Ongelmani on siis seuraavanlainen: Olen 17-vuotias lukiota käyvä tyttö. Olen todella tunnollinen, lähes kympin oppilas. Olen jo monia vuosia kärsinyt erilaisista mielenterveyshäiriöistä, milloin syömishäiriöstä, masennuksesta, paniikkihäiriöstä, ahdistuksesta… Nyt tilanteeni on sellainen, etten enää oikeasti tiedä mitä tehdä.
Käyn viikoittain juttelemassa terapeutilleni. Nyt olemme keskustelleet psykoterapian aloittamisesta. Olen odottanut psykoterapiaan pääsyä innoissani, toivoen muutosta itseeni ja elämääni. En enää kuitenkaan usko, että pääni kestää siihen asti. Olen suoraan sanottuna alkanut vihaamaan ihmisiä. Minua ahdistaa kouluun meneminen, sillä siellä joudun näkemään ihmisiä. Olen kaikille kateellinen tai katkera, enkä halua tavata ketään, koska tiedän voivani itse sen jälkeen huonommin.
Minulla on monta vuotta ollut paras ystävä. Hän on aina tukenut minua ja ymmärtänyt minua. Nyt en halua enää nähdä myöskään häntä, sillä olen hänellekin kateellinen. En halua olla tekemisissä kenenkään ihmisten kanssa, en halua että kukaan tulee elämääni. En halua myöskään pilata muiden elämää olemalla tällainen. :/
En ole mitenkään akuutisti tekemässä itsemurhaa, mutta täytyy myöntää, että se on lähiaikoina käynyt monta kertaa mielessä. Olen alkanut erakoitumaan, ja vaikka tiedän, mitä tulevaisuudeltani haluan (toiveammatti yms) en vain enää yksinkertaisesti jaksa tätä.
Minusta on myös tullut sisäisesti todella agressivinen, ja tuntuu, että sisälläni on paljon patoutunutta vihaa, Välillä teksi vain mieli heittää esim. kaikki tavarat seinään. Pelkään, etten pian osaa enää hallita itseäni. Jos saankin jonkun kohtauksen vaikka koulussa, ja tapan kaikki ihmiset. Vihaan ihmisiä, eniten itseäni, enkä enää tiedä, mitä tehdä. Olen todella kyllästynyt ja turhautunut kaikkeen, enkä jotenkin vaan nää mitään syytä elää.
Kuulostaa melko tutulta. Itse pääsin lukiosta viime syksynä ja useimmat päivät siellä olivat melkolailla tuonlaisissa tunnelmissa. Muistan myös, että ihmiset tuntuivat hirveän pinnallisilta ja piittaamattomilta.
Minkälaisista asioista olet muille kateellinen?
Pelkäsin ihan tosissani joskus tuovan pesarin koululle tai tekeväni jotain typerää linkkuveitsellä. Aseesta haaveilin mutta ei minulla ollut mahdollisuutta päästä moiseen käsiksi. Onneksi kai. Joskus keitti vain niin paljon. Auvista en nyt mitenkään ihaile tai ihaillut, mutta jotenkin koin vain syvää ymmärrystä häntä kohtaan.
Joskus olin puhuessani hyvin agressiivinen ja hyökkäävä, ja kerran ihan oikeasti uhkasin tappaa erään koulukaverini, koska hän meinasi ryöstää pullani.
En tiedä tarkalleen onko masennuslääkkeiden, parantuneen unensaannin (minulla oli vakavia uniongelmia lukiossa), vähemmän stressin vai erilaisten mielenhallintatekniikoiden oppimisen ansiota, että nykyään on parempi olla. Usein päässäni kyllä räksyttä yhä jokin vesikauhuinen rakki kaikille ihmisille, mutta parhaimpina päivinä se on sivuseikka elämässäni, vähän niinkuin katumelu.
