Hei, Rikkihajalla,

kuulostaa siltä, että sinua on pitkään vaivannut suuri stressi. Elämässäsi on ollut asioita, jotka ovat olleet sinulle melkoinen kuormitus. Et myöskään koe tekemisiäsi kovin mielekkäiksi asioiksi sinulle - ehkä etsit edelleen sitä, mitä juuri sinä haluat elämälläsi tehdä. Jotkin asiat menneisyydessäsi ovat edelleen arkoja, etkä haluaisi edes ajatella niitä.

Tässä yhteiskunnassa on ikävä ongelma, että ihmisen on päätettävä hyvin nopeasti, mitä hän haluaa elämältään. Siksi olet varmaankin päätynyt opiskelemaan alaa, joka myöhemmin ei enää tunnukaan omalta. Nykyään ihmisillä tuntuu olevan ainainen kiire - kiire aikuisuuteen, kiire opiskelemaan, kiire perhettä perustamaan, kiire seksiin ja parisuhteeseen, kiire ties minne. Loppujen lopuksi meillä ei ole kiire minnekään, meillä on vain uskomus, että meidän tulisi kiirehtiä.

Työttömyys on toinen ongelma. Sinulle olisi varmaan hyväksi, jos sinulla olisi joku, jonka tiedät olevan siinä asiassa kanssasi samassa veneessä: tuntisit ehkä, että joku muukin tietää, millaista ilman työtä oleminen on pahimmillaan, ja miettii keinoja selvitä asiasta. Tämän johdosta kysyn sinulta: onko sinulla tuttua, joka on myös työtön? Jos ei, voisitko löytää muuta kautta vertaistukea - vaikkapa netistä, jos muualta ei löydy (ainakin tältä sivustolta voisit saada jonkinmoista vertaistukea eikä Tukinetin tukihenkilömahdollisuuden hyödyntäminenkään olisi pahitteeksi, eihän?)?

Uskon, että kaikille valinnoillemme on syy, ja siksi en menisi sinuna liikaa moittimaan itseäsi jo tehdyistä asioista. Se, mihin voit vaikuttaa, on tässä ja nyt. Itse olisin iloinen, jos voisit hankkia apua vielä enemmän kuin mitä kerrot tähän mennessä saaneesi. Kolme psykologikäyntiä tuskin voisikaan poistaa kuvaamaasi ahdistusta - muutenhan psykologit olisivat aikamoisia poppamiehiä, vai mitä? 😉 Itse käyn terapiassa kaksi kertaa viikossa, ja olen ollut hoidon piirissä pitkään.

Tiedän, että joissakin paikoissa terapia maksaa huikeasti (ainakin yksityisellä), mutta minun on vaikeaa uskoa, että joka paikassa olisi näin. Niinpä toivon, että sinäkin löytäisit paikan, jossa sinulla on aikaa saada hoitoa ilman lompakon tyhjenemisen pelkoa.

Lämpimin kesäterveisin

IisaMari

Jep, olen samaa mieltä, että kaikella on syynsä 🙂 Vielä tämän työttömyyden/muun "häslingin" jälkeen tulet huomaamaan, että oli tässäkin aikakaudessa jotain järkeä/hyötyä, esim. kasvat ihmisenä, opit näkemään uusia näkökulmia, arvostamaan tarjottuja työpaikkoja jne. kukapa tietää mitä kaikkea!
Kasvukipujen yleensä kuuluukin sattua (ja tällä en viittaa ikääsi tms.)
-You`ll see!

Työ EI ole minusta ihmisen arvon mitta. Vaikka olisikin työtön -aktiivinen työnahakija, mutta ei saa töitä, ei se silti sitä tarkoita, että ihminen olisi täysin luuseri, laiska tai ikuisesti työtön. Mikään ei ole ikuista, ei edes työttömyys! Joten älä siihen harhaan mene, että nyt kun olet työtön sinua ei muka tarvittaisi tai koulutuksellasi ei olisi arvoa. tottakai sillä on ja tulee olemaan!

Koitappas nyt vain käyttää tämäkin aika hyödyksi, harrasta jotain, relaaa, lepää, mieti mitä oikeasti elämältäsi haluat.
Työ oravanpyörään ehdit myöhemminkin vielä moniksi kymmeniksi vuosiksi!

