt hieman vajaan kahden vuoden ajalta. Olin ollut todella stressaantunut, ahdistunut ja yksinäinenkin jo pidempään. Psykologillakin kävin juttelemassa ihan omasta aloitteesta, koska sitä lamaannuttavaa ahdistusta oli todella vaikeaa kestää yksin. Se järjestelmä, johon minut lukion terveydenhoitajalta silloin ohjattiin, koki kuitenkin vajaan puolen vuoden käynnin jälkeen sen sortin muutoksia, että minun olisi pitänyt hakeutua muualle jos olisin käyntejä halunnut jatkaa. Siinä vaiheessa tuntui jo, että siellä ravaaminen oli enemmänkin vain lisärasite, kuin mikään oikea apu. Henkilö jolle olin jutellut, oli ilmeisesti vastavalmistunut nuorehko nainen, joka ei esim. kyennyt tunnistamaan paniikkikohtauksiani ollenkaan, vaikka kuvailin ne hänelle aivan selvästi. Tuolloin en tietenkään itse vielä osannut antaa sille kamalalle ololle nimeä ollenkaan.

No minä sitten päätin, etten hakeutunut kenenkään uuden ammattilaisen juttusille, koska olo oli tuolloin jo ehkä hieman parempi. Meni puolisen vuotta ja se sama paha olo palasi kahta kauheampana. Väliin tuntui niin pahalta, että haukoin vain henkeä ja se kaikki tuntui ihan kokonaisvaltaisena fyysisenä kipunakin jo. Silmissä pimeni ja en osannut oikein muuta kuin itkeä ja täristä. Jossain vaiheessa aloin purra ja raapia itseäni, jotta saisin tilanteen ikään kuin laukeamaan ja olon helpottumaan. Kipu auttoi hieman, mutta ei ollut aivan tarpeeksi. Sumuisissa aivoissa mikä tahansa terävämpi tuntui hyvältä ulospääsymahdollisuudelta, ja siitä se minun ja veitsien rakkaustarina sitten alkoikin.

Välillä oma kylmäpäinen suunnitelmallisuuteni tarpeiston hankkimisessa ihan hirvittää. Inhoan niitä arpia, häpeän niitä ja niiden piilotteleminenkin on todella hankalaa varsinkin kesäisin. Silti sitä ei enää silloin ajattele, kun kivun tarve on tarpeeksi suuri. Kun oma ahdistus on kasaantunut tarpeeksi pahaksi tai paniikkikohtaus iskee päälle.

Minulle asian salassapito on ollut jotenkin todella tärkeää. Näen jopa toisinaan toistuvia painajaisia eri tilanteista, joissa pikku salaisuuteni voisi tulla ilmi. Ihmisten suhtautuminen pelottaa, tuntuu että koko asia ymmärretään niin helposti väärin, tai sitten ali tai ylireagoidaan. Itse asiassa yksi näistä painajaisista kävikin toteen, kun olin porukoilla käymässä. Olin auttamassa äitiä keittiössä. kun yhtäkkiä isä tuli siihen ja kiskaisi ohimennessään hihaani sivuun, jotta se ei olisi puuhaillessa likaantunut. Minä aika äkkiä siitä tietenkin itseni riuhtaisin irti ja nykäisin hihan paikoilleen, vaan vahinkohan oli tietysti jo tapahtunut. Suhtautuminen tuntui olevan enemmän luokkaa " miksi ihmeessä sinä tuollaisia typeryyksiä teet, pitäisihän sinun ison ihmisen ymmärtää paremmin." Jotenkin se vihainen suhtautuminen ja koko tilanne oli vaan liikaa ja otin jalat alleni. Koko asiasta ei oikeastaan ole sen koommin puhuttu. Oikeastaan tuntuu, että ovat unohtaneet koko asian, niin hullulta kuin se kuulostaakin. 😐 Ei meillä koskaan ole kotona sellaista ilmapiiriä ollut, että olisi osannut vaikeita asioita edes jakaa, mutta silti vähän ihmetyttää, vaikka toisaalta olin helpottunutkin siitä, että asian annettiin olla.

