Väsynyt roikkumaan kallion reinalla
Yritin äsken tänne kirjoittaa kun kone yhtäkkiä sammu ja vähänkö otti päähän, olin aika pitkän tekstin kirjoittanut. Mutta kirjoitampa nyt uudelleen, ehkä vielä enemmän tiivistettynä koska mulla on kuumetta enkä jaksa kauaa enää valvoa.
Silloin kun äitini kuoli en surenut sitä paljoa, en juurikaan käsitellyt asiaa. En muista miksi, olin sentään jo 9 vuotias, en mikään kauhean pieni mutta en isokaan. Nyt teini-iän myrkyissä olen alkanut kunnolla vasta surra, ja tuntuu että ikävä melkein tappaa minut. Ainakin se on saanut minut masentumaan. Se ja muutama muu asia. Tai itseasiassa aika monia asia.
Tätä kaikkea ei ainakaan auta se että mulla on todella huonot välit mun isään. Se ei osaa puhua mulle enää muusta kun koulusta, eikä sitä näytä muu mun elämässä kiinnostavankaan kun mun koenumerot. Haluaisin että meillä on hyvät välit, mutta en jaksa enkä halua tehdä asian eteen mitään, musta se on isän tehtävä. En muista koska olisin viimeks sanonut sille edes hyvää yötä, tai moi kun tulen kotiin, saatikka sitten halannut sitä tai sanonut että rakastan sitä. Ihan mahdoton koko ajatuskin, me ollaan ajauduttu ihan erilleen.
Samoin kävi mun ja mun entisen parhaan kaverin kanssa, me vaan ajauduttiin erilleen mikä harmittaa 10 vuoden ystävyyden jälkeen. Lisäks mä luotin siihen enemmän kun kehenkään muuhun. Harmittaa tosi paljon. Me ollaan puhuttu asiasta, mietitty miks näin kävi, mutta ei löydetty syytä. Eikä näytä siltä et paluuta entiseen olis. Meistä tuskin koskaan enää tulee ystäviä. sitäpaitsi se mulkoilee ja välttelee mua aina koulussa, ihan selvästi vaiks väittää ihan muuta.
Mun muutama muu kaveri, itseasiassa mun ainoot muut kaverit tietää mun masennuksesta, mut ne ei osaa auttaa. Sanoo vaan et koita piristyä. Ihan kun se kävis niin helposti. Sellanen piristy kyllä kaikki järjestyy asenne vaan masentaa mua enemmän, koska tiedän ettei tää tästä muutu ellen saa apua. Entinen bestis oli samaa mieltä… Ne kysyy et miten ne vois auttaa? en mä vaan tiedä, olisin toivonut että ne tietää. Mulla ei vaan oo ketään läheistä ihmistä, tai ylipäätään ketään (terkkari ja kuraattori kuuluu samaan listaan!) kenelle kertoa tästä, jollekkin joka osais auttaa, jollekkin aikuiselle. Mikä mussa on vikana, kun haluun apua mut en vaan pysty hakee sitä? ☹️
Roikun kallion reinalla, kädet verillä ja väsyneet.
Huudan apua mutta kukaan ei kuule. Kukaan ei halua auttaa.
Joku kulkee ohitse, hän katsoo minuun ja kävelee vain tyynesti pois. Kyyneleet putoilevat silmistäni, vierivät kalliota alas.
Minuun sattuu.
En tiedä kauanko jaksan enää pidellä kiinni.
Sinä tulet kalliolle seisomaan. Katsot silmiini ja naurat.
Naurusi viiltää veitsenterällä haavani auki.
Mikä saa minut vielä keräämään kaikki voimani kasaan ja pitämään lujaa kallion reunasta kiinni ennen kuin putoan?