Toisaalta huonojen päivien jälkeen yhä kiitän onneani että minulla ei ole asetta.
hei!
mä olin joskus tosi paljon yksin. en sietänyt ketään ihmistä... en halunnut että kukaan puhuu, koskee tai ees on samassa huoneessa. mul oli hyvä olla yksin, mut onko sun?pidätkö sä yksin olemisesta? sanoit et sul on ollu paljon erilaisia mielenterveyshäiriöitä..
ne on tullut ja mennyt. kyllä tämäkin ohi menee, vaikka uskon että on raskasta.
sä päätät itse mitä teet elämällesi. kukaan muu ei voi pitää sua hengissä, mutta mä toivon ettet tekis mitään pahaa itselles. kaikille ihmisillä tapahtuu elämässä jotain pahaa ja jotain hyvää.sulle on tapahtunut paljon pahaa, joten uskon että sul on tosi onnellinen tulevaisuus, vaikkei se nyt siltä näytä
voimia sulle🙂🌻
Ihanaa saada tietää et en oo ainoo ketä on tämmönen.
Lauritar, oon muille kateellinen lähes kaikesta: väleistä sisaruksiin tai vanhempiin, ihmisistä, jotka todella välittää, kyvystä osata suhtautua "järkevästi" asioihin, tasapainosesta elämästä... kaikesta siitä, mitä mulla ei itellä ole.
Anni, vuos tai kaks sitten sain paniikkikohtauksia aina kun olin yksin, en vieläkään tiedä miksi. Nykyään mulla on normaalisti se, et tarviin sitä tiettyä omaa tilaa, jolloin nautin yksinäisyydestä. Nyt kuitenkin tilanne on se, että kun olen yksin, tunnen itseni tosi yksinäiseksi. Tiedän, että aiheutan sen itse omalla käytökselläni, eristäydyn ihan itse ja karkoitan kaikki mun elämästä. Musta vaan tuntuu et kaikilla menis paremmin kun en olis niitten taakkana täällä. Tiedostan itse, kuinka törkeä olen läheisilleni oman pahan oloni vuoksi, mutten siltikään osaa muuttaa käytöstäni. Suutun esimerkiksi parhaalle ystävälleni aina, kun hän lähtee jätkänsä luo enkä usko hänen jaksavan tällaista käytöstä enää kauaa. En osaa olla kenenkään puolesta aidosti iloinen. Olenkin hienosti osannut rakentaa kuoren, jonka avulla vedän eri rooleja ihmisten seurassa. Senkin tiedostan vallan mainiosti, enkä siksikään halua ihmisiäö tavata. Nyt olen päättänyt "suojella" kaikkia läheisiäni itseltäni, olemalla yksin, sillä en halua vaikeuttaa tai pilata heidän elämäänsä enempää.
Pintapuolisesti oon ihan kunnossa, moni luuleekin et mun asiat on tosi hyvin. Mulla on hyvä koulumenestys, rakkaat harrastukset, joissa olen hyvä ja olis myös mahdollisuuksia moniin kaverisuhteisiin, mutta jotenkin ne ei vaan merkitse mun arvomaailmassa mitään. Alkaa oikeesti tuntuu aika hirveeltä kun en tajua mikä mua vaivaa. Alan vaan pitämään itseäni koko ajan hullumpana ja hullumpana ja pelkään että alan sekoamaan, koska en enää osaa hallita elämääni yhtään.
Mitä tarkotat elämäs hallinnalla?
Mul oli ja on viäki kyl aika paljo just toi et oon kateellinen kaikille muille. Ite koen sen sillee et tuntuu et kaikilla on jonkinlaisia "oikeita" ihmisiä niiden elämässä, siis just sellasia ihmisiä joihin ne voi luottaa ja jotka oikeesti välittää niistä. Ja koen ettei mulla ole sellasia. Siks oon kateellinen ihmisille ja oon myös vihanen niille, varsinki niille ihmisille joita joku saattas kutsuu mun kavereiks, koska tuntuu että ne esittää mun kavereita ja käyttää mua itteensä viihdyttämään sitku niist tuntuu, mut ei oikeesti haluu auttaa mua mitenkää missää ja pakoilee vaa sitä. Varsinki ku pyydän sitä apuu ja tukee.
