Väsynyt roikkumaan kallion reinalla
Yritin äsken tänne kirjoittaa kun kone yhtäkkiä sammu ja vähänkö otti päähän, olin aika pitkän tekstin kirjoittanut. Mutta kirjoitampa nyt uudelleen, ehkä vielä enemmän tiivistettynä koska mulla on kuumetta enkä jaksa kauaa enää valvoa.
Silloin kun äitini kuoli en surenut sitä paljoa, en juurikaan käsitellyt asiaa. En muista miksi, olin sentään jo 9 vuotias, en mikään kauhean pieni mutta en isokaan. Nyt teini-iän myrkyissä olen alkanut kunnolla vasta surra, ja tuntuu että ikävä melkein tappaa minut. Ainakin se on saanut minut masentumaan. Se ja muutama muu asia. Tai itseasiassa aika monia asia.
Tätä kaikkea ei ainakaan auta se että mulla on todella huonot välit mun isään. Se ei osaa puhua mulle enää muusta kun koulusta, eikä sitä näytä muu mun elämässä kiinnostavankaan kun mun koenumerot. Haluaisin että meillä on hyvät välit, mutta en jaksa enkä halua tehdä asian eteen mitään, musta se on isän tehtävä. En muista koska olisin viimeks sanonut sille edes hyvää yötä, tai moi kun tulen kotiin, saatikka sitten halannut sitä tai sanonut että rakastan sitä. Ihan mahdoton koko ajatuskin, me ollaan ajauduttu ihan erilleen.
Samoin kävi mun ja mun entisen parhaan kaverin kanssa, me vaan ajauduttiin erilleen mikä harmittaa 10 vuoden ystävyyden jälkeen. Lisäks mä luotin siihen enemmän kun kehenkään muuhun. Harmittaa tosi paljon. Me ollaan puhuttu asiasta, mietitty miks näin kävi, mutta ei löydetty syytä. Eikä näytä siltä et paluuta entiseen olis. Meistä tuskin koskaan enää tulee ystäviä. sitäpaitsi se mulkoilee ja välttelee mua aina koulussa, ihan selvästi vaiks väittää ihan muuta.
Mun muutama muu kaveri, itseasiassa mun ainoot muut kaverit tietää mun masennuksesta, mut ne ei osaa auttaa. Sanoo vaan et koita piristyä. Ihan kun se kävis niin helposti. Sellanen piristy kyllä kaikki järjestyy asenne vaan masentaa mua enemmän, koska tiedän ettei tää tästä muutu ellen saa apua. Entinen bestis oli samaa mieltä… Ne kysyy et miten ne vois auttaa? en mä vaan tiedä, olisin toivonut että ne tietää. Mulla ei vaan oo ketään läheistä ihmistä, tai ylipäätään ketään (terkkari ja kuraattori kuuluu samaan listaan!) kenelle kertoa tästä, jollekkin joka osais auttaa, jollekkin aikuiselle. Mikä mussa on vikana, kun haluun apua mut en vaan pysty hakee sitä? ☹️
Roikun kallion reinalla, kädet verillä ja väsyneet.
Huudan apua mutta kukaan ei kuule. Kukaan ei halua auttaa.
Joku kulkee ohitse, hän katsoo minuun ja kävelee vain tyynesti pois. Kyyneleet putoilevat silmistäni, vierivät kalliota alas.
Minuun sattuu.
En tiedä kauanko jaksan enää pidellä kiinni.
Sinä tulet kalliolle seisomaan. Katsot silmiini ja naurat.
Naurusi viiltää veitsenterällä haavani auki.
Mikä saa minut vielä keräämään kaikki voimani kasaan ja pitämään lujaa kallion reunasta kiinni ennen kuin putoan?
Toinen asia on toivo, toivo paremmasta huomisesta, josta sinä et tiedä vielä mitään. Toinen on elämä, joka on sinulla vasta aluillaan. Eläen sinä näet huomisen, siis pidä kiinni elämästä ja toivo.
