Elämäni on aina ollut vaikeaa, lapsuuden koulukiusaamisesta ja perhehelvetistä johtuen. Nyt olen 19vuotias opiskelija ja tuntuu että kaikki hajoaa käsiin. Olen aina ollut vähän alakuloinen mutta nykyään niin masentunut, että en vaan jaksaisi enää. Minulla on jonkun sortin sosiaalisten tilanteiden pelko ja saan paniikkikohtauksia. Kouluni on mennyt todella huonosti jo pitkään, olen ollut niin paljon poissa tämän paniikkikohtaus pelon takia. Ennen sain kohtauksia vain suuremmissa esitelmien pidoissa mutta nykyään pienemmätkin sosiaaliset tilanteet, ihan vaikka itseni esittely tuntuu mahdottomalta. Jossain vaiheessa olin erakoituna yksin asunnossani kun en kyennyt kaupassakaan käymään.
En kuitenkaan ole ikinä uskoltanut hakea apua ongelmiini, miten voisin kun en kykene edes normaaleihin puhelinsoittoihin tuntemattomille ihmisille, puhumattakaan että minun pitäisi mennä selittämään ongelmiani kasvotusten jokun kanssa.
Olen myös jotenkin menettänyt kaikki entiset ihmissuhteeni tai ne ovat nykyään vain pinnallisia. Ja uusien ystävyyssuhteiden luonti ei minulta luonnistu, olen siis aivan yksin nykyään.Perheenikin asuu muualla, enkä heidän kanssa voisi muutenkaan asiasta puhua. He eivät vaan ymmärrä eivätkä ota minua todesta, olen kyllä yrittänyt. Nyt olen sentään kyennyt koulussa käymään ilman poissaoloja jonkun aikaa, mutta on kovan työn ja tuskan takana että saan pidettyä itseni koossa. Meinaan koko ajan romahtaa ja purskahtaa itkuun. En voi keskittyä mihinkään ja olen ihan omassa maailmassani. On vain niin paha olla, varsinkin kun on ihan yksin. Koulussakaan minulla ei ole ketään, istun vain mustana lampaana muiden joukossa hiljaa. Sitten kotiin päästyäni romahdankin ja itken vain koko päivän sängyssä, enkä saa luettua kokeisiin tai tehtyä mitään. Nyt minulla on vielä tulossa päättötyön esitys ja mietin sitä joka päivä. Jos haluan valmistua, minun on pakko pitää se esitys, mutta enhän minä kykene siihen mitenkään. En vain näe itselläni mitään tulevaisuutta, en tule mitenkään selviytymään siitä päättötyöstä enkä muista tulevista asioista, puhumattakaan sen jälkeisestä; työhaastattelut ym. Ei mitään toivoa. Nyt olen siinä pisteessä että mitään muuta en mieti enkä haluaisi yhtä paljon kuin vaan tappaa itseni. Mutta ei minusta ole siihenkään. Mietin joka päivä keinoja ja yritän suunnitella niin etten mitenkään voisi jäädä siitä henkiin, mutta sitten en vaan pystykään tekemään sitä. Elämässäni ei ole enää mitään sisältöä, eikä mitää mikä pidättelisi minua täällä. Olen ihan umpikujassa ja täysin rikki ☹️.
Hei nichi! Ymmärrän tilanteesi, sillä minäkin olen ollut tosi paljon poissa koulusta, koska pelkään ihmisiä,pelkään sosiaalisia tilanteita. Kaikki ystäväni ovat lähteneet elämästäni, kuka minnekkin, ja kuka mistäkin syystä. Minun on myös hyvin vaikea solmia uusia ystävyyssuhteita,en tiedä mikä siinä on. Olen kateellinen joillekkin tutuilleni jotka tulevat heti toimeen kaikkien kanssa ja uskaltavat tehdä vaikka mitä. Jotenkin olen vain saanut myös itseni pakotettua kouluun, ja poissa olot ovat vähentyneet, mutta yhä olen yksinäinen ja väsynyt tähän kaikkeen. Puhuminen tästä asiasta tutuille tai tuntemattomille, tuntuu mahdottomalta.
