Kuulostaa osittain tutulta. Alla omia kokemuksiani - ei niinkään vuodatusta,
mutta kokemuksien vaihtoa. Ehkä jollain jotain osuvaa sanottavaa jälkeenpäin.

Kasvoin alkoholistiperheessä, väkivaltainen faija, olin kiusattu aina tarhaikäisestä armeijan alkuun asti, mutsi kuoli kun olin 14 vuotias jne. Lyhyesti kuvattuna menin 14-15 vuoden aikana niin lukkoon, että en tänäkään päivänä luota yhteenkään ihmiseen, kyseenalaistan tunteinani ja tekojani, en tiedä kuka olen tai mikä on luontevaa ja kaiken kaikkiaan pidän yllä jatkuvaa teatteria kaikissa ihmiskanssakäymisissä. Ulospäin tilanteeni näyttää hyvältä muille: olen lähes valmis maisteri, urheilen hieman, itselläni on runsaasti ystäviä, kohtelias ja korrekti, pukeudun siististi, elän terveellisesti jne.

Olen kärsinyt masennuksesta pidempään kuin jaksan muistaa, mutta se on pahentunut ilmeisesti vasta viimevuosina, ja viime talvena olin sekoamispisteessä, ja ihmettelen vieläkin miten selvisin tilanteesta yli.
En kertakaikkiaan pysty enää tuntemaan juuri mitään muuta kuin yksinäisyyteni tuskaa ja impulsiivista mielihyvää väkivaltaa tai toisten kärsimystä kohtaan. Välillä tekisi mieli kuristaa ensimmäinen vastaan tuleva ihminen.

Huolimatta heikoista hetkistä käyttäydyn ja ajattelen silti hyvinkin rationaalisesti, ja tunteet ovat silti olleet toistaiseksi vain tunteita.
Apua en ole pystynyt hakemaan em. luottamuksen pulasta ja siksi, että
olen liian ylpeä siihen - olin heikko koko nuoruuteni, enkä sitä suostu enää
olemaan. Muiden tarvitseminen olisi sitä. En ole pystynyt keskustelemaan asiasta muualle kuin tänne, koska tämä on anonyymiä. En edes kavereille jotka olen tuntenut lapsesta asti.

Olen vuosikausia yrittänyt avautua, kehittyä, parantua ja yrittänyt alkamaan luottaa ihmisiin, mutta edistys on ollut pientä.
Tunnen itseni ulkopuoliseksi, koska en osaa/uskalla puhua mistään ihmisten kanssa, nauran usein vain sairaille asioille - olen oman pääni vanki.
Raskaimmaksi on käynyt vuosi vuodelta se, että en saa minkäänlaista kontaktia naisiin. Epäonnistumiset suhteiden luonnissa ovat osaltaan lisänneet katkeruutta, vihaa ja ruokkineet väkivaltaisia ajatuksia.

En tiedä parantaisiko parisuhde edes tilannettani. Ainakin kuvittelen, että
ehkä voisin avautua jotenkin ja alkaa nauttimaan muustakin kuin väkivallasta. Ainakin ajatus siitä, että joku aidosti välittäisi itsestäni
lämmittää, kun oletusarvoisesti näen, että kaikki teeskentelevät tunteitaan ja käytöstään seurassani.

Toivon joka aamu kuolemaa mutta en siksi, että pelkäisin päättää päiväni tai vihaisin elämää, vaan pelkään joku päivä flippaavani lopullisesti muiden kustannuksella. En ole anteeksi antava henkilö asioiden suhteen, joista olen joutunut kärsimään kuten yllä olevan henkilö. Rajansa kaikella ja kaikkea ei voi antaa anteeksi. Tunnen aitoa, puhdasta rintaa polttavaa vihaa monia ihmisiä kohtaan, ja en edes halua antaa kyseisille ihmisille anteeksi.

Jokainen päivä tähän asti on ollut taistelua, ja se on sitä jatkossakin.
En ole päässyt tähän asti (olen nyt 27), vaan olen ansainnut sen.
Onnistunko oikeasti muuttumaan, niin sen näyttää aika.