Tsemppiä! 🌻🙂🌻

Kiitos kauniista vastauksesta, IisaMari.

Tuo typerä kiire minulla olikin päättää asioista liian nopeasti, kun lähdin yliopiston hommista. Pelkäsin asioita, jotka eivät olleet ajankohtaisia ja tein ratkaisun, jota kadun nyt. Romahtelen yhtenään. Aamuyöt ovat hirveää pyörimistä. Kävin viimeisellä maksuttomalla psykologin käynnilläni eilen. Hän sanoi, ettei psyykkeessäni ole vikaa, mutta minulla vain on kriisi päällä. Okei, ihan kiva, mutta miten minä tästä nousisin? Ahdistaa, itkettää, tunnen itseni tarpeettomaksi ja ennen kaikkea tunnen pilanneeni elämäni ja rikkoneeni itseni. Minulla on jatkuvasti rauhaton olo ja ystävien näkeminen on raskasta. Ikävöin työporukkaa ja sitä hyödytöntä työskentelyä, joka kuitenkin näköjään loi elämälle raamit. En halua tutustua uusiin ihmisiin, koska häpeän tilaani. Jätin menemättä luokkakokoukseeni samasta syystä. Olin ennen pääosin avoin ja puhelias ekstrovertti (okei, oli minulla erakkopuolenikin), mutta nyt olen tehnyt itsestäni ihmisiä välttelevän epäonnistujan. En voi ymmärtää, että minulle on käynyt näin. Tämä tuntuu painajaiselta, joka ei vain ota loppuakseen. Olen aina pärjännyt hyvin kouluissa, olen aina ollut kesätöissä. Ei minulle pitänyt käydä näin. Ei minun pitäisi olla masentunut ja työtön ja hyödytön. Olen ihan sekaisin.

Minulla on kyllä ystäviä, joille voin puhua tunteistani, mikä on mukavaa, muttei se vain meinaa yksin riittää. Tiedän, että olen tässä tilanteessa vain oman tyhmän valintani vuoksi, ja se minua surettaa eniten. Minua ei irtisanottu; päätin itse, että haluan etsiä jotain muuta. Typerä naiivi minä.

Olen kirjoitellut tukihenkilölle tällä sivulla, ja se on osaltaan auttanut ymmärtämään, mitä tunnen, mutta jotenkin vain junnaan paikallani. Nyt tukihenkilöni on vielä lomalla.

Syön mäkikuismapillereitä, mutten ole vielä huomannut viikon käytön jälkeen juuri mitään tehoa. Pitää varmaan yrittää saada jotain vahvempaa troppia. Ajatuskin kyllä pelottaa: minä käyttämässä masennuslääkkeitä! Itkettää. Minulla piti olla edessäni loistava tulevaisuus, mutta toisin kävi. Olen arvoton idiootti.

Kas, angstasin silentin vastaamisen kanssa päällekäin. 🙂

Kiitos sinullekin auttavista sanoista, silentdespair. Minäkin toivoisin, että tällä olisi syynsä. Että tämän ajan voisi käyttää järkevästi. En vain tajunnut, kuinka pahalta tuntuu, kun ei ole osa mitään. Ei ole työkavereita, ei ole opiskelukavereita. Ei ole eroa arjessa ja viikonlopuissa - molemmat ovat yhtä harmaita. Elämästä puuttuu rytmi, joka vie vapaa-ajan arvon täysin. Harrastukset kadottavat mielekkyytensä.

Olen samaa mieltä siitä, että työ ei ole ihmisen mitta, mutta tässä yhteiskunnassa se tuntuu olevan. Juuri siksi päätin ottaa tämän riskin, että ajattelin voivani nyt miettiä, mitä elämältä todella haluan. Se vain on älyttömän vaikeaa. Vaikka olen aina ollut kauheasti keskiluokkaistumista ja perinteistä normien mukaista kehitystä, jossa mennään töihin, otetaan asuntolaina ja perustetaan perhe, vastaan, nyt alkaa tuntua, että ehkä se vain onkin se helppo tie, joka antaa elämälle mielekkyyttä. Ei kai semmoista työtä olekaan, joka on ihan uskomattoman upeaa ja jota ryntää aamuisin suupielet korvissa tekemään. Kai työn vain pitäisi antaa taloudellinen tuki perheelle.

