Aloitan vaikka esittelemällä hieman itseäni. Olen 15-vuotias poika. Olen jo puoli vuotta lukenut näitä forumeita, vaan nyt vasta rohkenen kirjoittaa tänne. Siinä kaikki, kirjoitan vaikka tarinani, niin siitä selviääkin enemmän. Enkä mää muuten yleensä kirjota näin muodollista tekstiä, näin on vaan helpompi.
Muistan tarkasti sen, kun rakastuin ensimmäisen kerran. Kaksi vuotta sitten kesällä tutustuin ensimmäiseen tyttöön, joka piti minusta sellaisena kuin olen. Ei tarvinut olla aina hauska ja suosittu, mikä oli ehto jos koulussa halusi tutustua johonkuhun. Aloimme seurustella kesän lopuilla, aluksi kävimme kävelyllä silloin tällöin vaan lopuksi makoilimme vain sängyssä sisällä kaiket päivät. Joskus syksyllä vähän ennen lumien tuloa ihastuin erääseen meidän luokkalaiseen tyttöön. Jätin entisen melko ilkeästi.
Ei mennyt kuin kuukausi tai pari kun tuli jo ikävä. Uutenavuotena rohkaistuin kirjoittamaan hänelle, vaan silloin vielä juomista harrastava kaveri, olikin sopivasti päissään ja torjui minut. Olin sitten surullinen ja itkuinen päivittäin 3-4 kuukautta, kunnes tyttö yhtenä päivänä kirjoittikin minulle. Viikon päästä tunnustimme rakastavamme vielä toisiamme, ja siitä alkoi toinen onnellinen kausi elämässäni tähän mennessä. Nuorena ihminen voi kuitenkin olla vielä niin tyhmä, että tekee juuri saman virheen uudestaan. Täsmälleen sama kuvio samaan aikaan vuodesta, ja jouluna olin taas yksinään.
Tälläkin kertaa ikävä tuli, vaan ei yhtä nopeasti. Keväällä alkoi taas sama surullisuus ja toivominen. Tällä kertaa en uskaltanut kirjoittaa, odotin vain ja toivoin että tyttö pitäisi minusta ja kirjoittaisi vielä. Pari päivää koulujen loppuun ja tyttö lähtisi lukioon, enkä luultavasti koskaan enää näkisi häntä. Silloin olin illalla koneella Messenger päällä ja tyttö kysyy että mitä kuuluu. Tuijotin näyttöä n. viisi minuuttia kunnes riemuissani pystyin vastaamaan. Noh, koska minä täällä kirjoitan niin tietenkään se ei mennyt kuten toivoin. Muutamien viikkojen päästä uskalsin todella pitkän sisäisen taistelun jälkeen painaa sitä lähetä-nappia ja kerroin tytölle rakastavani tätä. Vastaus ei ollutkaan mitä toivoin.
Tyttö on ystäväni ja auttaa minua huolissani, mutta monesti tulee kuitenkin paha olo, kun tytöllä on bändi ja paljon ystäviä, niin harvoin jää aikaa minulle kunnolla. Minulla on yksi kaveri, jonka kanssa olen vapaa-ajalla ja koulussa, pelaamme ynm. Lisäksi koulussa on muutama muu, joiden kanssa vietän aikaa. Tyttö on kuitenkin ainoa jolle voin puhua ongelmistani, ja sehän ei ole hyvä asia, erittäin kypsä ja fiksu tyttö kuin onkin, niin hankala on varmasti suhtautua tällaiseen.
Vihaan itseäni, tunnen epäonnistuneeni kaikessa. Tämä tietenkin lyhennetään koulussa sanalla angst ja siksi koulukavereille ei saa puhua tällaisista. Yksi luokkakaverini yritti puhua muille huolistaan, se jätettiin yksin ja sille naurettiin selän takana. Kaveri vaihtoi koulua ja löysi jonkun tytön ja on nyt onnellinen. Se koulusta.
Siksipä siis tulin tänne. Toisille kertominen auttaa paljon, vaan vielä enemmän auttaa jos toiset ymmärtää.
Ja vielä viimeisimmät kuulumiset. 😞
Kesällähän kaveri kirjoitti tosi ystävällisesti ja huomaavaisesti joka päivä. Vaan kun koulut alko niin keskustelut on menny melko yksipuolisiksi ja aikaa ei riitä enää välittää minun huolistani. ☹️
Nyt se kertoi sitten että kun se joutui sillon väkisin poistamaan minut kalenteristaan ja päästään niin se on liian hankala saada enää takaisin. Ahdistaa kuulemma joka päivä kertoa kuulumisia, joskus silloin tällöin voi kuitenkin kirjottaa. 😞
Tuntuu pahalta kun aluksi antaa ymmärtää että auttaa ja ymmärtää ja tukee ja sitten ilmoittaakin että aika ei riitäkään, sitä ehti toivoa vaikka mitä. Noh siinä meni sekin tuki, toivottavasti löydän pian jonkun joka välittää, sitä kai tässä tarvittaisiin. 😟 😞
Musta tuntuu aina kamalan nololta rakastua, koska aikuiset sanoo, ettei nuoret voi viellä rakastaa. Hommahan nyt kuitenkin on niin, että kylläpä voi. (Tai siis musta tuntuu, että aikuiset sanoo niin.) Se, että on rakastunut, muuttuu vaan ajan mukana. Ja vaikka suhde kestäis muutaman kuukauden, sen loppuminen voi silti tunutuu ihan kamalan pahalta, ja rikkoo ihmisen pitkäks aikaa. Joskus se voi olla vaan pinnallista ihastumista tai sellasta, joskus se sitten voi olla tosi "syvällistäkin".
Mut ei kukaan jaksa sellasta, et jätetään, kinutaan takas, jätetään, kinutaan takas. Se on tosi väsyttävää. Ihan omasta kokemuksesta, nyt jo 18. vuoden ajalta ☹️ 😟
Harmi että sun rakkaudelle kävi noin, mutta kyl se siitä. Mulla on menny kaksi vuotta että oon päässy yli viimeisimmästä poikaystävästä. Se teki mulle just noin. Jätti, ja muutaman kuukauden päästä vonkas takasin.
Viimesimmän kerran se roikku perässä tossa marraskuussa, eli noin vuos sitten. On alkanu tuntua pahasti siltä, että mä olen se hätävara, silloin kun sillä ei satu olemaan tyttöystävää. Rakastuneena sitä ei vaan nää, jos toinen käyttää hyväkseen.
Teijän tilanne tosin on varmasti erilainen. Kirjottelinpa nyt vaan jotain tällästa.