^ Kuullostaa myös hyvin tutulta.
En miäkään ole anteeksi antava henkilö. Ainoat joille olen antanut anteeksi on äitini ja isäni. Ja niillekkin vasta heidän kuoleman jälkeen..
Moniin kavereihin olen pistänyt välit poikki aivan pikkujuttujen takia. Kun mulla kiehahtaa niin sillon kiehahtaa yli ja pahasti..Yksikin poikittainen sana niin ihminen lentää kuin leppäkeihäs mun elämästä pois..No ensiksi se oli hyvä- pääsin eroon "paskoista" kavereista,m utta ei enää, kun jäljellä on enää pari..Tosin ei se mua haittaa, kun ei yksinkertaisesti kiinnosta. Anopinkin kanssa on välit menny 110 kertaa poikki ja tälläkertaa lopullisesti.Se on mm.. käskenyt minut tappaa itseni,haukkuu,arvostelee jne.. Mä en enää koskaa halua nähdä sitä ämmää ja vihaan sitä suunnattomasti. Poikaystäväni on vielä pahentanut tilannettaa olemalla vain hiljaa..No onneksi tälläkertaa se sanoi äidilleene ttei halua nähdä tätä enää- no ehkä pakon edessä, koska olisin lähtenyt kävelemään, jos se ei olisi tehnyt niin..
Itseänikin aina välillä huolettaa se, kun ärsyynnyn niin helposti. Pienikin takaisku niin saan HIRVEEN raivarin...ei ennen ollut niin..Poikaystäväni saa tästä osan enkä tajua, mitne hä jaksaa. Tosin en ole todellakaan oma itseni enää. En tiedä, mistä nämä raivarit tulevat ja miten saan ne loppumaan. Johtuvatko ne masennuksesta?Kymmeneen laskeminen ei auta, se pahentaa...
Onneksi nytten olen lopettanut juomisen. Join aika runsaasti ennen: kerran viikossa kännit (yleensä 12 pack kaljaa+vähän muuta) ja minusta se oli liikaa..Juominen loppui n. kk sitten kun krapulassa aamulla mulla oli henkisesti niiiiiin karmea olo. En ole koskaan tuntenut niin hirveetä...Itkin vain koko ajan ilman mitään hyvää syytä..Jos poikaystävni ei olisi ollut, olisin varmaan tappanut itseni: kaikki vaikutti niin lohduttomalta..

Musta tuntuu, että te molemmat tunnette (ja minä myös) suunnatonta vihaa menneisyytenne vuoksi ja pitäis keksiä joku rakentava keino purkaa sitä. En tosin oo keksinyt sitä vielä itsekkään, että jos jollakin ois joku ehdotus siihen. Ja sitten se, että oon huomannut että terapia tosiaankin auttaa tuossa luottamuksen ja yhteyden saamisessa muihin ihmisiin. Pikku hiljaa sitä alkaa luottamaan, vaikka vaikeeta se on. Terapeutti on onneksi vaitiolovelvollinen, että sikäli siihen voi luottaa. Itselläni on vaikeuksia saada "henkistä" yhteyttä toisiin ihmisiin ja tuntuu että ihmissuhteet vie vain mun voimia eivätkä lisää sitä. Että tämmöstä... Tsemppiä teille molemmille!

"Itselläni on vaikeuksia saada "henkistä" yhteyttä toisiin ihmisiin ja tuntuu että ihmissuhteet vie vain mun voimia eivätkä lisää sitä."

Tuo oli kyllä ihan kuin minun suusta..
Jotenkin musta ainakin nuo muut ihmiset tuntuun ini ärsyttäville, mä en nää niistä kuin ne huonot puolet. Ei mua huvita kavereita edes nähdä..Ennen ehkä kävni ryyppäämässä niiden kaa, mutta enää en juokkaan. Kaikki vapaa-ajan käytän koirani kanssa treenaamiseen, no siellä täytyy olla ihmisten kanssa, mutta se nyt on vain koira-aihesta jutustelua. Mä haluaisin muuttaa maalle, hommata lisää koiria ja olla vaan niiden kanssa päivät pitkät..
Ittelleni pelastus nyt äitin kuolemasta ja muutenkin on ollu tuo aika tuore koiraharrastus..Mä varmaan olisin kuollu tms. jos mulla ei olis tuota koiraa.