Suomalaiset miehet isinä ovat niitä jurrikoita, jotka kysyvät sitä koenumeroa, koska eivät muuta osaa tai ilikiä. Miehet peittää hyvin paljon hyviä tunteita nahkansa alle, koska mies ei itke, eikä pehmoile muutenkaan. Muista, että häneenkin on jäänyt suru äitisi kuolemasta ja se voi olla syvällä.
Teille molemmille voisi olla hyvä jos puhuisitte äidistäsi, ihan vain muistelisitte.
Sinä voit auttaa itse itseäsi hyvin paljon, opettelet ajattelemaan, että tästä mennään, tuli syvin tai matalin.
hei moony!
en oikein tiedä mitä sanoa. muuta kuin että tiedän miltä tuntuu roikkua sillä kallion reunalla, odottaa ja toivoa että joku huomaisi. Itse vertasin tilannettani hukkumiseen. olin järvessä enkä enää kauan jaksa räpiköidä. hukun varmaan. tuosta vertauksesta on jo ainakin vuosi aikaa kun kirjoitin sen päiväkirjaani. silti olen vielä tässä. elämä on jättänyt jo jälkensä meihin. huominen pelottaa. tämä päivä on liian pitkä.
en tiedä mikä minutkin vielä pitää roikkumassa sillä reunalla. ehkä tahdonvoima. en tiedä. toivon sinulle voimia ja sisua!
kyllä me vielä jaksetaan huomiseen! 🙂🌻
Kiitos vastauksista helemi ja uskon(ko)! <3
Helemi, jos en pysty puhumaan isäni kanssa melkeimpä yhtään mistään muusta kuin koulusta ja säästä, miten yhtäkki pystyisin puhumaan äidistä hänen kanssaan? Eipä taida onnistua. Muistelen äitiä mielummin ihan yksinäni.
Haluaisin todella uskoa että vielä selviän tästä kaikesta ja jaksan vielä huomiseen, vaikka se välillä on erittäin vaikeaa ja tuskallista.
Hei moony. Tiedän kuinka hankalaa on ottaa se ensimmäinen iso askel avun saamiseen. Mutta alkuhan on jo se, että tänne kirjoitat! Itselleni kävi vähän köpelösti tuon avun hankkimisen kanssa. Sain hermoromahduksen koulussa eräiden asioiden takia, joiden myötä masennukseni ja paha oloni tuli ilmi. Itse asiassa olisin seuraavana päivänä kertonut masennuksesta itse terveydenhoitajalleni, mutta kävihän se näinkin. Kun ensimmäinen suuri ja vaikea askel oli otettu, niin asiat alkoivat aivan itsestään edetä - ja sainkin sitten pian apua pahaan oloon. (en tiedä onko se apu nyt niin kauheasti auttanut, mutta jotain kuitenkin)
Kurjaa että sinusta tuntuu ettei sinulla ole ketään luotettavaa aikuista jolle voisit tästä kertoa. 10 vuotta ystävyyttä on pitkä aika - ja varmasti harmittaa kun se loppui. Ikävää myös että suhteesi isääsi on huono. Mutta ehkä se voi siitä ajan myötä parantua ja muuttua johonkin suuntaan..
Jaksamisia ja paljon voimia sinulle! 🙂🌻
Joskus jopa toivoisin että saisin kotona jonkun hermoromahduksen tms. että niinkuin ihan noin vahingossa masennukseni tulisi esille. Ja tosiaan, se ensimmäinen askel, avun hakeminen toisin sanoen on todella vaikeaa, liian vaikeaa minulle.
Ajattelin hakea vähän sisältöä elämääni. Jotain tekemistä. Nyt kun alkaa syksy ja alkaa kaikki kurssit yms. niin ajattelin liittyä dogsitter kurssille. Pääsisin puuhailemaan koirien kanssa, koska en voi saada omia lemmikkejä vielä vähään aikaan isäni takia, joka ei halua lemmikkejä enkä jaksa enää jauhaa hänelle asiasta kun sitä jo monta vuotta yritin.
Ehkä se koirien hoito vähän piristäisi muuten niin synkkää elämääni.
Voimia kaikille! 🙂🌻