Moikka Mirvah, ja muut ihanat ihmiset*halaus* 😉
Itse olen aina ollut sellainen "kotihiiri", niin kuin sinäkin Mirvah. Minulla on kavereita, jotka koko ajan kiitävät paikasta toiseen, ja tekevät ja näkevät paljon asioita, ja siten heillä on aina hirveästi kerrottavaa. Usein olen kuunnellut hieman kadehtien, ja voivotellen, kun ei minulle mtn tapahdu ikinä, mutta... eihän siellä kotona voi kauheasti mtn järin uutta ja ihmeellistä tapahtuakaan! Toki sinne voi kutsua ihmisiä, jos haluaa, mutta en minä ole siitäkään ikinä ollut erityisen kiinnostunut...
Olen aina ollut sellainen marisia-tyyppi, joka alkaa sitten valittaa, kun asiat eivät edistykään kohdallani niin kuin toivoisin! Sitä toivoo vähintään, että joku tulisi sen piiskan kanssa laittamaan sinut liikkelle, mutta valitettavasti ei kukaan tee mitään sun puolesta! Mun psykiatri jo alkuun hieman ns.varoitteli,että välillä voin kokea sen terapian suhteen pettymyksiä, ja niinhän se meni: kuvittelin jtk, että se psykiatri jtk parillla maagisella lausellaan saisi minut ns.entiselleni, mutta eih...!! Tuli hieman sellainen mahalasku, kun tajusin,ettei homma olekaan niin yksinkertaista: minun onkin tehtävä se kaikki työ itse!! Sitten, kun edistys lopahtikin aloin jo ajatella, että no niin en minä pystykään siihen, jään loppu elämäkseni tänne kotiin nysväämään, masennun varmaan uudelleen, en pääse elämässä eteenpäin,yms,yms, mutta... Sitten,kun tajusin (tämä tapahtui kaksi viikkoa sitten), että, mitä mä taas teen?? Mä vaan taas marisen ja vingun, mutta en kuitenkaan itse vaivaudu tekemään yhtään mtn asian eteen 🙄!! Ei,ei, ei se voi näin mennä! Oli vaan yksinkertaisesti PAKKO päättää,että joko teen jotain tai sitten jään loppu elämäksi vinkumaan kotia. Tuntui ahistavalta ja pelottavalta, mutta... mun on tehtävä jotain! Haluan auttaa itseäni, ja siten myös toisia, läheisiäni. Ja nyt... taas askel kerrallaan mennään eteenpäin🙂! Pieniä, mutta eteenpäin vieviä askelia.
Mirvah, ja muut kanssa kärsijät, kärsin itse huonosta itsetunnosta ja minulla on hirveän kovat vaatimukset itseni suhteen, kaikessa mahdollisessa, ja minusta tuntuu, että sinulla taitaa olla hieman sama ongelma(?)Nuo kirjoituksesi ovat kuin lainauksia omista mietteistäni! Mutta... kaiken sen keskellä on hyvä muistaa, että päämääränä on kuitenkin saada itsensä kuntoon! Jok´ikinen pieni askel eteenpäin on kuitenkin aina askel eteenpäin!! Eikä haittaa, vaikka välillä kaatuisikin!! Itse olen kaatunut jo monen monituista kertaa, ja tässä minä vielä kuitenkin olen, ja eteenpäin menen, niillä pienillä askelilla😋! Lakkaa vain säälimästä liikaa itseäsi, ja ota se, vaikka pienenpienikin askel eteenpäin!! Nyt voi olla vaikea uskoa,että se johtaisi mihinkään, mutta uskoa minua, tämän läpikäyvänä, että se kannattaa!!
Voimia ja halauksia kaikille!!
Pää pystyyn vaan!!! Paistaa se päivä risukasaankin😀