Vaikeaa on täälläkin. Olen nyt muutamaa vuotta vaille 30 ja mä olen viettänyt elämäni ensimmäiset kymmenen vuotta sairaalassa. Ja ihan sen takia että ensin mulla oli sydänvika pienenä lapsena ja siitä vähän myöhemmin kasvain päässä jotka ovat vaatineet monia leikkauksia, noin yli kymmenen. Eihän kuulosta kovin hääppöseltä elämänalulta. 15-vuotiaana alkoi ensimmäiset psyykkiset ongelmat ja 20-vuotiaana kaikki räjähti käsiin. Muistan huonoina hetkinä lähes kaikki mitä mulle tapahtui silloin kun olin pieni. Kun kuulen lapsen itkevän, luulen hänellä olevan isokin hätä. Silloin kuulin niin paljon lasten itkua ettei varmaan kukaan muu ole kuullut niin paljon. Jos leikkaukset eivät olisi onnistuneet, olisin luultavasti sokea tai pyörätuolissa Ainoa hyvä asia on se, että menneisyydestä ei jäänyt muuta kuin muistot. Kun kävelisin teitä vastaan kadulla, te ette huomaisi minussa mitään eroa toisiin verrattuna. Tästä voin olla suuresti kiitollinen mutta aina ei jaksa olla. Voimia teille kaikille ja uskoa parempaan.🙂🌻🙂👍

Vaikeaa täällä oikein uskoa parempaa, kun taakkana kulkee kaikki ne asiat joita en vanhemmilleni voinut sanoa. Olen itse miettynyt, että kuinka voin elää sen faktan kanssa, että he ehkä kuolivat luullen minun vihaavan heitä.
Voimat ovat minulla ihan lopussa ja äidin kuolemaan ei ole edes voinut miettiä. Voin kertoa siitä noin vaan ja puhua mutten sen syvällisemmin ajattele koko asiaa. Ihan kuin joku muu puhuisi. Joskus illalla tulee mieleen äidin kaunis asunto ja se miten turvallinen olo minulla siellä tuli. Se miten hän aina sai minut rauhoitettua ja kuinka rakastin olla hänen luonaan. Nyt minulla ei ole mitään mihin mennä, jos paha olo. Pakko märehtiä vain kotona. Kaverit ovat kaikonneet jonnekkin kauas pois. Eivät varmaan jaksa kuunnella minun selityksiä. Muutamat eivät ole edes ottaneet osaa, toinen haukkui minua äitini kuoleman jälkeen heti ja pisti välit poikki, yksi "ei anna puhua" asiasta, yksi vaan myhäilee jaajaa, toinen vain yrittää näyttää surulliselle...Nyt olen vasta saanut avopuolison ymmärtämään, etten yksinkertaisesti JAKSA tehdä mitään..Koiraharrastuskin alkaa tympimään..Lenkeillä ei jaksa käydä, koira juoksee itse itsensä puhki. Jotenkin sitä alkaa vajota yhä syvemmäs masentuneisuuteen ja itsemurhakin on ollut mielessä. Mitään ristiriitoja en kestä, ihmisiä en kestä..Minusta kaikki ihmiset on mulkkuja eikä huvita olla heidän kanssa missään tekemisissä.. Kohta edessä lääkkeiden vaihto. Jospa apua tulisi edes siitä vähän tähän alamäkeen. Mietin jo sairaalaajaksoa esim.. 2viikoksi jolloin pääsisin lepäämään vain. Onkohan tälläinen mahdollista?
Sen tiedän, että koskaan en tule entiselleni.Menetin äitini aivan liian varhain, olenhan vasta ihan lapsi. On vain yksi siskopuoli jota tuskin edes tunnen. Ketään muita ei ole. Tietenkin avopuoliso, mutta parisuhteesta ei voi mennä koskaan "takuuseen".
Tämä kaikki sitten purkautuu sinä että ole todella äksy, en jaksa tehdä mitään, vittuilen kaikille, inhoan kaikkia, inhoan elämääni ja itseäni...Loppujen lopuksi minä en olisi pyytänyt mitään muuta kuin äidin. Se oli näköjään liikaa pyydetty. Vihaan siis Jumalaakin.

vicious1 kirjoitti 30.06.2007 klo 01:50:

Olen 18 vuotias tyttö..Synnyin kahden alkholistin ainoaksi lapseksi syksyllä 88..Välillä tuntuu siltä, ettei olis tarvinnu syntyä koko maailmaan.
Lapsuus meni niin jä näin. Isä oli aina ollut alkoholisti ja hakkasi äitiä. Tämän takia äiti varmaan alkoikin juomaan..Muitan, kun pienenä rauhoittelin isää ja olin äitin ja isän kännisien riitojen välissä...Tuli nähtyä tarpeeksi monta kertaa, kun äiti sai turpaansa. Kuitenkin äiti teki oman osansa tämän eteen..Ala-aste meni näidne merkeissä. Stressasin, että millon kaikki saa tietää,salailin kaikkea ja pidin kaiken sisälläni yksin..
Sitten tuli meno yläasteelle..Hommat alkoivat mennä yhä huonommaksi. Isä joi enemmän ja kun oli 8 luokalla isä jäi sairaseläkkeelle. Siitähän se lysti alkoi!Se oli yhtä ryyppäämistä joka päivä. 8 luokalla mulla alkoi oikeasti "viiraamaan päässäni" itellänikin. Kotona oli paskaa ja kaikenlisäksi olin koko luokan vihatuin ja vain sen takia kun riitaannuin väärien ihmisten kanssa..No aluksi tuli jännitys,sitten tuli erilaiset neuroosit ja siitä pelko nukkua yksin. Se oli ihan kamalaa aikaa. Sain nukuttua ehkä 4 tuntia yössä niiden helvetin neuroosien takia..Kenellekkään en kertonut, koska hävetti..Sitten en enää jaksanut ja oli pakko mennä nukkumaan äitin ja isä kanssa samaan huoneeseen..Siitäkös se lysti alkoi..Olin hullu pentu joka ei edes uskaltanut nukkua yksin.Onneksi selvisin neurooseista yksin. Ne aina haukku mua vaikkamiksi ja mä kyllä samallamitalla takaisin. Koti oli sotatila samoin koulu. 9 luokalla aloin hengaamaan yhä enemmän ulkona kavereiden kanssa, olin todella havoin kotona..Sillon tuli itellänikin ryyppäys mukaan. Yläaste loppui 8 keskiarvolla josta olen tosi ylpeä ottaen huomioon tilanteeni..
Menin sitten lukioon ja asiat alkoivat mennä yhä huonommaksi. isän terveys alkoi pettää ja se vaan makas sängyssä juoden..Sinä syksynä tapasin poikaystäväni, onneksi. Nimittäin vähän sen jälkeen isä kävi kännissä mun kimppuun. Meille tuli riitaa LEIVÄSTÄ ja se yritti lyödä mua mahaan (onneks oli niin kännissä ettei edes osunut) lopulta sitten kuristi mua. Minusta se oli melkein tappoyritys, koska ei ollut minun kuolema lähellä..selkäpiitä ihan karmii, kun ajattelee koko asiaa..No siitä metelistä joku soitti poliisit (HYVÄ NIIN) ja isä lähti putkaan. Poliisit ilmoittivat sosiaalivirannomaisille ja minun oli aika muuttaa kotoa perhetukikeskukseen. Noniin nyt kaikki lukijat varmaan ajattelevat, että sepä HYVÄ. No empä tiedä...Olin ainut lapsi ja yhtä-äkkiä asuin kymmen muun pennun kanssa vieraiden ympäröimänä..Minulle luvattiin, että pääsen viikonloppuisin kotiin, ja paskat. Onneksi sentään pääsin poikaystäväni luokse jokatoinen vkloppu..No siellä mulle tuli sosiaalistentilanteidenpelko eikä ihme. Siitä onneksi uskalsin kertoa psykologille ja se saatiin hoidetuksi lääkkeillä...
Sitten alkoikin lukion toka ja isä oli tosi huonona. se ei pystynyt kävelemään,ei muistanut mitään jne.. Koti oli kuin paskaläjä kun kävin siellä joskus ja sen takia en pystynyt siellä edes usein käymään. Kesällä 05 muutin poikaystäväni kanssa samaan kämppään (ONNEKSI) ja se kesä meni kivoissa tunnelmissa..Otettiin kaksi kissaa ja sain olla oman rakkaani kanssa. Sitten tuli syksy ja yöllä äiti soitti: isä oli kuollut..Isä oli kuollut omaan sänkyynsä, yksin. Sillon mun maailma kaatui. Vaikka isä olikin mikä oli, mutta minä todella rakastin sitä. Se oli kaikestahuolimatta hyvä isä..Se oli mun "oma suojelia" tiedin, että jos tuli vaikeuksia niin isä olisi ne hoitanut.. No sen jälkeen masennuin todella..Ja jäin pitkälle sairaslomalle koulusta.Pahinta oli vielä se, että 06 poikaystävä lähti inttiin ja jäin yksin kotiin..Koitinpa siinä yhdessä vaiheessa humalassa itseriakin, joka oli aika surkea yritys, tuskin edes oikeasti yritin..Diagnoosini oli vaikea masennus.