Jotenkin on vain jaksettava etsiä elämästä sellaisia pieniä, hyviä asoita joiden voimalla jaksaa eteen päin. Kun tuntuu ettei mikään auta ja kaikki on huonosti, kannustuksen ja lohdutuksen sanat saattavat (ainakin minua) välillä ärsyttää, mutta uskon että kaikesta selviää kun vain jaksaa yrittää. 🙂🌻
Hei Nichi!
Hienoa, että pystyit kirjoittamaan noinkin herkästä ja vaikeasta asiasta kuin sosiaalisten tilanteiden pelosta ja masennuksesta! Jännittäjätyyppinä tosiaan haluan auttaa sinua. En ehkä kärsi vakavasta sosiaalisesta pelosta mutta olen tosi ujo.
Ymmärrän, että jatkuva huono kohtelu vie itsevarmuuden. Kun tarpeeksi satutetaan, ei enää uskalla luottaa itseensä eikä ehkä muihinkaan. Haluaa piiloutua toisten katseilta, sillä pelkää ankaraa kritiikkiä. Samalla kuitenkin kaipaa läheisyyttä ja ystävyyttä. Ikävää, että olet joutunut tuollaiseen tilanteeseen. Uskon, että olet lämmin ihminen, joka kaipaa ystäviä. Kunpa vain saisit rohkeutta avautua ja olla oma itsesi!
Se paha, mitä olet kokenut, ei ole vikasi! Kiusaaminen on AINA osoitus kiusaajien kypsymättömyydestä. Oletko ajatellut, että he keskittyvät haukkumaan uhriaan mutta etteivät he koskaan anna hänelle aiheellistakaan kiitosta? Se on mustavalkoinen toimintatapa, joka vie monelta arvokkuuden. Kiusaajatkin menettävät jotain; he eivät opi tuntemaan erilaisia ihmisiä, ja tällöin heidän maailmankuvansa on kapea.
Mitä muuta esillä olon pelkosi taustalla on? Oletko oppinut olemaan ankara itsellesi? Sallitko itsellesi epäonnistumisia? Ehkä seuraava artikkeli saisi sinut pohtimaan suhtautumistasi itseesi: http://www.seura.fi/?id=9231.
Toivon sinulle kovasti rohkeutta hakea apua, sillä pelkosi häiritsee jokapäiväistä elämääsi. Miksi avun hakeminen on niin vaikeaa? Häpeätkö pulmiasi? Lue Ben Furmanin kirja Perhosia vatsassa. Se voi auttaa sinua käsittelemään häpeän tunteitasi, joiden kanssa olet liian kauan elänyt. Samalla voit saada rohkeutta hakea apua, jota ansaitset ja tarvitset. Jos puhuminen tuottaa vaikeuksia, niin miltä tuntuisi alkuun Tukinetin tukihenkilölle kirjoittaminen? Sinun ei tarvitse painostaa itseäsi toimintaan vaan edetä omaa vauhtiasi. Pienetkin askeleet ovat tärkeitä, sillä niistä voi seurata hyvää.
Kaikkea hyvää sinulle! 🙂
Hei Nichi,
kirjoituksesi tuntui niin kovin tutulta! Kouluaikana esitelmien pitäminen oli minullekin tuskaa, ja omaa vuoroa odottaessa ei ollut hajuakaan, mitä muut olivat kertoneet. Aloin karttaa ja pelätä tilanteita, joissa olisi pitänyt vain esitelläkin itsensä. Elämänala kapeni, kun alkoi pelätä tällaisia sosiaalisia tilanteita. Minullekin vaikeaa oli soittaminen tuntemattomille henkilöille.
Minulla syyt löytyivät lapsuudesta. Varmaankin yksi pääsyy oli kasvaminen arvostelevassa ja kriittisessä ilmapiirissä. Itsekin alkoi uskoa että kaikki kuulijat arvostelevat esiintyjää samalla tavalla ja seuraavat kaikkia liikkeitä. Mutta todellisuudessa tilanne ei ole näin.