Itse vain poikamiehenä en pysty vielä ajattelemaan tällaisia asioista, ja olin vain varma, että minun pitää vielä kokea jotain ja repäistä jotain ja kokeilla siipiäni jossain ihan muussa. Esim. vapaaehtoistyö maailman toisessa kolkassa kiinnostaa. Pelkään vain välillä, että en selviä siellä masennuksen jos vaikka masennus taas puristaa otettaan. Ja toisaalta pelottaa, että mitä teen sen jälkeen? Etsinkö tässä vain koko ajan pakoteitä ratkaisujen sijaan? Toisaalta, mikä voisi edes olla ratkaisu? Kaikki on kuitenkin vain väliaikaista. Työsuhteet eivät ole enää elinikäisiä vaan aina määräaikaisia. Mikään ei tunnu kestävän. Pitääkö sitä vain olla onnellinen, jos edes seuraava puolivuotinen vaikuttaa turvatulta? Onko oma elämäkin vain kvartaalitalous, jota ei voida pitkänäköisesti hoitaa?

Hei taas!

Silentdespair muotoili hienosti ajatuksiaan. Voin itsekin allekirjoittaa niiden sanoman: vastoinkäymisistäkin voi aina oppia jotain, työ ei ole ihmisen arvon mitta, työtön ihminen ei ole sen huonompi kuin muutkaan ja mikään ei ole ikuista - eivät siis vastoinkäymisetkään!🙂

Mitä sinä pelkäsit yliopistolla vielä ollessasi? "Asioita, jotka eivät olleet ajankohtaisia", sanot. Mitäköhän se tarkoittaa?

Sinulla on siis univaikeuksiakin. Oletko puhunut niistä psykologikäynneillä? Uneen liittyvät ongelmat ovat henkisesti hyvin kuormittavia.

Olisikohan psykologisi tarkoittanut, ettei mielenterveytesi ole mitenkään _vakavasti_ horjunut, mutta käyt läpi vaikeita aikoja. Kun ihmisellä on vaikeita aikoja läpikäytävänä, tuki ei koskaan ole pahitteeksi. Toivonkin sinun saavan sitä lähipiiriltäsi. Olet selvästi ahdistunut etkä jaksaisi aina nähdä ystäviäsikään, mutta usko pois: tosiystäviin yhteyden pito on aina plussaa.

Se, mitä minä näen sinun tekstisi rivien välistä sanovan on, että olet aina tottunut olemaan se, joka pärjää - ja nyt, kun vähän alkaakin takkuilla, olet hämilläsi, sillä et tiedä, miten suhtautua siihen. Et ole koskaan joutunut pohtimaan näin vakavasti, mitenköhän sinä nyt pärjäät. Tunnet häpeää, koska olet tottunut ajattelemaan, että mitä paremmin ihminen pärjää, sitä enemmän hän ansaitsee arvostusta. Tunnut miettivän enemmän, mitä muut ihmiset sinulta odottavat, kuin mitä itse haluat.

Minäpä sanon sinulle jotain: miksi sättiä itseään, kun kuitenkin tietää tehneensä valintoja, jotka on nähnyt parhaaksi? Kysehän on sinun elämästäsi, joten varmastikaan et tahallasi ole itseäsi tähän tilanteeseeen saattanut. Kukaan ei ole täydellinen, teemme kaikki virheitä.

Siksi kehottaisin sinua ensimmäisenä suuntaamaan energiasi siihen, että _huolehdit_ itsestäsi: nyt sinulla on hyvää aikaa opetella suhtautumaan itseesi eri tavalla. Pohdi, mitä itsesi moittiminen on auttanut sinua. Huomaat taatusti, ettei mitään.

Pohdi sitten, mitä menettäisit, jos alkaisitkin kohdella itseäsi kuin hyvää ystävää. Eikös se nimittäin mene niin, että kun ystävää kannustaa, hän jaksaa paremmin? Ja eikös ihminen saa aikaan sitä enemmän, mitä parempi hänen jaksamisensa on?😉 Siinä saisit siis kaksi kärpästä yhdellä iskulla - vaikka tosiasia onkin, ettei sinun ole aina oltava se, joka saa aikaan ja menestyy.

Niin, ja mielestäni työn ei tarvitse olla _pelkkä_ taloudellinen tuki perheelle: se voi hyvinkin olla mieluisaa puuhaa, jota haluaa tehdä päivittäin. Kaikille se ei valitettavasti sitä ole, mutta uskon, että on myös useita sellaisia ihmisiä, joille se sitä on.