Ku sitä vihaa patoutuu, nii oon kans aika törkee. Mut sillee piilossa. Se patoutunu viha tulee mulla usein ulos niin, et aiheutan huolta muille. Kerron et oon epätoivonen ja haluun tappaa itteni ja semmost kaikkee, vaik samal pystyn kuitenki ite oikeesti suhtautumaan kriittisesti mun ajatteluun. Sit myös oikeesti teen ittelleni jotai niiku hakkaan päätäni seinään tai juoksen ovia päin. No usein kyl ku noin on käyny nii on oikeesti ollu nii paha olo et en oo vaa tienny mitä tehä eikä se olo oo loppunu ja oon vaa halunnu sen pois. Sit kans teen niin, et arvostelen jollekki ihmisiä ylipäätään, kuinka huonoja kaikki on täs yhteiskunnassa, nii sei oo suora hyökkäys sitä vastaan joka mua kuuntelee, eikä se sillon nii helposti ota itteensä ja ala puollustautumaan, mutta kuitenki saa kuulla kunniansa.
Toisaalta kumma, että teen noita asioita vaan tietyille ihmisille. Joku väitti joskus mulle, että sitä uskaltaa tehä niin ihmisille jotka on oikeesti läheisiä ku tietää et ne ei lähe pois.
Mut mun mielestä ne on just niitä ihmisiä jotka on satuttanu mua eniten ja on mulle "velkaa". Ja ne viä on lähteny pois sen takii. Esimerkiks mun entinen tyttöystävä. Ehkä mä kuormitin sitä liikaa.
Mutku mä olin aina yksin enkä saanu tukee ja se oli vaa bilettämässä.
En oikee osaa selittää tota elämän hallintaa, mut ehkä jotenki sillee et ku nyt on melkeen kaikki "langat omis käsis" ni tuntuu et en vaa jotenki saa elämää sillee järjestyksee. Koko aja on jotain ongelmii ja heti jos saan jonkun ongelman pois ni tulee toinen vähintää yht paha ongelma tilal. Esim kun sain syömishäiriön hoidettuu, tuli paniikkikohtaukset, sen jälkeen ahdistus, ja sen jälkeen masennus ja muute vaa paska olo mist en oo vieläkää päässy pois) Oon yrittäny ja yritän koko aja muuttaa mun ajatusmallei ja muutenki muuttaa itteeni. Mut tuntuu vaa et siit ei tuu mitää ku aina tulee jotai lisää. Yks mitä oon täs alkanu miettii et ku kaikist eniten vihaan itteeni, ni ehkä vaan käännän sen jotenki sillee et vihaan muitaki.
Juu siis mä oon just kans kateelline nimenomaa kaikist ihmissuhteist yms, en niinkään mistää rahast tai vastaavasta. Ja mullaki tulee välil just sellasii fiiliksii et mua vaa käytettäis jollai taval hyväks. Oon kuitenki tosi sinisilmäne enkä koskaa haluu uskoo ihmisist mitää pahaa.
Mä osaan kans jollain taval "analysoida" ja muutenki ajatella asiat järjel, mut en osaa siltikää elää sen mukaan niiku toi sun et sanot et satutat ittees.
Mä tiedän ainaki ite purkavani sitä paskaa mun sisält just niil mun läheisil ihmisil. Ja samal jotenki just niil läheisil, ketkä on mun luottamuksen pettäny yms et tuntuu just et ne on "velkaa" ja et niitte on pakko kuunnella.
Olen 17 vuotias ja käyn myöskin lukiota. Itselläni on erittäin vaikea lähestyä ihmisiä. Kun vihdoin siihen kykenen saavat he minusta aina täysin väärän kuvan, koska en osaa tuoda persoonaani esille heti vaan vaadin ensin aikaa (mutta joskus aikakaan ei riiitä. Tunnen tälläkin hetkellä kymmenen ihmistä joiden seurassa en voi olla oma itseni vaikka heidät olen tuntenut puolitoista vuotta ja he siis ovat usein mukana arki päivissäni). Pelkään lähestyä vieraita ihmisiä ja koen suurta ahdistusta olla vieraiden ihmisten parissa. 😭
En kuitenkaan ole ''yksinäinen susi'' vaan lauma sielu. Rakastan samalla kun vihaan ja pelkään ihmisiä.
