Uupumusta vai masennusta?
EN tiedä miten jaksan enää päivääkään eteenpäin. Ainut piristävä ajatus on se, että kun työpäivän jälkeen pääsee kotiin nukkumaan. Mun elämässä ei ole muuta ku sänky. Siellä mä vietän kaikki vapaa aikani.
Alotan vaikka kertomaan ihan alusta.
Mua on kiusattu koko peruskoulun ajan. Mulla ei oo koskaan ollu oikeita ystäviä, paitsi nyt parin viime vuoden aikana. Kiusaaminen on syöny mun itsetunnon kokonaan enkä tunne pystyväni mihinkään. En osaa ajatella positiivisesti itsestäni.
Olen opiskellut ammattikorkeassa sairaanhoitajalinjaa nyt yhden vuoden. Se tuntuu ylitsepääsemättömältä. Viime kesänä enne koulun aloittamista sairastuin vaikeaan masennukseen, paniikkihäiriötä olen sairastanut jo pidempään. Masennuksesta toipuminen on ollut yhtä vuoristorataa, ja koulun takia ei ole ollut aikaa pysähtyä. Onhan sitä masennusta ollut jo aiemmin, mutta viime kesänä kun olin oikein kurjassa työssä, tilanne räjähti käsiin.
Viime syksystä alko mennä vähän paremmin, mutta nyt joulun jälkeen ollaan menty taas alamäkeä. Mä en jaksa mitään, itkettää jatkuvasti, ja tuo nyt meneillään oleva työharjoittelu tuntuu ihan mahdottomalta. Ei ole elämänhalua.
Kun tulen töistä kotiin, syön jotakin hyvää, ja olo menee vaan pahempaan suuntaan. Syömisestä on tullu mulle pakokeino, tosin se auttaa vaan pienen hetken.
Oon käyny psygologilla, mutta se ei tunnu nyt ymmärtävän mua. Sanoo, että mä en ole masentunut vaan uupunut. Mä tunnen itteni masentuneeks. Haluan kuolla. Psygologin mielestä mun pitäis suunnitella itelleni päiväohjelma, ja olla tosi aktiivinen. Mutta mä en pysty tekemään mitään, eikä mua huvita nousta sängystä.
Mun mies haluais ymmärtää, mutta ei se oo koskaan kokenu tämmöstä. Ei se tajua mitä käyn läpi. Ainut hyvä asia mikä mun elämässä on, on mun koira.
Mä en tiedä miten jaksan enää elää. Jos tilanne jatkuu tämmösenä, mä varmaan kuolen, jos nyt pahaan oloon voi kuolla. 😯🗯️
boogima, mä tiedän suunnilleen mitä käyt läpi. mun elämässä tosiaan ei oo muutakun tietokone. koneellakaan mä en koskaan tee mitään kehittävää, kuhan istun koneen ääressä ja kuuntelen musiikkia. unirytmi mulla on täysin sekaisin. edes unilääkkeet ei auta. mä tunnen olevani täysi zompi, mä nukun ehkä 2-5 tuntia yössä.
Muakin on kiusattu ala-asteella, ja neljän vuoden ikäsenä mun sukulainen käytti mua seksuaalisesti hyväksi. ja mä joudun näkemään sitä ihmistä silloin tällöin edelleen, ottaa aika koville. mä en muista mun lapsuudesta (seitsemän vuotiaaseen asti) muutakun sen hyväksi käytön, ja siitäkin mä muistan jokaisen yksityis kohdan.. mä muistan jopa mitä mulla oli päällä, ja mitä sillä hyvksi käyttäjällä oli päällä. mä muistan joka ikisen sanan mitä se mulle sano. seuraava mun muisto onkin ala-asteelta.
Mun on todella vaikea luottaa miehiin. mä kuvittelen et jokainen mies joko raiskaa tai hakkaa tai tappaa. mut eihän se niin varmaan oo, mut mun lähipiirissä ei ainakaan toisenlaisia miehiä ole kauheesti näkynyt.
musta tuntuu usein kans siltä et mä tosiaan kuolen mun pahaan olooni, ja usein tuleekin hieman veitsen terää ranteella vähän käytettyä.
toinen tuki mitä mä käytän mun pahaan oloon on lääkkeet. jolla mä vedän mun pääni aivan totaalisen täyteen.(en suosittele). Mä en myöskään luota noihin psykologeihin, tottakai niistä on mukava kuunnella meijän sepityksiä, palkka juoksee. mut mitä ne tosiaan meijän eteen tekee? ei yhtikäs mitään. viettää päivässä sen 45min kuunnellen. parhaat kuuntelijat saa ystävä piiristä jos sellainen olisi. ne kuuntelee ja osaa tukea.
musta tuntuu usein että haluaisin riistää itseltäni hengen. mut jotenkin mä koen että mun isä on mun vastuulla, ja jos mua ei olis, niiin faija jois taas täyspäiväsesti. mä joudun joka päivä enemmän ja enemmän puristuksiin mun asioiden kanssa, enkä usko että jaksan tätä kauan..
toivon kuitenkin että sinä edes yrität jaksaa. meillä kaikilla on mahdollisuus voittaa masennus. jos siihen vaan uskoo tarpeeksi. 🙂
Jep. Eikai tässä elämässä auta muu ku yrittää jaksaa, vaikka vaikealta se tuntuu. Itken paljon, kun edes ajattelen töihin menoa niin pala nousee kurkkuun. Tulee paniikkikohtaus ja ahdistaa. En jaksa enää uskoa omaan seviytymiseeni, oon yrittäny uskoa jo niin kauan eikä siitä ole ollut mitää apua. Mulla on ihana mies, mutta enhän voi pakottaa sitä ymmärtämään sellaista mitä se ei ole läpikäynyt itse.
Jos jätän tämän työharjoittelun kesken, niin mun opiskelut menee ihan pieleen. Mutta mä en jaksa mennä sinne. En jaksa mennä minnekkään.