Ja siitä oman elämän hallitsemisesta sanon sen verran, että en usko itse, että elämää hirveästi voi yksi pieni ihminen hallita. Voimme tehdä valintamme itse, muttemme aina osaa arvioida niiden seurauksia. Sen lisäksi maailmassa on aivan kaaaauheasti asioita, joihin emme voi vaikuttaa, vaikka kuinka niin haluaisimme.

Näihin sanoihin päätän viestini tänään. Pidähän huolta itsestäsi, ystäväiseni!🌻🙂🌻

IisaMari

Hei Rikkihajalla!

Mä olen oikeastaan hyvin samanlaisessa tilanteessa kanssasi. Ero on oikeastaan vaan se, että jätin paskaduunin. Nyt vajaan vuoden jälkeen olen tässä, työttömänä, ilman suunnitelmia. Takanani on hienoja kokemuksia, jonka aikana kaikki tuntui mahdolliselta. Nyt olen takaisin Suomessa eikä minua kiinnosta mennä edes käymään kirjastossa. Olen etsinyt töitä, ihan mitä tahansa. Mutta mistään ei kuulu mitään. Olen ollut tässä tilanteessa vasta muutaman viikon, mutta jokainen päivä on huonompi. Työttömänä olo on oikeasti uskomattoman raskasta. Haluaisin valaa sinuun uskoa, että töitä kyllä löytyy ja ei tämä ole ikuista. Olet kuitenkin hyvässä asemassa verrattuna moneen muuhun. Tiedän kuitenkin miten raskasta tämä on. Minäkään en halua nähdä ihmisiä, vaikka tiedän että se voisi tehdä minulle hyvää.

Minä en kuitenkaan kadu sitä että lähdin. Lähtisin heti uudestaan, minne tahansa että pääsisin näistä "No mitäs aiot nyt tehdä? ai oot työttömänä.."-kohtaamisista. Ja sunkaan ei kannattaisi kiinnittää liikaa huomiota entisten päätösten pohdintaan. Sille ei voi enää mitään. Sulla on vain nykyhetki. Nykyhetki voi olla kuraa, mutta muuttuu toivottavasti valoisaksi tulevaisuudeksi jossain vaiheessa. Ymmärrän, että se voi olla hankalaa. Itsekin vellon menneisyydessä. Jotenkin kaikki entiset käsittelemättömät asiat kaatuu päälle samaan aikaan ja lisää ahdistusta. Jotenkin sitä kehittää itselleen oravanpyörän, jossa vain lisää omaa pahaa oloaan. Vaikka tiedostan tämän kaiken, en jotenkin pysty tai halua alkaa nauttimaan tästä vapaa-ajastani. Sillä ei ole mitään merkitystä, vietän harmaat päivät sisällä tekemättä yhtään mitään hyödyllistä ja sitten poen siitä huonoa omaatuntoa.

Moi jälleen IisaMari ja kiitos kovasti rohkaisevasta ja syvällisestä viestistäsi.

Pelkäsin töissä mm. sitä, että minä raadan pitkään väitöskirjan parissa ja koulutan itseni vielä pienemmälle erikoisalalle ja tuhlaan siten vain neljä vuotta. Pelkäsin myös sitä, että minusta tulee yksi niistä yliopistolle jämähtäneistä elämäänsä väsyneistä tylsimyksistä. Minähän olen minä - miksi siis peilaan itseäni muiden kautta? Ja ehtisihän siinä neljässä vuodessa hakea samalla muita töitä koko ajan, ei kaiken tarvitsisi olla niin lopullista. Tällaisia asioita en kai vain stressini takia saanut ajateltua. Lisäksi minulla oli halu tehdä jotain hyödyllistä ja toivo siitä, että löydän sellaista, kun vain etsin.

Puhuin univaikeuksista psykologille ja hän myönsi niiden olevan kuluttavia ja kertoi, että ne liittyvät aina tällaisiin kriiseihin. Sen enempää apua en niihin häneltä saanut.

