Päätin aloittaa uuden aiheen, mutta sitten en keksi miten sen aloittaisin. No, voin hieman kertoa itsestäni. En ole kauheasti täällä keskusteluissa kirjoittanut kun pelkään jonkun tunnistavan minut. Olen 18-vuotias tyttö, ja yritän kamppailla lukion kanssa tällä hetkellä. Vajaa neljä vuotta sitten kaikki alkoi mennä hurjaa alamäkeä. En jaksa sepostaa kaikkea, sillä olen joskus kertonut tarinaani täällä, ja se löytyy arkistoiduista viesteistä (kaiketi).
Olin kuitenkin kahdessannella kun pahoinvointini alkoi. Se oli raskasta aikaa… Mutta yhdeksäs luokka oli vielä kamalampi. Vanhat ongelmat painoivat, ikävöin erästä ihmistä koko ajan, ja elämä luisui käsistä. Sitten jonain päivänä vaan huomasin, että olin yhtäkkiä vajonnut jatkuvasta surusta kivuttomuuteen. Oli helpottavaa huomata, että arki alkoi toimia, enkä enää miettinyt niitä tuskaisia asioita niin paljon. Mutta pian tajusin mistä oli kyse; olin tehnyt itseni turraksi.
Miksiköhän tästä tänne kirjoitan. En tiedä edes jaksaako kukaan lukea, mutta äsken kun kävin vessassa, järkytyin kun näin itseni peilistä. Elän taas ”kautta”, jolloin olen todella turta. Silmissäni ei ollut häivähdystäkään eloa, pilkettä. Ne vaan olivat sumeat ja himmeät. Lukiota en jaksaisi ilman tunnottomuutta. Se on liian raskas, liian henkisesti vaativa. Mutta kun on vaivuttanut itsensä turtaan tilaan, kaikki on paljon yksinkertaisempaa. Ei kuulostele miltä tuntuu, ei mieti, ei tapaa ketään. Tekee kaiken välttämättömän, ja sen jälkeen kaikkea mikä vie ajatukset pois kaikesta. Saan tämän kuulostamaan hyvältä asialta, mutta eihän se ole. Sillä on kova hinta.
Jos heittäytyy turraksi, ei suostu kohtaamaan tunteitaan tai ajatuksiaan, muuttuu pian elottomaksi pökkelöksi. Saan pidettyä itseni eloisana ihmsisten parissa, mutta kun olen yksin, tilanne muuttuu radikaalisti. Välttelen ihmisten näkemistä koska näytteleminen imee voimia. Tai ei niinkään näytteleminen, mutta se, että yrittää jaksaa kiinnostua asioista joita ympärillä tapahtuu. Ystävien asioita kyllä kuuntelen, joskus ehkä hieman ajatuksissani, mutta koulujutut ja muut joita pidän turhana. Uh… Turtuus ei siis ole minulle hyväksi, vaikka se on kuin eräänlainen kipulääke. Jos se auttaisikin pääsemään ylitse, mutta kun se kestää pitkiä aikoja ja palaa takaisin jos on hetkeksi poistunut.
Onko teillä vastaavia kokemuksia? En syö mielialalääkkeitä, joten tämän ei pitäisi johtua siitä. Mutta en pidä tästä yhtään, kun alan sitä miettimään. Tuntuu etten elä ollenkaan elämääni, yritän vaan selviytyä siitä. Ja turtuus ajaa ihmisiä pois, olen sen huomannut. Ja ainakaan uudet eivät lähesty. Enkä edes jaksa kiinnostua uusiin ihmisiin tutustumisesta. Aika toivoton tapaus…
Kuulostaa tutulta. Itsellä ei mahdu viikkoon montaa sellaista päivää jolloin mikään ei tuntuisi miltään, jolloin olisin täysin turta. Niitä tulee kuukaudessa sen pari kertaa. Mutta kun niitä jälkeenpäin ajattelee, ne ovat älyttömän pelottavia olotiloja. Kun mikään ei tunnu miltään. Minulla on ristiriitaiset tunteet sellaisista päivistä, kun mikään ei tunnu miltään. Toisaalta ne ovat kuin rauhallinen niittymaisema myrskyn keskellä, mutta toisaalta ne taas ovat juuri se myrskyn pahin vaihe. Silloin voi tehdä mitä vain, eikä se tunnu miltään. Ehkä se on yksi keino selviytyä. Pyyhkiä tunteensa pois, jottei tuntisi mitään. En minä nyt tiedä mitä apuja sinä tästä tekstistä saat, mutta kirjoitin vain omia tuntemuksiani. Et kuitenkaan ole yksin.
Minulla on suojana sellanen olo, että tuntuu, kun olisin kuollut. Se tulee, kun on tapahtunut kamalia asioita paljon ja ahdistaa. Toivoisin silloin olevani kuollut ja muistelen, miten hauskaa mulla oli vanhan parhaan ystäväni kanssa ja kuinka mikään ei silloin saanut minua huonolle tuulelle, se antaa voimaa jaksamaan eteenpäin, tosin siinä on se oma hintansa, se vie voimia ja vie kaiken elollisen, mutta se antaa voimia niin, että jaksaa vaikka minkä läpi. Ehkä siksi olen säästynyt itsemurhalta.
Kiitos Fugace ja pepez että vastasitte! 🙂
Minustakin tuntuu että joissain elämänvaiheissa turtuus on ollut melkeinpä ainoa keino selvitä. Pystyy nousemaan aamuisin, tekemään läksyjä, asioita joita pitäisi jaksaa tehdä. Ilman turtuutta ottaa usein liika suru vallan ja sitten mistään ei tule mitään kun ajatukset joko harhailevat koko ajan tai saavat olon niin lannistuneeksi, ettei edes jaksa yrittää tehdä mitään.
Uskon että moni jolla masennus on jatkunut pidempään, huomaa jossain vaiheessa vaipuvansa turtuuteen.