Valmistuin pitkän puserruksen jälkeen kevättalvesta. Olin työskennellyt yliopistossani tutkimusapulaisena pitkään ja tein sinne myös päättötyöni. Päättötyö vain venyi ja venyi ja tunsin riittämättömyyden tunnetta ja olin välillä todella stressaantunut, suutuksissa ja allapäin. Työ tuntui tarkoituksettomalta ja päämäärät saavuttamattomilta. Asiaa ei yhtään helpottanut, kun tyttöystävä jätti minut viime syksynä. Purin siitä aiheutunutta ahdistusta työhön ja harrastuksiin ja täytin päiväni aktiviteetilla unohtaakseni suruni. Se alkoikin toimia.

Turhautuminen työhöni jatkui koko ajan. Minusta alkoi tuntua, että jos jään yliopistolle hommiin valmistumisen jälkeenkin, jumiudun sinne iäkseni. En ole ikinä pitänyt tohtorin hattua tavoittelemisen arvoisena eivätkä jatko-opinnot kiinnosta minua. Niinpä päätin, että kun valmistun, vaihdan maisemaa. Kun pomo tarjosi sopimukseeni vuoden jatkoa viime marraskuussa, kieltäydyin ja otin vastaan jatkoa vain maaliskuun lopulle, että saan työni viimeisteltyä. Ajattelin vain, että pakotan itseni ulos koululta ja löydän kyllä töitä, kun vain pakotan itseni hakemaan niitä.

Lähetin työhakemuksia ennen valmistumistani ja valmistumiseni jälkeen matkustelin parisen kuukautta nollatakseni oloni. Aluksi matkustaminen olikin vapauttavaa ja minusta tuntui siltä, että se oli juuri se, mitä olin kaivannut. Myöhemin matkoillani tapasin ex-tyttöystäväni ja menin hänen näkemisestään ihan sekaisin. Aluksi kaikki oli hyvin, mutta sitten minua alkoi ahdistaa ihan mielettömästi. Kyseenalaistin täysin itseni ja päätökseni vuosien varrelta. Myös harrastukseni ja tutkintoni. Loppumatkasta nukuin erittäin huonosti – pahimmillaan kahta tuntia yössä ja olin hyvin ruokahaluton. Toivoin, että kotiinpaluu piristää minua.

Nyt olen ollut Suomessa puolisentoista kuukautta ja olo on vieläkin ihan hirveä. Ensin tunsin toivottomuutta siitä, että olin mielestäni ihan väärällä alalla ja tuntui, että opiskeluaikani oli valunut hukkaan. Halusin vain uudestaan opiskelemaan jotain mielekkäämpää. Halusin uusia kokemuksia, uusia ystäviä ja uusia maisemia. Sittemmin masennuksen syy on alkanut vaihtua: nyt vain kadun sitä, että lähdin pois minulle tarjotusta työstä. Työttömyys on ollut minulle aivan hirveää – varsinkin, kun jo tullessani takaisin Suomeen reissustani olin ihan rikki. Tunnen itseni vain ihan tarpeettomaksi ja paineet työn löytämisestä ovat valtavat. En enää ymmärrä, miksi lähdin pois yliopistolta. Unelmoin siitä, että olisin siellä vieläkin töissä. Olen lähetellyt jo muutaman kymmentä hakemusta eri paikkoihin ympäri Suomea ja soitellut perään, muttei minua ole edes kutsuttu haastatteluun, vaikka paperini ovat erinomaiset ja olen työskennellyt jokaisin opiskelukesäni. Tulevaisuus näyttää valottomalta ja jokainen päivä on hirveä. Nukun edelleen pääsääntöisesti huonosti ja minua stressaa ja ahdistaa jatkuvasti. Olen käynyt psykologin juttusilla jo kolmesti, muttei se ole helpottanut oloa – ehkä tosin vähän jäsennellyt ahdistusta. Minusta tuntuu vain, että olen pilannut elämäni ja aiheuttanut tämän hirveän olon ja kärsimyksen, jolle ei näy loppua. Olen todella vihainen itselleni. En voi ymmärtää, miksi toimin kuten toimin.