Olen aina reagoinut aika raskaasti omiin virheisiini. Minussa on aimo annos perfektionismia, vaikka olen sitä kuinka yrittänyt laimentaakin. Monesti jonkun päätöksen tehtyäni alan pohtia, olisiko se toinen valinta ollutkin parempi. Jos epäonnistun jossain, se tuntuu aina todella pahalta ja olen vihainen itselleni. Siksi en nytkään osaa olla moittimatta itseäni. En vain voi olla ajattelematta sitä, miksi en jatkanut. Miksi en toiminut rationaalisesti? Elämäni olisi niin paljon helpompaa silloin. Tiedän kyllä, että tämän vatvominen on täysin turhaa, mutta en vain tunnu pääsevän siitä yli. Kärsin, ja minusta tuntuu, että minun kuuluukin kärsiä.

Toki haluaisin pitää itseäni hyvänä ystävänäni. Olet täysin oikeassa siinä, että itseään sättimällä ei voita mitään. Ruokin vain epätoivon kierrettä surkuttelemalla asiaa, johon en enää voi mitenkään vaikuttaa. Yritän ajatella positiivisesti ja löytää tilanteeni valoisat puolet ja usein siinä onnistunkin päiväsaikaan/illalla. Silloin mieli voi olla seesteinen ja maailma tuntuu olevan täynnä mahdollisuuksia. Aamuyön rauhattoman unen jälkeen aamulla olen vain taas alkutilanteessa yhtä surkeana kuin aina ennenkin. Jokainen aamu on minulle vaikea. Ajatukset vain kiertävät päässä enkä osaa suhtautua mihinkään. Rintaa puristaa, ahdistaa, kyyneleet tulevat silmiin ja tunnen itseni voimattomaksi.

Olen todella kiitollinen vastauksista, joita olen täältä saanut. Niiden lukeminen on rauhoittanut ja nostanut hetkeksi mielialaa. Yritän parhaani mukaan ajatella positiivisesti ja olla syyttämättä itseäni, mutta välillä se vain on niin tajuttoman vaikeaa.

Rikkihajalla,

se on kyllä mitä luultavimmin totta, että univaikeudet ovat yleisiä ihmisillä, joilla on meneillään jonkinlainen henkinen kriisi. Jos asia kuitenkin on ylitsepääsemätön, on olemassa erilaisia keinoja yrittää korjata tilannetta.

Niin, elämässä vain on se puoli, että me ihmiset emme aina toimi kovin rationaalisesti eli järkevästi. Sanot, ettet toiminut niin aikaisemmin, mutta minäpä sanon sinulle, että ei itsensä liiallinen moittiminenkaan kovin järkevää ole. Siinäkin voi olla sinulla jonkin verran miettimistä.

Kuulostaa siltä, että olet tottunut olemaan itseäsi kohtaan hyvin ankara. Miten muuten lapsuudenperheessäsi asiat olivat: olivatko vanhempasi kovinkin tarkkoja siitä, että teet asiat tietyllä, "oikealla" tavalla tms.?

Oletko miettinyt, miten voisit helpottaa aamujasi? Keksiä niitä varten vaikka jotakin mukavaa pientä puuhaa, joka vie ajatuksesi pois ikävistä asioista. Voi tosin olla, että joudut jonkin aikaa ihan vain sietämään sitä, että aamut ovat sinulle vaikeampia, mutta helpottaisiko sinua herätessäsi vaikkapa ihan tietoisesti mielessäsi muistutella itseäsi siitä, että päivän kuluessa olosi tulee taas helpottumaan?

Onhan se totta, että ajatuksilleen ei voi mitään; ne vain tulevat. Ja kaikille ajatuksillesi on varmasti syy, joten kun alat päivän aikana mielessäsi moittimaan itseäsi tai maalailemaan pessimistisiä tulevaisuudennäkymiä, silläkin on aiheuttajansa. Negatiivisten ajatusten viljely ja ankaruus itseä kohtaan voivat olla esimerkiksi lapsuuden aikana opittuja tapoja suhtautua epäonnistumisiin.

Elämän luonteeseen kuuluu, että se tökkii joskus pahasti, mutta eihän sille juuri mitään voi. Niin yksinkertaista se lopulta on.