Tuttujen ihmisten kanssa haluan olla. Haluan olla vain heidän lähellänsä ja kuunnella heidän asioita, mutta en halua tulla nähdyksi. Haluan olla ikään kuin näkymätön ja hiljaa monien ihmisten vieressä.
Pidän siittä, että saan olla tiettyjen ihmisten lähellä tietyssä tilanteessa, mutta ne tilanteet sulkevat pois normaalit arkipäivät, kun vain näen heitä. Tilanteissa joissa hyväksyn heidät lähelleni ovat esim. silloin, kun koen suurta tuskaa ja ahdistusta enkä kestä enään.
Nämä ihmiset valitsen ikään kuin tiedottomasti. Minulla on vain tunne tietyistä ihmisistä joiden kanssa tunnen oloni turvalliseksi jotenkin heidän persoonansa ja asioihin reakoimis kykynsä on selläinen jonka koen mukavaksi ja turvalliseksi.
Sukulaisten ja tuttavien keskellä olen oma itseni eli erittäin puhelias ja oikea ADHD 😀. Kuitenkin sukulaiset joiden seurassa olen tälläinen ovat äitini puolen mummu ja pappa sekä kummi tätini ja toki isäpuoleni ja äitini sekä yksi sisaruksistani.
Kaverit minulla ovat vähissä oikeastaan heitä on vain neljä ja kaksi heistä asuvat paikka kunnallani sekä toisen kanssa vietän viikottain aikaa, mutta hänkin on minua neljä vuotta nuorempi joten en tietenkään hänelle pura huoliani, mutta hänen seurassaan jotenkin olen vapaampi kuin milloinkaan muulloin, mutta heti, jos paikalle tulee joku tuttu tai vieras henkilö ahdistun ja menen lukkoon sekä ihan hiljaiseksi enkä puhu mitään. 😯🗯️
Minua oikeasti pelottaa, mikä minussa on vikana? En halua elää elämääni pelkurina ja ahdistuneena vaan omana itsenäni! 🤔
Mikä sua eniten niis ihmisissä pelottaa tai siis jos ajattelet järjellä, niin mikä se pahin pelko niis tilanteissa on se mikä sua alkaa ahdistaa? 🙂
Mullaki on vihaa sisällä kavereita kohtaan.
Nyt oon noin puolen vuoden ajan käyny läpi mielessä mitä sillon pienenä tapahtu.
Jotenki eläny uuellleen sitä lapsuutta mielessä.
Ja nyt kun tajuan kaiken.. nii on paha olla.
Lapsena mulle tuli semmonen olo että oon ihan arvoton.
Kavereitten kaas ko tuli ongelmia, niin sitte yhen jutun seurauksena mulle tuli ihan arvoton olo.
Ja sitte vielä tapahtu pari juttua. ja kaikki tuntui vähä niinkö turhalta.
Että mun on turha yrittää puhua nuille mitään..
Sitten sen jälkeen oon eläny noin 18 vuotta.. joskus kymmenen vuotta sitte laukes masennus kunnolla. enkä osannu käsitellä, ko en pitäny ihtiä minään.
Nyt vasta tajunnu, miten se silloin pienenä vaikutti kaikki jutut.
Ja ku oon ollu niin kauan negatiivinen, niin tajunnu mistä se johtuu.
Ja muistanu milloin ja mistä oon ollu vihanen, masentunut ym.
En jaksanu lukea tarkasti teijän kaikkia kirjotuksia, ko ei pysty keskittymään.. ☹️
Oon 27 vee.. mutta henkisesti varmaa 8-9 vuotias.....