Hei,
En ole koskaan aikaisemmin kirjoittanut tällaiselle palstalle, mutta nyt tuli sellainen pakonomainen fiilis purkautua.

Olen 19-vuotias tyttö ja minun on vaikea löytää itsestäni mitään positiivisia puolia. Lapsena olin erittäin ujo ja olen ollut koko elämäni tietyllä tavalla synkkämielinen. Viime aikoina sellainen yleisfiilis minulla on ollut kuristava itseinho, ja tuntuu että se muuttuu pahemmaksi päivä päivältä. Olen aina tuntenut oloni jotenkin ulkopuoliseksi ja irralliseksi, eritoten juuri sen takia että olen niin ujo ja hiljainen. Ujouteni on muuttunut lievemmäksi vuosi vuodelta ja luultavasti tulee lientymään vielä lisääkin vuosien saatossa, mutta en ole kuitenkaan koskaan ollut sosiaalinen ja seurallinen. Ystäviä minulla on aina löytynyt muutamia, mutta en oikein osaa puhua kenellekään henkilökohtaisista asioistani. Olen erittäin introvertti ja tykkään viettää paljon aikaa yksin.

Olen erittäin sulkeutunut enkä oikein osaa lähestyä ihmisiä ja hankkia itselleni uusia ystävyyssuhteita. Nykyisiin ystäviinikin olen lähinnä tutustunut niin, että he ovat tulleet juttelemaan minulle. Oikeastaan minua ei ole koskaan edes haitannut ystävyyssuhteiteni vähyys, koska en viihdy suurissa porukoissa ja yleensäkin koen muutaman ystävän riittävän minulle aivan hyvin. Tuntuu kuitenkin vahvasti siltä, että yhteiskunta vaatii ihmisen olevan tietyllä tavalla ulospäinsuuntautunut ja sosiaalinen enkä minä mahdu näihin muotteihin. Tiedän vanhempieni olevan pettyneitä minuun, ja äitini heittelee joskus kommentteja tyyliin ”et sä voi pärjätä elämässä jos olet noin epäsosiaalinen”. Toisaalta hän myöskin painottaa vahvasti sitä, että ihmiset täytyy hyväksyä sellaisina kuin he ovat… Kaksinaismoralistista, eikö? Oikeastaan kaikki muut perheenjäseneni ovat avoimia ja sosiaalisia, eritoten veljeni on erittäin ulospäinsuuntautunut ja aina menossa. On välillä todella masentavaa huomata millainen pettymys varmasti olen vanhemmilleni sosiaalisesti lahjakkaan veljeni rinnalla, jolla on paljon ystäviä, pitkäaikainen seurustelusuhde, hyvä työ jne.

Opiskelen ammattikoulussa viimeistä vuotta, miesvaltaista alaa ja suurin osa luokkalaisistani ovat räväköitä ja kovaäänisiä poikia. En ole oikeastaan löytänyt luokaltani yhtäkään ystävää. Olin peruskouluaikoina toisinaan lievän koulukiusaamisen uhri ja tiedän joidenkin luokkalaistenikin pitävän minua säälittävänä hissukkana. Työharjoitteluista en ole saanut kovinkaan hyviä arvosteluja ja työnantajien päälimmäinen kommentti minusta on yleensä ollut ”erittäin ujo ja hiljainen tyttö, saisi ehkä olla vähän sosiaalisempi” jne. Tunnen oloni aina säälittäväksi paskaksi tuollaisten kommenttien jälkeen ja tuntuu nöyryyttävältä viedä arvosteluja kouluun opettajille. Tiedän itsekin olevani ujo ja hiljainen ja hyväksynkin sen edes jotenkin, mutta silti tuntuu aina helvetin pahalta kun se sanotaan päin naamaa (tai selän takana). Se tuntuu aina kamalalta moitteelta, ja hämmennyn aina jos minulta kysytään tyyliin ”miksi sä olet noin hiljainen, oletko vähän ujo?”

Tässä tekstissä ei kyllä ole ollut päätä eikä häntää, mutta pointti on se, että pitäisikö minun yrittää muuttaa itseäni täyttääkseni paremmin yhteiskunnan odotukset ja olemalla näin jotenkin ”parempi ihminen”? Joskus peruskouluaikoina lähestulkoon vihasin itseäni ujouteni takia ja olin kateellinen suosituille ja puheliaille tyypeille. Jossakin vaiheessa kuitenkin päätin, etten aio taipua ahtaisiin muotteihin ja rupean tykkäämään itsestäni sellaisena kuin olen, vaikka väkisin. Välillä se toimikin, koin olevani suht sinut itseni kanssa ja jopa pidin itsestäni edes vähäsen. Kuitenkin jokaisen ”vastoinkäymisen”, kuten esim. noiden työharjoitteluiden huonojen arvosanojen takia, itsetuntoni putosi aina taas pohjamutiin ja rupesin inhoamaan itseäni uudestaan. Tuntuu että se itsestään tykkääminen, vaikka väkisin, on ihan liian vaikeaa kun muut ihmiset eivät ymmärrä minua ollenkaan.

En ole omasta mielestäni liian epäsosiaalinen, uskallan ihan hyvin esim. soittaa puhelimella työpaikan perään tai asioida pankissa. Pyrin olemaan ystävällinen ihmisille enkä koskaan haluaisi tahallani tuottaa kenellekään pahaa mieltä. Siltikin mietin että olenko esimerkiksi vanhempieni mielestä olevan täysin epäonnistunut ihminen, kun en osaa tutustua ihmisiin ja antaa itsestäni avointa ja positiivista vaikutelmaa. Välillä tunnen oloni niin surkeaksi ja itseinhoiseksi, että mietin onko minulla edes mitään syytä elää. Haluaisin pitää itsestäni tällaisena kuin olen, mutta enpä kai kelpaa muille sittenkään. Haluaisin ihan periaatteestakin vastustaa yhteiskunnan asettamia odotuksia, mutta en taida kuitenkaan olla tarpeeksi vahva ihminen siihen. Mielestäni sekä puheliaita ja ulospäinsuuntautuneita, että hiljaisia ja sisäänpäinsuuntautuneita ihmisiä tarvitaan maailmassa ihan yhtä paljon, mutta kuitenkin avoimuus ja sosiaalisuus tuntuvat olevan niitä ihannoituja piirteitä. Mietin välillä että saanko koskaan edes pysyvää työpaikkaa, mikäli työnantajat saavat minusta aina paskan ja epäsosiaalisen vaikutelman. En oikein osaa teeskennellekään mitään sellaista, mitä en oikeasti ole.

Kamalan monet ujot ihmiset tuntuvat haluavan päästä ujoudestaan eroon, kun minä taas haluaisin hyväksyä itseni tällaisena kuin olen, ujoutenikin siinä samassa. Onko se muka oikeasti niin kamala luonteenpiirre? Toisaalta mikäs minä olen puhumaan, kun loukkaannun kamalasti jos hiljaisuudestani huomautellaan ja yleensä sellaisissa tilanteissa puolustan itseäni suunnilleen nyrkit pystyssä (no en ihan kirjaimellisesti).

Tämä purkaukseni oli kammottavan sekava ja ylipitkä, mutta tuntui hyvältä kun sain sen hetkeksi ulos päästäni. 🙂