Onnistumiset tuovat itseluottamusta ja itsetunto alkaa parantua. Minulle merkittävä apu oli, kun kerroin tilanteesta lääkärille. Sain jännittämiseen lääkkeitä (beetasalpaajia), joita otin aina noin tunti ennen esiintymistä. Minulle riitti hyvin pieni annos. Muulloin en niitä käyttänyt. Lääkkeiden avulla pystyin keskittymään esityksen pitoon paniikkitilanteen pelon sijaan. Alkoi tulla onnistumisia. Enää jännitys ei rajoita elämääni, ja se on hieno tunne. Lääkkeetkin ovat jääneet hyvin vähälle käytölle. Sinulla on mahdollisuus samaan joten toivoa ei kannata heittää. Eristäytymisen sijaan sinun kannattaisi ottaa vastaan pieniä haasteita. Saat niistä onnistumisia, itsetuntuntosi paranee ja kykenet edelleen ottamaan suurempia haasteita.
Ajattelisin että sinun kannattaisi koulussa puhua jännittämisestä opettajan kanssa. Kaikki he eivät kykene ymmärtämään, mutta se ei ole sinun syy. On kuitenkin opettajia, jotka ymmärtävät, ja he voivat auttaa. Lääkärille puhuminen olisi hyväksi myös. Sekin auttaa, kun ymmärrät mistä lapsuuden ja nuoruuden kokemuksista jännittäminen johtuu. Kun itse pääsin eroon jännityksen kahlitsevasta vaikutuksesta, aloin vihata ihmisten arvostelemista. Silloin myös ymmärsin, että on paljon ihmisiä, jotka eivät arvostele vaikka aiemmin olin luullut muuta. Huomasin että sen jälkeen itsekin lopetin muiden arvioinnin tai arvostelun. Eihän sinun tarvitse jännittää, jos koet että sinut hyväksytään sellaisena kuin olet!
Ajattelet itseäsi mustana lampaana, mutta et sinä ole! Ajattele mitä hyvää sinussa on - kaikissa ihmisissä on jotain hyvää. Kaikissa on myös puutteensa. Tuossa tilanteessa jos alkaa hakea itsestään hyviä puolia, paperi jää helposti tyhjäksi. Huonojen puolien paperi sen sijaan tulee täyteen. Vaakaa täytyy kallistaa toiseen suuntaan.
Oletko miettinyt mitä haluat tehdä isona? Mistä työstä pidät, missä olet parhaimpasi? Tuntuuko että pidät elämän rimaa niin korkealla, ettet millään tahdo ylettyä sinne? Oletko ankara itsellesi?
Jospa sallisit itsesi epäonnistua. Joskus vaikkapa sanoa ääneen että jännität. Jos et enää soimaisi itseäsi, vaan asettaisit päämäärän päästä pois jännittämisen ongelmasta. Riittää kun pääset siitä sen verran, että se ei rajoita elämääsi. Loppu sujuu sitten kyllä.
Tee elämässäsi asioita joista pidät. Kaikkien ihmisten mieliksi ei tarvitse olla, vaan voi kulkea omaa tietään. Sinun elämäsi tarvitsee päämäärän, mihin pyrit. Sitä kohti kulkiessa moni muu unohtuu.
Kaikkea hyvää sulle ja valoisaa tulevaisuutta! Toivottavasti uskallat ottaa asiat puheeksi ja päästä niiden yli. Kokemuksesta voin sanoa, että se on mahdollista.
Hei.
Hyviä vinkkejä olet jo saanutkin. Minulla on ollut paniikkikohtauksia muutama vuosi sitten. Pääsin niistä eroon, kun aloin vähitellen uskoa itseeni. Kun pelkää ja jännittää, huomio menee kokonaan siihen. Nykyään en kiinnitä enää huomiota epäonnistumisiin, koska todellisuudessa kaikille sattuu joskus mokia. Joku mainitsi tuossa edellä, että itse luulee, että kaikki arvostelee. Niin luulee, mutta todellisuudessa se ei pidä paikkaansa. Me luullaan, että kaikki katsoo arvostelevasti, mutta ei se ole niin.
On hyvä, että olet nyt voinut käydä koulua. Minusta sinun kannattaa puhua reilusti opettajalle ja kertoa koko homma. Uskon, että hän ymmärtää.
Toivon sinulle voimia ja jaksamista. 🙂🌻