IisaMari

Hei Korma ja IisaMari,

Korma, anteeksi että vastaan vasta nyt. En jostain syystä heti huomannut viestiäsi. Mäkin olen haaveillut siitä, että nyt kun on aikaa, voisin lähteä vaikka kuinka pitkälle matkalle katsomaan maailmaa. Mutta sitten takaraivossa jyskyttää juuri tuo "mitäs sen jälkeen?" -kysymys. En voi paeta kovin kauaa, tiedän sen. Oma akateeminen koulutuksenikin on semmoinen, että jos työkokemusta ei ole, ei ole mitään varmuutta duuniin pääsemisestä. Samoin kävi jo tuon parin kuukauden reissun kanssa: luulin lähtiessäni, että ovet ovat minulle auki, mutta nyt olen huomannut, että ne ovat pikemminkin lukossa. Kävin juttelemassa entisen työnantajani kanssa eilen. Hän lupasi, että pystyy järjestämään minulle viisi kuukautta työtä vähän alemmalla palkalla kuin ennen (tulee stipendistä) ja loppu on sitten epävarmaa. Eli jonkin projektin pitäisi mennä läpi tai sitten pitäisi päästä johonkin tohtorikouluun. Tulevaisuus on siis vieläkin aika epävarma. Lisäksi tuntuu kamalalta ryömiä takaisin vanhaan työhön häntä koipien välissä ja yrittää selitellä työkavereille, miksi on siellä taas. "Eikös sun pitänyt päästä jonnekin muualle?" Kai se on vaan nieltävä ylpeytensä ja palattava. Tämä ikuinen epävarmuus on niin hirveää. Lisäksi tohtorius ei kiinnosta minua yhtään. Yksi ex-työkavereistani, joka on tohtori, jäi juuri työttömäksi. Minusta koko tohtoritouhu on yhtä suurta huijausta yliopistojen taholta: 170 000€ valtionapua yliopistolle jokaisesta tohtorista tarkoittaa, että niitä koulutetaan niin paljon kuin mahdollista, viis laadusta. Ei se hattu vain työllistä.

Mä oon huomannut ton saman oravanpyörä-efektin. Vaikka kuinka yrittää tehdä jotain positiivisen ajattelun harjoituksia, on vain mielettömän vaikeaa piristyä. Voimia sinulle, Korma. Kyllä me tästä noustaan.

IisaMari,
Hain lääkäriltä rohtoa univaikeuksiin. Triptyliä. Viime yö ei siitäkään huolimatta onnistunut kovin häävisti. Annostus on 1-2 tabua, yhdellä olen nyt kahtena yönä kokeillut. Pitää näemmä tuplata annos.

Tiedostan kyllä sen, ettei itsensä moittimisessa ole mitään järkeä. Sitä toistan itselleni koko ajan. Joskus se auttaakin. Etenkin silloin, kun olen kävelyllä metsässä. Kuitenkin, näin aamusella pää jumissa taas yhdestä huonosti nukutusta yöstä ajatukset vain kiertävät päässä ja paha olo on liian todellinen.

Vanhempani olivat joissain asioissa ankaria, mutta antoivat he paljon vapauksiakin. En oikein voi syyttää heitä tästä. Nytkin he tukevat minua kaikin voimin. Ehkä joskus meillä oli kotona semmoinen salailun ilmapiiri, että ei nyt tehdä tästä numeroa, ja esim. ulkomaan matkoista ei saanut kertoa kavereille etukäteen, ettei huhu leviä tai tule perumisen tapauksessa jotain kuittailua. Sen olen ainakin huomannut iskostuneen minuun: jos olen menossa junalla kotiin, soitan vasta junassa ollessani, millä junalla olen tulossa, vaikka tietäisin sen aiemminkin. Ihan vain, että jos myöhästyy bussista tms. Ja muutenkin huomaan usein, etten uskalla kertoa suunnitelmistani kavereilleni. Minua on pelottanut se, etteivät suunnitelmani toteudukaan, ja joudun selittelemään sitä. Esim. jos minulla on harrastuksieni puolesta joku esiintyminen, en tohdi kertoa siitä kovin paljoa etukäteen ja paikan päälläkin pelottaa, että mitäs jos teenkin virheen?

Yritän aamuisin ajatella psyykata itseäni positiiviseen ajatteluun: keksiä kolme hyvää asiaa eilisessä päivässä tms. Aamuisin vaan meinaa olla niin negatiivinen olo, että psyykkaaminen on vaikeaa. Pitää silti yrittää parhaansa mukaan. Kiitoksia neuvoista!

Rikkihajalla,

mites uniongelman kanssa, onko tilanne helpottanut?

