Lapsuus sujui kai ihan tavalliseen tapaan, lähiön lapset leikki keskenään ja keksi jekkuja, kulutti aikaa. Asiat lähti muuttumaan siinä yläasteen vikana vuonna, tai niin kauas muisti ainakin riittää. Olin silloin kolme kertaa viikossa koulun jälkeen jossain, harrastin ja tein töitä. Ekan kerran iski jonkun näköinen loppuun palaminen, tuntui että oli liikaa asiaa ja kavereita ei saanut tukea. (Siitä pari vuotta aikaisemmin myös tärkeä kaveri petti luottamuksen, eikä asiaa ole ikinä käsitelty loppuun.) Olin rauhallinen nuori, aikuiset sanoivat fiksuksi, en juonut enkä juhlinut viikonloppuja.

Yläasteen jälkeen hain opiskelemaan ammattikouluun ja pääsin, ihmisläheiselle alalle kauemmas kotoa. Osan ajasta kuljin kotoa, osan asuin koulun asuntolassa. Siitä se varsinaisesti lähti. Opiskelujen myötä ja illalla asuntolakeskustelun aikana ilmi tuli niin rankkoja aiheita, joita ei ollut joutunut aikaisemmin koskaan käsittelemään. Ei ole helppoa kuunnella monen ihmisen itsemurhayrityksistä, hyväksikäytöstä, pahasta olosta.. Se lista on lopun, mitä kaikkea pahaa toiselle voikaan tehdä. Samalla myös itsellä asiat huononi. Jatkuva reissaaminen kulutti voimia, tuntui ettei ollut tarpeeksi oikealla alalla, ettei osannut auttaa. Aina saa pelätä mitä aamulla ilmenee uutta, kuka nyt. Sitä elettiin viikot kerrallaan, tuli lisää tuttujen itsemurhayrityksiä ja osastojaksoja, aina löytyi jotain mikä oli pielessä. Koska en opiskellut omalla paikkakunnalla niin kaverisuhteet tietenkin hajosivat ja kun en asunut koulullakaan koko aikaa, niin silloin nekin ihmissuhteet viilentyivät huomattavasti. Siellä on omat ympyränsä.

Tällä hetkellä tilanne on seuraavanlainen. Asun kotona kokoaikaisesti, opiskelen vikaa vuotta, koulu on sujunut ihan hyvin, mutta stressi on jatkuvasti läsnä, tuntuu ettei ehdi ja osaa hoitaa koulujuttuja. Otin puolivahingossa ryhmänvastuun harrastuksessani, vastuu painaa huomattavasti. Pitäisi jaksaa tehdä töitä, että olisi rahaa, mutta se on mahdotonta. Sellainen tunne aamulla herätessään, että on aina vähemmän elossa. Molemmat vanhemmat ovat jääneet työttömäksi kesän aikana, heillä ei keskenään mene hyvin, koska väsymystä on yhdellä ja toisella, eikä sisaruksillakaan suju koulussa. Perheeltäkin vastuu tulee mulle, koska olen vanhin kotona asuva, mutta en halua sitä. Tähän voisi liittää perheen ja suvun uskonnollisuuden, niillä on tietyt kriteerit millainen lapsi on hyvä lapsi, enkä minä riitä siihen ikinä.. Muistan lapsuuden painajaisunet helvetistä, eikä asia vieläkään jätä rauhaan. Koetan vain painaa sen mielestäni ja välttää ihmisiä ja paikkoja, jossa asiasta puhutaan.. En osaa elää, koska kaikki on kiellettyä, vuosien ”aivopesusta” ei päästä parissa vuodessa eroon.

On mulla pari tärkeää ihmistä elämässä, mutta hekin asuvat liian pitkän matkan päässä. Se on mahdoton olla tekemisissä muuta kuin puhelimen ja netin kautta, mutta se tuki on kuitenkin aina erilainen kun oikea läsnäolo. Sydän puristuu kasaan aina uutisia lukiessa, taas moni nuori menehtyi, taas kaveri kertoo, että joku otti lääkkeiden yliannostuksen, taas joku on tehnyt hölmöjä asioita. Kyllä kuuntelen, autan muita parhaani mukaan. Se on helpompaa kun sanoa, että tarvitsee itse tukea, ettei jaksa. Joskus olen koettanut puhua, mutta tuntuu ettei ihmisiltä saa tarvitsemaa tukea ja on helpompi vain olla mainitsematta. Muiden on helppo sanoa, että kyllä se siitä, tsemppiä. Tähän asti on selvitty, joten varmasti tulevaisuudessakin, mutta mitäs jos? Jossain se raja menee. Kohta täytyy päättää taas tulevaisuuden kanssa, enkä tiedä mitä haluan tehdä ja missä olla, mikä on oikea ratkaisu. Puhuminen tulee kun tekee mieli puhua, sellainen klo 16 kuraattorikeskustelu ei ole vaihtoehto, enkä kuitenkaan saisi siihen lähdettyä.

Mitä jää jäljelle, jos myöntää olevansa heikko, mitä muille käy jotka tarvitsevat mun tukea enemmän kuin minä sitä itselleni? Perfektionisti ei voi, mutta tekisi mieli muuttua läpinäkyväksi, että muut unohtaisivat vaatimuksensa. Ja ehkä jollain kieroutuneella tavalla kuitenkin nautin siitä, siitä, että mikään muu paitsi kipu ei tunnu missään. En tiedä, suurin ongelma on kai se, ettei tiedä mitä itse haluaa. Ilman sitä olisi jo paljon helpompaa.

Ja mikä syy tähän pitkään pitkään juttuun oli? Sitä ei saanut lyhyemmäksi, halusin vain tyhjentää päätäni ja jos joku osaa neuvoa hienosti, niin saa. Aika umpikuja se kuitenkin on, kun vain itse voi siihen vaikuttaa. Onko väärin toivoa, että jotain tapahtuisi, jotta tilanne muttuisi?