No kesä meni odotellessa rakasta kotiin...ainut ilon asia oli äitini, hän oli parempana ja nautti enemmän elämästä..
Lokauussa 06 poikaystävä tuli intistä kotiin ja ilo oli suunnaton..siinä vaiheessa masennus alkoi helpottaa ja kun täytin 18 olin niin hyvässä kunnossa ja terapianikin loppui..No eipä nuolaista ennenkuin tipahtaa..
Äiti joutui joskus sairaalaan mahakipujen takia..luulin vain että joku influenssa..Toisin kävi. Äitini kuoli minun läsnäollessä 😭 Tulimme sairaalaan katsomaan häntä kolmatta kertaa..tässä vaiheessä äiti oli maksakoomassa. Ensimmäisen kerran kokosin itseni ja juttelin hänelle. Vaahtoa alkoi valua, ihan kun hän yrittäisi sanoa jotain..sitten tuli paniikki, kun hän ei näyttänyt enää hengittävän. sairaanhoitaja tuli ja äiti oli kuollut, melkein minun käsiini..Jos maailmani romahti silloin niin nytten koko universuminin romahti..En ehtinyt hyvästellä edes äitiä..hän meni maksakoomaan niin nopeasti.Viikon tuon jälkeen olin ihan muissa maailmoissa, tuijotin vaan tyhjää..uni ei tullut, unilääkkeillä vaan oli vain toivoa nukkua..Keväällä minulla olisi ollut kirjoitukset, jota molemmat öitin kanssa odotettiin. Ne jäi tekemättä, en pystynyt lukemaan..Äidin kuolema oli maailman kamalin asia..Vaikka meillä ei ruusuista ollut, niin meillä oli silti jollaintapaa hyvä suhde.juteltiin paljon ja kun lähdin pois kotoa, soittelimme äidin kanssa joka päivä..Kerroin hänelle kaiken ja rakastin häntä suunnattomasti. Ilo oli vielä katossa hieman ennen hänen kuolemaa, koska otimme koiran pennun dobermannin ja äiti oli innoissaan siitä ja minä tietenkin myös..Nyt harmittaa, kun äiti ei ole katsomassa, kun koira on kasvanut ja me treenaillaan paljon ja koira on hyvä..Loppujen lopuksi mun pelastus on ollut mun poikaystäväni. Ensimmäinen ja varmasti viimeinenkin sellainen. Syyskuussa ollaan 3 vuotta oltu yhdessä ja odotan että saadaan olla 30 vuotta ainakin vielä..Äidin kuoleman jälkeen pelastukseni oli myös tuo ihana koira: aamulla oli pakko herätä käymään lenkillä jne.. Jöäin nimittäin taas äidin kuoleman jälkeen pitkälle sairaslomalle..
Nytten olen vielä todella masentunut, mutta onneksi käyn terapiassa..Masentuneisuuteni ei vain ole kovin normaali (epäilen kai olevani maanisdepressiivnen) nimittäin välillä olen toodella iloinen ja suunnittelen kaikkea ja välillä todella,todella masentunut...Nämä tosin voivat vaihdella päivittäin. Kaikki tämä on vaikuttanut ihmissuhteisiini: olen pistänyt välit moniin poikki ja ärsyynnyn todella helposti. En ole helppo todellakaan ja puran kai omaa pahaa oloani muihin..Elämässäni on paljon selvitettävää, mutta onneksi minulla on poiakystäväni ja koirani. Jotakin iloista sentään on tapahtumassa: ensi vuoden puolella meille tulee rottweiler niin on edes jotain iloista odotettavaa. kiitän Luojaa että olen löytänyt koira harrastuksen. Harrastan omani kanssa suojelua,tottista ja hakua, joten tekemistä riittää ja näin ollen liikuntaakin mukavasti..Äitini musito ei vain koskaan siirrypois mielestäni ja se tulee varjostamaan elämääni aina. en tiedä pystynkö ikinä päästämään häntä pois, rakastin häntä aivan liikaa ja olen niin vihainen että pohjimmiltaan niin hyvälle ihmiselle kävi näin..Hän kuole 50 VUOTIAANA. Elämä on niin epäreilua ja en koskaan voi hyväksyä äitini kohtaloa..joka päivä rukoilen että näksiin hänet taas joku päivä jotta voin kertoa, kuinka PALJON häntä rakastin,,sitä en kerennyt hänelle kertoa. Lepää rauhassa rakas äiti ja rakas isä RAKASTAN TEITÄ AINA KAIKESTA HUOLIMATTA.

