Hei!
Onko teillä jollakin vammaista sisarusta?
Miulla on liikuntavammainen ja sydänsairas isoveli. Luulin olevani asian kanssa aivan sujut, mutta viime vuosien aikana oon tuntenu ihan kummia. Näen unia hänen kuolemastaan. Olen ihan yliherkkä aina kun keskustellaan vammaisuudesta tai sivutaan sitä vakavasti tai vitsaillen. Keskustelut sikiödiagnostiikasta, vammaisten asemasta jne. menee miulla aina överiksi. Miussa herää viha ja toisaalta suru. Joudun piättelemään itkuani.
Miun on vaikee nykyään olla empaattinen. Välillä tunteeni katoavat täysin. Välillä ajatukset pyörivät vain itteni ympärillä. Viime aikoine olen ollut täynnä käsittämätöntä vihaa. Heräilen joskus yöllä raivokohtaukseen. Mieleni tekee huutaa, riehua ja särkeä astioita. Se on pelottavaa. Ja siitä jos mistä tulee huono omatunto. Poden jatkuvasti syyllisyyttä olemassa olostani, siis joka päivä. Tuntuu, että miulle on annettu aivan liian hyvät elämisen edellytykset, enkä mie osaa niistä olla kiitollinen vain syyllinen.
Veljeni sairauden vuoksi on mahdollista, että hän ei elä kovin vanhaksi. Yritän välttää koko ajatusta, mutta silti pelottaa jos menetän hänet. Varsinkin, kun miulla ei oo mahollisuutta nähä häntä kovin usein. En osaa oikein soittaakaan. Veljeni ei oo kauheen puhelias, enkä miekään.
En jaksa puhua kaikesta vanhemmillekaan, koska en vain halua rasittaa heitä enempää. Ja se puhuminen on vaikeaa. Ajattelin josko täällä ois ihmisiä, jotka kokee samanlaisia asioita, ku mie. Tahtoisin kovasti kuulla teijän muiden kokemuksista. Pelkäättekö sisarenne kuolemaa? Mitä muita tunteita teillä liittyy vammaiseen sisareenne tai vammaisuuteen yleensä? Jotain muuta?
Masha
Moi! Itse olen nk. vammainen ja minulla on kaksi isosiskoa. Isosiskoni ovat jo niin "aikuisia" että hyväksyvät minut, sillä ovathan he jo yli kakskymppisiä... 😀 Olen kiitollinen heile sillä ilman heitä minulla ei olisi mitään. Ite asun koulukodissa ja siskot asuvat molemmat kolmenkymmenen kilometrin päässä minusta nin he ovat minun ainoat tuki ja turva. Äiti ja isä asuvat sitten niin kaukana kuin useamman sadan kilometrin päässä...
Uskon että vammaisuus herättää sinussa tunteita, mutta ajatteletpa mitä vain, niin asia ei siitä miksikään muutu.Jos et ole tunteistasi selvillä ehkä sinun kannarr´´ttaisi jutelle veljesi tai vanhempiesi kanssa asiasta ja kysyä mitä kannattaisi tehdä.
Kiitos vastauksesta.
Totta, ei asia muutu. Enkä oikeasti haluakaan muuttuvan. Veljeni on maailman paras veli juuri sellaisenaan. Ei minun ole vaikea hyväksyä hänen ns. "poikkeavuuttaan". Pahinta on kai pelko menettämisestä. Miusta on aina sillon ihanaa, kun saan olla lähellä miun veliä. Mutta täällä kaukana kaikki on toisin, toisen olemassaolo ei olekaan niin itsestään selvää.
Hyvä, että siulla on hyvät välit sisaruksiisi. Onko heillä siun mielestä ollu koskaan vaikeeta hyväksyä siun "vammaisuutta"? Onko teillä keskusteltu asiasta? Ja miten?
Mie oon puhunu kyllä vanhempieni kanssa, mutta siihen olen pystyny vasta viime aikoina. Meijän perheessä on tapahtunu kaikenlaista, eikä vanhemmilla saatikka veljelläni yksinkertasesti oo ollu voimia enään selittää miulle mitään. Olen käytännössä hankkinut kaiken tiedon veljeni sairaudesta itte tai kuullut vahingossa. Tieto mitä ei ole voinut puida kenenkään kanssa on pelottavaa.
Tämä pelko on vain osa suurempaa pahaa oloa, jolla on tekemistä vain itteni kanssa. Jostain on alotettava. Ehkä mie en vielä oo tarpeeks aikuinen. Mutta juuri tällä tavoin pyrin kohti aikuisuutta. Miun on pakko saada käsitellä tätäkin asiaa jotenkin.
Masha