Ehkä sinun tulisi tehdä vielä enemmän niitä asioita, jotka tuntuvat helpottavan oloasi. Jos se metsässä käveleminen vaikka helpottaa, niin tee sitä enemmän.

Hyvä, että lapsuusperheesi tukee sinua.

Kuulostaa siltä, että sinulla on tarve antaa itsestäsi muille tasan tarkkaan tietynlainen kuva itsestäsi. Haluat olla muiden silmissä ehkä enemmän kuin mitä hiljaa sisimmässäsi ajattelet olevasi. Mietin, miksihän.

Hyvä kuitenkin, että jaksat yrittää psyykata itseäsi; se kertoo, että et ainakaan ole niin maassa, että olisit valmis luovuttamaan.

Jaksamisia!

IisaMari

Itse kullekkin tekee välillä ihan hyvää, kun ei kaikki unelmat/toivomukset/suunnitelmat toteudukkaan. Vaan on käytävä ns."pohjalla". Sieltä meinaan noustaan entistä vahvempina (toivottavasti). Sitä kutsutaan elämänkouluksi ja se meidän kaikkien on käytävä muiden koulujen ohessa halusimmepa tai emme. Ei meille tietääkseni kukaan ole tullut luvanneeksi autuasta ja helppoa elämää...

Toivottavasti muistat silti kaikkien koittelemuksien aikana ja niiden jälkeenkin kuka olet ja mistä olet tullut. Katkeraksi/vihaiseksi ei kenellekkään pidä tulla, kun ei unelmat toteutunutkaan sillä kerralla.
Yleensähän se menee niin, että kun 1 ovi sulkeutuu, toinen aukeaa... Eri asia onkin sitten tuleeko sitä uutta aukeavaa ovea huomattua vai keskittyykö vain siihen kiinni menneeseen.

Ihminen ei opi oikeasti yhtään mitään jos kaiken haluamansa saisi sormia napsauttamalla.

Unelmistaan ei tietenkään pidä koskaan luopua ja kaikki on mahdollista niin kauan kuin on unelmia ja toivoa jäljellä...joten Keep the faith! Ei pidä masentua!

🙂👍

IisaMari,
noilla unta tukevilla lääkkeillä nukun kohtalaisen hyvin. Sanotaan, että vähintään kuusi tuntia menee putkeen, loppuaamu sitten pätkittäin. Toissayönä nukuin varmaan kahdeksan tuntia putkeen.

Varmaan pidän metsässä kävelystä, koska siellä on hiljaista eikä siellä tunnu olevan arkielämän paineet ja rutiinit käsillä. Ei ole ihmisiä matkalla töihin, ei ole sitä tuttua ympäristöä, missä on toiminut kauan aikaa samalla lailla. Siellä tuntee olevansa osa luontoa eikä osa tätä kiireistä nykymaailmaa.

Ehkä se kuva, jonka haluan antaa itsestäni, on se, millainen haluaisin olla. Ehkä häpeän joitain piirteitäni, ehkä minusta tuntuu, että en ole saanut täyttä potentiaaliani käytettyä. Lukioaikana olin antisosiaalinen ja itsetuntoni oli huono. Olisin halunnut olla joukon keskellä, mutta en pystynyt peloiltani. Viime vuosina itsetuntoni on vahvistunut ja olen usein ollut pippaloissa isossa äänessä ja naurattanut muita ja olen pitänyt siitä minästä. Minusta on tuntunut siltä, että olen kasvanut siksi, mikä olen halunnut aina olla. Myönnän, että olen myös halunnut näyttää kaikille onnistujalta ja olla hyvä kaikessa. Se on ehkä ollut itsensä loppuun polttamista.

Silentdespair,
Tämä pohjalla käynti tuntuu vain todella pahalta ja minulle on ollut vaikea keksiä tästä mitään positiivista, vaikka olen kuinka yrittänyt. Olen ollut epäsosiaalisempi, olen menettänyt paljon lihasmassaa, kun punttitreeni on jäänyt väliin, minulla on ollut todella paha olla ja olen kadottanut täysin punaisen langan elämästäni. Toivon todella vahvistuvani tästä, mutta samaan aikaan minusta tuntuu, että tämä ei olisi todellakaan ollut tarpeen. Että tämä olisi ollut vältettävissä, jos olisin ajatellut vähän enemmän. Jatkuva itsensä soimaaminen siis on vieläkin päällä. Sitä on hirvittävän vaikea lopettaa.