Kiitos kun sain purkautua tänne 🙂
[/lainaus/ Mun isä hakkasi myös äitiäni ja ne erosivat,kun mä olin 7-8 wee....Isä tukisti,potki äitiä jne....Ja mun molemmat vanhemmat kuritti fyysisesti mua ja mun siskoa...Olen samanikäinen kuin sä...mun äitini jatkoi sitä fyysistä kurittamista,kun ne erosivat...Siis se tukisti,läimi,löi remmillä tai henkarilla mua ja mun siskoa....MUN RAKASTA JA VIATONTA SISKOA....Mun sisko muutti pois 18-vuotiaana, joten mun äiti kuritti fyysisesti enää mua....Ja uhkaili ja kiristi ja painosti...Ei olisi aina halunnut huolehtia musta niin kuin piti...Se sanoi mulle yläasteella,että jos mut löydetään kännissä kadulta tai löydyn,se ei ota mua enää takas kotiin...Ja olin ylä-jaalaasteella myös kiusattu,mullakin oli ja on edelleen sosiaalisten tilanteiden pelko...Sain tietää 15-vuotiaana,että isäni sairastaa 2-suuntaista mielialahäiriötä...Aina maniavaiheiden aikana se oli väkivaltanen,jos se suuttu...Se muutti sen avovaimonkaa yhteen,kun olin jotain 12 wee...Ja se kävi siihen käsiks....11-vuotiaana kuulin äidiltä,että isä oli uhkaillut sitä itsemurhalla..Ja niitähän sillä onkin,itsemurhaajatuksia siis,kun se on ja oli masentunu....Ja äitini uhkasi kans tappaa ittensä,kun olin 8 wee ja HARKITSI ITSEMURHAA...Mä itkin sille,että ole kiltti,älä tee sitä...ja me käytiin sossulle siitä puhumassa,kun se ei luopunu aikeistaan...Jos ei oltais käyty puhumassa sille,OLISIN MYÖS OIKEASTI MENETTÄNYT ÄITINI...Ja äidin tuttu tappoi ittesä,kun olin 14....Ja se oli munkin tuttu...Ja siskon...Se sytytti ittensä palamaan...Noh,huomasin,että yläasteella elämä muuttui hirveäksi...Mulla oli nii huono itsetunto,että olisin voinu tappaa itteni kuin elää sellasena...Mä toivoin vaa,että olisin kuollu....Äidin kanssa tappelin yläasteella jatkuvasti ja katoin isän sekoilua,kun se oli maaninen silloin,kun kävin sen luona...Se oli 9.luokalla...Yläasteella en ite koommin juonu,kokeilin kyllä röökiä,mutta ekat kännit vedin ehkä 9.luokan jälkeen...)9.luokan talvena yritin ekan kerran viillellä itteeni pullonkorkeilla..6.luokalla tein 2 pintanaarmua...5.luokalla mietin jo itsaria....Ja kaveripiiri oli vaativa;ei saanu sanoa kaverille,ettei voi lähteä,ku pitää lukee kokeisiin tai kaverit piti hölmönä ja jne...Noh,9.luokan jälkeen kesällä yritin vetää saksilla ranteet auki...Menin 10.luokalle ja sain uuden alun...Löysin mukavan pojan ja sain kaverinkin,mutta menetin sen,kun se syytti mua sellasesta,mitä en ollu tehny¨...Ja vaikeudet kotona jatkuivat,äiti käski mun pakata kamani ja häipyä,kun olin saanu kokeesta 10.luokalla 6,vaikka piti saada hyviä numeroita,että pääsis opiskeleen jonnekin....Se aina painosti mua yläasteellakin,että mun piti saada hyviä numeroita....Lakkasin sitten puhumasta sille pojalle,jonka tapasin,heittäydyin kylmäks,kun kotona oli tuo kyseinen juttu sattunu...En olis kyllä halunnukaan olla senkaa enää...Se sit otti uuden tyttöystävän ja alkoi inhota mua...kävin 10.luokan vakavassa masennuksessa,meinasin monesti hypätä sillalta alas autotielle...Ja ei kun lisää vettä myllyyn-siskolleni tuli myös masennus,se kävi yhteispäivystyksessä ja psykiatrisella osastollakin,kun sillä oli itsetuhoajatuksia...MUN RAKAS SISKO MIETTI ITSARIA...😭 Olin silloin 16 wee,kun se tapahtui...No sitten 10.luokan jälkeen vaikeudet kotona jatkuivat ja mun ¨ja äidin huonot välit....