Vaikka sateisessa hengenvedossa luulin tuntevani sinut, niin jäljelle oli jäänyt vain suolainen pisara, joka poskelleni kylmyydestä jäätyy. Huntuain kasivarsillani kannan, annan sateen pestä muistot pois.
Vaikka vuokses routamaan annan paljaita jalkojani piestä, tuulen tuudittaa ruumiinlämpöni uneen ja kylmyys tekee hiuksistani jääpuikot harteilleni, et kuitenkaan ole vastassa.
Vaikka polvistun nöyränä ja katson läpi halveksivan katseesi, en kuitenkaan anna sydämeni jäätyä.

En enää ollut se sama ihminen, olin kulkenut läpi muutoksen verhon. Unelmoin unelmista mitä näen vain unissani, unelmoin ruusuntuoksuisesta maailmasta jossa surullisuus olisi poistettu. Kuitenkin ainoat asiat mitkä on poistettu, hymy huulilta ja lämpö sydämestä, järki mielistämme ja uskollisuuden lujuus rinnastamme, ei ollut enää kenelläkään syytä olla täällä toisen vuoksi.

Harva ajattelee, että mitähän se surullinen mieli oikeasti ajattelee?
Kuinka moni on herännyt todellisuuteen ja nähnyt että ihmismieli on loppujen lopuksi
todella sairas ja ailahteleva, kykenee liikuttamaan ruumista sellaisiin asioihin
jotka eivät ole edes inhimillisiä. Laittaa kestämään toisen sellaista, mitä itse ei välttämättä kestäisi.

Olen nuori nainen, vasta 20vuotias, mutta aivan liian paljon pahaa jo kokenut.
Miten paljon riutunutta sydäntä ja haurasta mieltä voi vielä vapisuttaa?

Jos jotakin kiinnostaa, niin voin kertoa tarinani…?