Mulle on aina ollut epäselvää, mitä musta tulee isona. Ei se ole selvinnyt tänäkään aikana. Tuntuu vain todella irrationaaliselta ja painajaismaiselta ja tyhjältä. Tuntuu, että minun on pakko palata vanhoihin töihini häntä koipien välissä, sillä en vain kestä tätä aikaa ilman rutiineja ja arkea. Pelkään vain muiden suhtautumista siihen. Pelkään, että minua pidetään pilkkana.

Silentdespair sanoi periaatteessa hyviä pointteja, mutten allekirjoita kaikkea hänen sanomaansa. Ensinnäkin mielestäni omia tunteitaan ei voi hallita niin paljon, että päättäisi itse, tunteeko katkeruutta tai vihaa. Tunteilla kun on usein tapana vain tulla, eikä niiden kieltäminenkään taida hyödyttää ketään. Samaa sanoisin masennuksesta sairautena. Tekoihinsa voi toki aina vaikuttaa.

Niin: en usko, että on hyvä asia vaatia itseltään liikoja. Toisaalta taas kerrot, että olet kasvanut siksi ihmiseksi, joka haluat olla - olet tainnut rohkaistua melko lailla? Se kuulostaa minusta hienolta.

Ehkä voisitkin oppia kulkemaan tietynlaista keskitietä elämässäsi: et vaatimaan itseltäsi liikoja, mutta kuitenkin haastamaan itsesi silloin tällöin. Sinun tulisi vain oppia asettamaan itsellesi sellaisia tavoitteita, jotka sopivat juuri sinulle. Sopivat haasteet: sellaisia me ihmiset taidamme kaivata, vai mitä?

IisaMari,
Olet ihan oikeassa. Nyt minusta vain kaikki asiat tuntuvat haasteellisilta. Eilen romahdin ihan totaalisesti ja kävin hakemassa citalopramit apteekista. En tiedä, johtuuko se noiden mömmöjen alkuhaittavaikutuksista vai mitä, mutta viime yö oli taas hirvein pitkään aikaan. Heräilin koko ajan. Minulle tuli jopa itsemurha-ajatuksia. Tunsin vain itseni täysin epäonnistuneeksi ja ettei elämällä ole minulle enää mitään annettavaa. Tunsin vain pilanneeni elämäni ja halusin sen loppuvan. Löin itseäni nyrkillä reiteen ja pari kertaa poskeen (tosin aika hiljaa). Tämä saa minun vain tuntemaan oloni vielä kurjemmaksi. Mä en enää tiedä, mitä tehdä. Kai mä meen vaan vanhempien luo vollaammaan juhannukseksi. En vain haluaisi enää huolestuttaa niitä lisää.

Oliko tämä siis ensimmäinen kerta, kun söit citaplorameja? Toki lääkkeillä voi olla sivuvaikutuksia, varsinkin ennen kuin elimistö on niihin tottunut. Otathan lääkkeitä aina sen verran, kuin lääkäri on sinulle niitä suositellut.

Suosittelen sinua puhumaan avoimesti hoitokäynneilläsi (psykologihan se sinua hoitava henkilö oli?) itsemurha-ajatuksistasi. Ja jos sinulla on halu satuttaa itseäsi muilla tavoin, siitäkin kannattaa mainita.

Itsellänikin on ollut kuoleman toiveita, mutta saatuani tarpeeksi apua olen myöhemmin jopa katunut ajatelleeni sellaisia. Hassua, eikö? Eihän ajatuksilleen mitään voi, teoilleen voi.

Voit yrittää psykologisi kautta saada kaiken mahdollisen avun, kun avoimesti kerrot mielessäsi liikkuvista asioista. Siten hän osaa kertoa sinulle mikä hänen näkökulmastaan olisi paras apu sinulle nyt.

Moni masentunut ei varmasti halua huolestuttaa läheisiään. Vanhemmat on kuitenkin tehty sitä varten, että he jaksavat kantaa monia asioita, vai mitä? Silloin kun sinunkin vanhempasi lapsen päättivät hankkia, he varmasti olivat valmistautuneet siihen, ettei se tulevan lapsosenkaan elämä mitään ruusuilla tanssimista olisi.