äiti sanoi mulle kerran,että tapa ittes,vaikkei sitä tarkottanukaan...10.luokalla viiltelin ja viiltelin myös sen jälkeisenä kesänä....Ja meinasin tappaa itteni...Olin silloin vakavasti masentunu ja kävin jo osastollakin...Olin ollu masentunu 12 weestä lähtien ja sain apua ja hoitoa siihen vasta 17 weenä,kun äiti vei asian ettenpäi...Elin siis 14-17 weehen asti kuin risukasassa haluten kuolla....Olin silloin vakavasti masentunu...Noh,aloitin sit kaksoistutkinnon suorittamisen,lukio ja matkailuala...Ja menin tukiasuntoon sossun sijoittamana,kun olin 17 wee....Vaikeudet äidin kanssa jatkuivat ja se jatkoi myös kiristämistä....Ja viimeisen kerran näin isän käyvän avovaimoonsa käsiks 17 weenä 10.luokan jälkeisenä kesänä..Se uhkasi tappaa vaimonsa ja kuristi sitä mun silmien edessä....Ja se oli myös käyny käsiks mun siskoon mun silmien edessä....Noh,viiltelin ajoittain edelleen...Sitten alkoi 2.vuosi ja aloin taas syksyn mittaan masentua...Isälle tuli maniavaihe uudestaan ja se joutui sairaalaan mennessään psykoosiin....mäkin sit yritin 18 weenä itsaria,mutta hain apua ja jouduin itekin osastolle....Kaiken lisäks päätin seurustelun yhfen pojan kaa,kun muutin omaan asuntoon...Äidin kans menee paremmin ja mulla alkaa 3.vuosi...Mutta olenko päässy yli?En ole,jos kysymyksessä on siskon masennus...En,jos mietin sitä perhehelvettiä,mikä mulla oli lapsena....mä rakastan mun siskoo ihan vitusti....Yritän kamppailla mun itsetunnon kanssa edelleen...Ja VIHAAN MIEHIÄ....Olen niin vitun täynnä vihaa,että....Olen nyt 19-vuotias ja kamppailen edelleen masennuksen kans...Ja polttelen itteeni tupakalla...Tunnen,ettei kukaan välitä musta ja satutan itteeni..Jos joku kaveri tai mies sanoiskin mulle,että välittää musta,purskahtaisin itkuun....En ole eläny nuoruuttani kunnolla,joten teen sen nyt loppuun,oli mikä oli....Kännään ja juon,biletän yms...Kokeilen asioita,vaikka ne kaikki ei kuulukaan enää mun ikäiselleni...puran tuskaa ja tunteita satuttamalla itteeni,mietin,että MIKS VITUSSA JUST MUN SISKON PITI KÄRSIÄ? ja olenko huolissani isästäni..KYYLLÄ...OLEN MIETTINY;ETTÄ JOS SE JOKU PV LÖYTYYKIN KUOLLEENA...Kaikki sen sekoilut satuttaa,mietin,että menetän sen vielä joku pv...Että mun isä niinku tekee itsarin...kyllä se on heilunu aseen kanssa ollessaan psykoosissa...En ole kyllä ite sitä nähny....Olen myös miettiny,että entä jos mun sisko tekee joku pv itsarin...Vaikka se on sanonu,ettei se tee,mietin silti..Ja jos se sen tekee,menen baariin ja riehun paikat paskaks...Ihan sama vittu mihin vaikeuksiin joudun...Ja sitten kaverit...Yks joutui viime vuonna laitokseen huumeista,yks veti ranteet auki ja yks on viiltäny mun silmien edessä...Ja se,joka veti ranteet auki,puhui mulle tappavansa ittensä...Isän isä kuoli, kun olin 17 wee ja repesin hautajaisissa vittu itkemään...Mietin ite myös alkavani vetää aineita,mutta jos ei sittenkään....riittää,että poltan ja leikin väkevillä sen,minkä kerkiän ja on rahaa...kyllä se elämä vain kantaa eteenpäin,vaikka mitä sattuisi..Silti mä olen tässä ja vaikka en ole kokeillu yläasteella,kerkeen tekeen sen nyt,sitähän on nuori 22 weeksi asti...🙂Et ole todellakaan ainut,joka on joutunu kokeen perhehelvetin...Ihanaa,kun sulla on 2 koiraa..Mäkin haluisin,mutta kun oon allerginen...mä olen totaalisesti koirapöpi ja ne on 1 syy,miks kannattaa elää...Ja on paljon muitakin syitä..mä olen vielä sinkku,mutta odotan,kun joku kävelee vastaan....Miehet on toinen syy,minkä takia kannattaa elää...Ettekä sä ja sun poikaystävä eroa vielä pitkään aikaan...Mä asun nyt yksin ja meen eteenpäi...Niin mun äitikin on tehny ja katunu sitä,mitä se on mulle ja mun siskolle tehny...Yläaste on ahistavaa aikaa,mutta se on vaa 1 vitun 3 wee ja nekin ihmiset,jotka on ollu sillon kiusaajia tai sitten kavereina vaativia,kasvaa ja muuttuu ajan myötä...1 vastoin käyminen ei kestä ikuisesti niinkuin ei sullakaan...hyvää jatkoa...🙂

