Olen 24-vuotias nuori nainen. Minulla diagnosoitiin vaikea masennus kaksi vuotta sitten. Siitä lähtien elämäni on ollut yhtä taistelua. Minulla on takana pitkiä osastojaksoja, osastolla olen ollut yhteensä lähemmäs vuoden ajan. Tällä hetkellä asun asumisyksikössä, jossa on ohjaajia paikalla vuorokauden ympäri.

Olen saanut paljon apua viimeisen kahden vuoden aikana. Erilaisia hoitomuotoja on kokeiltu, kuten sähköhoitoa. Silti tuntuu, että vointini on tällä hetkellä huonompi kuin koskaan ennen. Tuntuu, että muserrun tämän elämän alle. Mielessäni pyörii itsetuhoisia ajatuksia jatkuvasti ja olen monta kertaa suunnitellut, kuinka vien itseltäni hengen. Ohjaajat ovat parhaansa mukaan estäneet minua ja soittaneet apua. Olen viime aikoina käynyt tiuhaan päivystyksessä vaikean itsetuhoisuuden vuoksi ja joitakin kertoja käynyt osastolla pyörähtämässä. Nykyisin minulle kuitenkin todetaan, että pärjään kotona. Vaikka sanon ääneen, että haluan viedä itseltäni hengen, laitetaan minut silti vain takaisin asumisyksikköön. Se tuntuu todella lannistavalta. Tuntuu, ettei minua kuunnella ja ettei kukaan halua ottaa vastuuta hoidostani tai oikeasti auttaa minua. Minua vain pompotellaan eri tahojen välillä.

Olen aivan loppu. Elämän liekkini on sammunut. Olen muuttunut näkymättömäksi ihmisen riekaleeksi, jonka ystävä kukaan ei halua olla. Mieleni on särkynyt miljooniksi pieniksi palasiksi. Satutan itseäni, koska se tuntuu olevan ainoa keino, joka oikeasti auttaa. Olen menettänyt toivoni paremmasta tulevaisuudesta, enkä usko minun selviävän tästä. Minua on kiusattu, kohdeltu kaltoin. Herkkyyttäni on käytetty hyväksi ja moni ihminen on satuttanut minua. Olen liian hauras tähän elämään. Kuoppa jalkojeni alla vain syvenee ja syvenee. Pelkään itseäni ja omia ajatuksiani. Tuntuu, etten pysty enää hallitsemaan niitä, ne hallitsevat minua. Olen pahasti umpikujassa. Toistaiseksi olen vielä täällä, mutta en tiedä, kuinka kauan.