Väsynyt moneen asiaan, mistä voimia?
Mua on koulukiusattu nyt 10 vuotta. Oon siis yhdeksännellä ja 2kk ois jäljellä. Kuitenki jatkuva pelko ja varuillaan olo saa mut vaan mureneen sisältä. Oon tosi onnellinen, positiivinen ja rohkaiseva ulospäin, sillä se saa parhaimman vastaanoton ihmisistä. Heti kun kerron että hei, voin huonosti, nii kaikilla menee kulmat ruttuun ja huokailu alkaa. ”Taasko?”, ”Etkö sä ikinä parane?”. Kaveritkin heti katoaa ympäriltä, kun alan voimaan huonosti. Ne hakee vaan onnea ja aina pitäis olla hauskaa. Mutta kellä oikeasti aina on hauskaa? Tai jos kerron mielipiteeni tai itseäni askarruttavan asian, niin kuulen haukut. Mielipiteeni ovat aina niitä joita tykitetään, vaikka sitten yhtäkkiä parin vuoden päästä ollaankin samaa mieltä. Jos taas kerron asian mikä mietityttää, olen typerä idiootti kun en osaa käyttää itse omia aivojani.
Olen siis sairastanut vakavaamasennusta nyt 6 vuotta suunnilleen. Sain diagnoosin kun olin 10 vuotias, mutta varmasti oli ollut pidempään jo. Lapsuudesta muistan vaan itketyt yöt ja pelkotilat, koska lapsuudessa meidän perhe-elämä oli sekavaa ja väkivaltaa kaikilla tavoin täynnä. Siihen puuttu viranomaset ja nyt asiat on hyvin ja kaikilla tarvitsevilla lääkitykset, mutta muistot piiskasta ja huudoista elää yhä.
Mua vaan väsyttää. Koulua on päivittäin 8:00-14:00, jonka vuoksi joudun herään klo 5:00-6:00, ja silti on kauhee kiire. Oon hirveen poikki niin henkisesti kun fyysisesti. Isosisko on töissä, ja kadehdin sen tilannetta. Se sai 3kk sairaslomaa töistänsä vaan huonon voinnin takia. Voin yhtä huonosti ku se, muttei mulle mitään sairaslomaa voida antaa. Koulussa on pakko käydä.
Koulussa(erityiskoulu) on enimmäkseen vaan poikia. Ja nää pojat on aggressiivisia. Eräskin tässä kotitaloustunnilla huito puukolla toisia päin. En anna niiden tulla mun lähelle, enkä edes katso niihin. Pelkään henkeni edestä, enkä päästä ketään täällä mun selkäni taakse. Kerran päästin yhden pojan selkäni taa, ja sitten hän se tarras mun hiuksista ja kisko. Täällä siis ei ole omaa tilaa, ei opiskelurauhaa, eikä edes oikeutta omalle keholle. Koska nää riehujat on poikia, kaikki niiden tekemiset kuitataan vaan pojat on poikia lauseella.
Kotona menee hyvin muiden kanssa, mutta nukun päivät pitkät. Oon kiukkunen ja äksyilen muille, suutun pienemmästäki asiasta. Se harmittaa, koska haluaisin olla tukena siskoille ja olla hyvä tytär, siivota ja tehdä kotitöitä. Haluaisin vaihtaa renkaat autoon ja ajaa nurmikon. Kuitenkaan en pysty mihkään, makaan sängyllä ja ehkä just ja just saan siivottua huoneeni.
En tunne itseäni surkeaksi, olen mielestäni kaunis ja hauska, ja mukavaa seuraa. Osaan piristää ja kannustaa. Kuitenkin muut torjuu mut jatkuvasti, haukkuu ja jopa henki on uhattuna päivästä toiseen. Mun motivaatio käydä koulut loppuun on täysi 0. Ennemminkin haluaisin vaan riistää oman henkeni, en siksi että mulla ois huono olo itestä, vaan koska mun ympäristö on pelottava, vaarallinen ja täynnä ilkeitä ja tunteettomia ihmisiä.
Mistä sitä voimaa oikeen saadaan oikeesti? Kuten sanottua, esitän positiivista ja onnellista ulos mut sisältä oon jo sirpaleina. En uskalla tutustua muihin enää, enkä edes näe siinä mitään syytä miksi tutustuisin. Mun seurustelusuhteetkin on päättynyt siihen että joko mua on petetty, tai sitten kuten yhden kerran seurustelukumppani olikin täysin sekopäinen, uhkasi tappaa mut ja oli räjähdysherkkä, sekä raiskasi mut useampaan otteeseen.