Kokemuksia lisää kesän ajalta. Hyviä että huonoja.

Kesä alkoi kohtalaisen hyvin. Olin päässyt jotenkin jaloilleni pitkän apaattisen jakson jälkeen. Duunissa jopa eräs nainen kiinnostui itsestäni ja oloni kohentui huomattavasti tästä.

No, perinteitä noudattaen mitään romanssia ei kuitenkaan syntynyt ja tein itse selväksi, että en halua jatkaa asiaa, koska epäilin vahvasti, että nainen oli menettänyt kiinnostuksensa, koska en saanut kovinkaan paljoa huomiota muutamaan viikkoon. Tonttiin syöksyminen tietysti herätti taas aika karuja tunteita.

No eipä tuo mitään. Olen tässä viikon ajan etsinyt tietoa ja lukenut persoonallisuushäiriöista. Törmäsin aiheeseen vähän vahingossa.
Lisäksi satuin törmäämään eräässä kirjassa lainauksiin Freudin jutuista.
En tiedä pitävätkö itselöytöni paikkansa, mutta ainakin tuntuu, että olen
oppinut itsestäni viikon sisään enemmän kuin kymmenessä vuodessa.

Uskon, että ongelmani juontavat sairaudesta nimeltä Narcissist Personality Disorder (NPD). Suomennettuna jotakuinkin narsistinen persoonallisuushäiriö.
Ainakin pystyn alleviivaamaan lukuisia yhtäläisyyksiä itseni ja sairauden
kuvauksen välillä. NPD selittäisi käytöstäni ihmisten kanssa. Käytöksen seurauksena on taas aiheutunut turhautumista ym. oireita.

Freudia lukemalla selvisi ainakin, että turhautuminen johtaa vihaan.
Vihalla voi olla useita esiintymismuotoja. Itselläni ne ilmentyisivät varmasti äärimmäisen väkivaltaisesti, jos olisin henkisesti yhtään heikompi.
Uskon, että turhautumiseni johtuu pääosin naisongelmista - torjutuksi tulemisesta. Muutakin kenties on, mutta pääosin naisista.

On myös jotain käytöstä mitä en osaa selittää, mutta uskon, että nämäkin
ovat vain johdannaisia käytöshäiriöstä. Saattaa olla, että en kärsi
nimenomaan NPD:stä, mutta kenties jostain vastaavasta sairaudesta.

Nyt kun ongelmani ei enää tunnu niin abstraktilta ja tuntemattomalta,
niin pystyn mieltämään ajatuksen ammattihoitoon menosta hyväksyttävältä.
Ainakin haluaisin ammattilaisen diagnoosin. Ajatus siitä, että olen kenties ratkaissut nyt itse omat ongelmani saa minut tuntemaan itseni erikoiseksi ja paremmaksi kuin muut (mikä vahvistaa olettamustani siitä, että olen narsisti).

Nyt tässä on alkanu ilmetä meikäläiselle ihan uudenlaisia oireita..
Eli siis kyse on raivareista. Äitin kuoleman jälkeen eka oli semmosia vähän pienempia..Mut nyt ne alkaa olemaan jo sitä luokkaa, että itteenikin ahistaa..Hermot ei kestä mitään!Jos joku ei mene niinku haluan -> raivari..Ja nää suuntautuu avomieheeni melkein kokonaan. Kahdesti olen lyönytkin 😭 Pelottaa niin, että musta tulee samanlainen väkivaltainen paska kuin isästä...Mä en tiedä yhtään, mitä niiden kanssa pitäis tehä. Tuntuu, et niinku järki häviää kokonaan..Kamalinta on varmaan se haukkuminen..Mies on itkeny jopa mun sanoista ja se ei pienestä itke..Mua sattuu,mä raivoon,sitä sattuu,mua sattuu vielä enemmän..En tiedä yhtään mitä tehdä. Välillä on paremp, välillä taas ei...Onko muilla samoja kokemuksia??Mitä tää on? Kuuluuko masennukseen...Niin ja kyllä tää suuntautuu muihinkin eli jos alkaa ärsyttämään joku niin se saa kuulla siitä...