Nuorena aikuisena tässä salaisuudessa on sekin varjopuoli, että kenenkään uuden spesiaalin ihmisen päästäminen omaan elämään on osoittautunut jokseenkin mahdottomaksi. Ei vain kykene luottamaan siihen, että se uusi ihminen ymmärtäisi. Arpien näyttäminen hävettää, ja olo on todella ruma aina kun vaatteita ei ole peittona. Minä kun olen vielä ulospäin niin iloisen ja sosiaalisen oloinen ihminen, että asia tulisi varmasti toiselle kuin märkä rätti puuntakaa. Jos jollain on tästä kokemusta, olisi ihanaa jos jakaisitte jotain 🙂🌻

Mun viiltely alkoi kuudennella luokalla. Ensiksi se oli pelkkää naarmuttelua saksilla mutta paheni koko ajan. Kerkesin viillellä melkein puoltoista vuotta ennen kuin äiti huomas jäljet mun kädessä ensi kertaa. Äiti kysy vaan, että miksi teen jotain niin tyhmää ja unohti sitten koko asian. En tiedä olisinko halunnut äidin puuttuvan asiaan jotenkin.. Se oli minulle tapa purkaa pahaa oloa kun ei ollut ketään kenelle olisin uskaltanut siinä vaiheessa puhuakaan.

Viiltely väline vaihtui saksista ensin terävään puukkoon ja sitten sheiverin teriin. Kun ensimmäisen kerran jouduin osastolle, viiltely vaihtui pään seinään hakkaamiseen. Kun olo alkoi kolmen kuukauden kriisihoidon jälkeen vihdoin vähän helpottaa mut siirrettiin kuntoutusosastolle. Siellä pään hakkaaminen vaihtui takaisin viiltelyyn. Eikä tää viiltely ollut enää mitään naarmuttelua. Lähes joka viikko käytiin ensiavussa tikkauttamassa tai liimauttamassa mun haavoja. Mulle ei enää riittänyt pintahaavat, ne ei helpottanu oloa samalla tavalla kuin syvemmät haavat.

Pääsin lopulta kuntoutusosastolta sijaisperheeseen. Mun olo oli lähinnä huonontunut tällä osastolla. Jaksoin muutaman kuukauden tsempata itseäni sijaisperheessä kunnes viiltely taas jatkui. Monen tikkauskerran jälkeen jouduin taas osastolle, onneksi ihan toiselle paikkakunnalle kuin missä edelliset osastot oli olleet. Tällä kertaa hoito kesti vuoden ja siitä oli vihdoin apua. Tällä osastolla hoitajat vaikuttivat siltä että oikeasti välittivät. Opin luottamaan uusiin ihmisiin, pääsin taas kouluun ja viiltely ja muu itsensä vahingoittaminen väheni. Välillä mulla on ollut parinkin kuukauden taukoja viiltelyssä. Silloin olen osannut olla ylpeä itsestäni. Mutta sortumisia on silti tullut. Nyt viiltely alkaa karata taas käsistä. Viime tikkaus kerrasta on yli puoli vuotta mutta haavat ovat silti syviä. Kaikki asiat alkaa pikkuhiljaa oleen kohdillaan, mutta en vaan saa itseäni lopettamaan viiltelyä. Se on minulle keino purkaa sitä tuskaa sisälläni jota en näytä kenellekään muulle.

Täytin juuri 18 vuotta joten viiltely on jo jatkunut aika kauan. Välillä haluaisin todella päästä siitä eroon, mutta kun tulee se huono hetki niin en enää välitä mistään. Mun keho on jo niin täynnä uusia ja vanhoja arpia ettei sekään auta kun ajattelee että siitä jää rumat jäljet. Joka tapauksessa minulla on parempi olo kuin on moneen vuoteen ollut. Ehkä viiltely vielä joskus jää munkin elämästä pois...