Oon menettänyt täysin uskon ihmisiin ja näen ne eläiminä. Mulle on alkanut kehittyyn eri asteisia psykoosin merkkejä. Vaivun epätodellisuuteen ja kävelen vaan tottumuksen mukaisesti kaduilla, en oikeasti elä. Mä en kuule, tunne, maista tai näe tässä tilassa. Enkä muista jälkeenpäin mitään. Vajoan tähän ”transsiin” yhä useammin. Oon syrjitty ja tottunut siihen, joten kukaan ei ees huomaa tätä vähitellen tapahtuvaa mielenterveyden rakoilua. Ja ne jotka voisi huomata, esitän niille jotain muuta kuin olen. En edes lopuksi tiedä, kuka olen. Musta tuntuu että oon eri lajia, kun muut ihmiset. Muut ihmiset hyökkäilee toistensa kimppuun, on verenhimosia ja silmissä kiiluu vaan hulluus. Sellasina oon alkanut näkeen ne. Yritän sivuuttaa asian ja vakuutella että tää on harhaa, mutta kun uudestaan yritän tutustua johkin, nään taas sen hullun katseen, terävät hampaat valmiina iskemään, kynnet jotka riekaloi viattoman sydämen ja sen pahaa sykkivän sydämen. Tunnen hirveesti pelkoa.
En tiedä miten mun edes pitäis pyytää apua tähän tilanteeseen. Mitä voit tehdä asialle, kun ulkomaailma käyttäytyy miten käyttäytyy? Itseä voi aina työstää, mutta muille et voi mitään. Ahdistaa. 😯🗯️
Hei Mersedes,
Halaan sua virtuaalisesti. Sä oot joutunu kärsimään ja kokemaan uskomattoman paljon. Voit saada apua tilanteeseesi esimerkiksi terveydenhoitajalta, kuraattorilta, psykologilta, täällä Tukinetissä päivystäjältä, tai Mannerheimin Lastensuojeluliiton auttavasta puhelimesta ja netistä (ilmaisia ja anonyymejä).
Huomasin sun viestissä yhden asian, mikä kertoi siitä, miten vahva taistelija olet oikeasti. Sanoit: "En tunne itseäni surkeaksi, olen mielestäni kaunis ja hauska, ja mukavaa seuraa. Osaan piristää ja kannustaa." Pidä tästä ajatuksesta kiinni. Sulla on selvästikin vahvan itsetunnon merkkejä, ja siinä voi olla sitä voimaa, mistä kysyit. Se, että joudut pelkäämään koulussa väkivaltaa, on ehdottoman väärin ja lainvastaista. Käykö koulussasi poliiseja tai onko asiaan puututtu mitenkään? Koulurauha on jokaisen oikeus. Lohtua voi nähdä siinä, että koulu tosiaan päättyy parin kuukauden päästä, ja voit päästä eteenpäin uuteen kouluun, missä ei tarvitse sietää tuollaista. Sekin on aivan väärin että sua on kiusattu jatkuvasti, ja siihen pitäisi jo koulun henkilökunnankin puuttua. Oletko kertonut asiasta jollekin?
Rohkaisen sua kertomaan ammattitaitoiselle aikuiselle. Se on ensimmäinen askel kohti parempaa. Tsemppiä! 🙂🌻
Kiitos viestistä 🙂 Harmi, että tosiaan olen hakenut apua ja vähän kyllästynyt siihen että sitä ei saa, ja jos saa, se on ihan erilaista mitä sitä toivoi saavansa. Kävin monta vuotta psykologilla, jonka jälkeen vain kyllästyin siihen, että kaikki tehtiin juuri päinvastoin kuin minä tahdoin, ja pistin hoidot poikki. Hyviä esimerkkejä juurikin ne jutut, että sanon ettei jotain saa kertoa vanhemmille, niin eikös heti ensimmäisenä ole psykologi puhelin kädessä soittamassa vanhemmille. Tai kun kerroin joskus nuorempana että pidin itseäni lihavana, psykologi pisti heti ensimmäisenä seisomaan vaa'alle ja pisti katsomaan sitä numeroiden kirjoa, samalla kun multa tuskan kyyneleet vaan valuu, ja itsetunto laski vieläkin alemmaksi. Kun puhuin psykologien kanssa, välillä tuntui että he eivät edes kuunnelleet sanojani, vaan väittivät tietävänsä itse paremmin mitä mulle kuuluu ja mitä hoitoa mun tulis saada.
Tämän lisäksihän mut pakotettiin monta kertaa suljetulle osastolle, mistä hirveet muistot. Ovet oli kaikki lukossa, ihan vessakin. Hiljaiset hetket valkoisten seinien keskellä meinasi vaihtua hulluuteen. Puhelimien ja tietokoneiden eristäminen aiheutti ahdistusta, kun ei saanut yhteyttä edes vanhempiin. Itketyt yötkin muistuu hyvin mieleen, kuten myös se, kun mieshoitajat tulivat tuijottamaan riisu'utumista. Lisäksi tekemisen puute, jatkuva komentelu, ja ihan vain hygienian melkein kokonaan puuttuminen ei olleet mukavia muistoja. Paniikkikohtauksia ja lääkkeitä vaan vilisi silmissä. Siellä ei saanut nauraa, ei saanut itkeäkkään, eikä varsinkaan halata ketään. Ketään hoitajista ei saanut häiritä, eikä heidän sisäiset viestit oikeen kulkenut. Yksi hoitaja lupasi jotain, lähti töistä, niin lupausta ei pidetty, kun muut eivät olleet tietoisia. Lisäksi tosiaan kaikki oli aikalailla kiellettyä, ja kokoajan hätisteltiin pois. Ei edes televisiota saanut avata! Ainoita asioita mitä sai tehdä oli istua huoneessa ja lukea tai piirtää, jos sai edes välineitä siihen. Jos sattui tulemaan huonot huonekaverit, niin se oli paha sitten.
Mutta kaikista eniten koko jutusta on muistunut mieleen se, kun olin erityistarkkailuhuoneessa pari päivää, ja seurana oli vain pieni kello muuten valkoisessa huoneessa. Kamerat vahtivat taukoamatta. Kun otin kellon käteen ahdistustani ja puristin sitä, niin heti ensimmäisenä vihaisen oloinen iso mies tuli ja käski olla koskematta kelloon. Hänen lähtiessään koskin uudestaan, koska se oli ainoa lohtuni siellä. Eipä aikaakaan, kun sama mies rynni huoneeseen, ja vei kellon sitten mukanaan. Kuulemma olisin kuitenkin rikkonut sen. Ja toi oli niin hirveetä sillon, koska mulla ei ollut mitään muuta kuin se kello, ainoa asia mikä jotenkin piti järjissään. Mähän sitten valahdin ihan hysteeriseksi kun ei ollu enää mitään niiden valkosten seinien lisäksi. Ei mitään.
Sen jälkeen oon alkanut pelkäämään tota "apua", ja oon yrittänyt pitää sen itestäni loitolla. Tuntuu, ettei kuitenkaan tulisi ikinä siitä mitään, joten pyrin pääsemään ongelmista omien aivojeni avulla. Itsetunto-ongelmia tosiaan ei ole ja muutenkin tietyt ongelmat selätin ihan tahdonvoimalla, mutta näitä joitakin asioita ei tahdo vain osata hoitaa...
Tulipa tästäkin taas avautuminen 😀
Moi.
Kirjoituksesi on kyllä pysäyttävää luettavaa, ja on ymmärrettävää, että kaikenlainen apu tuntuu pelottavalta. Millaisten asioiden koet olevan sellaisia, joita ei välttämättä osaa hoitaa? Asiallistakin apua on kyllä tarjolla, jos asiat tuntuvat liian rankoilta, esimerkiksi Tukinetin päivystäjät, MLL:n Lasten- ja nuorten puhelin sekä netti, tai oman koulun terkkari tai kuraattori. Itsetunnosta ja tahdonvoimasta on varmasti apua myös paranemisessa 🙂
Tsemppiä! 🙂🌻
No, nyt itseasiassa kävin itkemässä psykologin olkaa vasten kurjaa oloa, ja olen saamassa apua. Kuitenkaan apu ei tunnu olevan oikeasti hyödyllistä. Ihan yhtä väsynyt ja loppu olen edelleen, vaikka psykologin pari kertaa olen nähnyt, ja tieto olostani on siirtymässä korkeammille tasoille. Omistan masennuslääkkeet joita voin käyttää tarvittaessa, mutta nyt niistäkään ei tunnu olevan apua. Jokainen aamu on edellistä vaikeampi, itken jatkuvasti ja kaikki tuntuu sortuvan niskaan.
Toivon vain niin helvetisti että pääsisi jo kesäloman viettoon. Kaikki tuntuu niin ylitsepääsemättömältä, en jaksa enää. Lisää vain vaaditaan, ja viimeisetkin tahdottaisiin puristaa ulos. Mutta ei, ei enää jaksaisi, ei sitten millään.
Moi,
Hienoa kun uskalsit kertoa asioistasi psykologille. Vaikka se tuntuisikin täysin merkityksettömältä, siitä voi vähitellen olla apua. Pystytkö olemaan rehellinen psykologin kanssa, tuntuuko nyt siltä, että hän ymmärtää ja kuuntelee sinua?
Haluatko kertoa enemmän tuosta vaatimisesta ja mehujen puristamisesta ulos? Kesäloma on onneksi jo lähestymässä, ja kohta on pääsiäisloma sekä vappu, jotka antaa edes hiukan helpotusta kouluun. Jos sulla on unelmia, toiveita tai jotain harrastuksia/tekemistä, mikä auttaa sua jaksamaan, niin muista ne ja pidä niistä kiinni. Niistä voi olla yllättävän paljon apua. Oot joka tapauksessa kova taistelija, kun olet tähänkin asti jaksanut, ja sulle varmasti koittaa vielä parempi aika, vaikka nyt rankkaa onkin.
Halauksia täältä! 🙂🌻