Moi. Oon ammattikoulussa oleva tyttö, jonka ruokavalio koostui pienestä asti karkista, pitsasta, hamppareista, kakuista, leivonnaisista, jäätelöstä, sipseistä ja makkaroista, perunoista sekä lihapullista.

Mun vanhemmat olivat hyvässä kunnossa ennen ensimmäisen siskon syntymää. Äiti urheili päivittäin, ja oli niin solakka, että sitä ei uskottu aikuiseksikaan välillä. Isällä ei ollut kipuja, ja se urheili. Sitten tuli lapsia, ja jutut meni alamäkeä. Kuvista voi nähdä, miten äiti ja isä rupsahti kummatkin. Kun lapsi tuli, ne alkoi suosimaan nopeampaa ruokaa. Nopeaa ruokaa taas oli lohkoperunat ja nugetit. Lasten kasvaessa ostettiin karkkia, jotka alkoivat heistäkin maistua hyvältä. Isä alkoi sairastelemaan, ja sillä on nykyään kaikki paikat kipeenä aina. Pelkkä työssä käyminen tekee sille tuskaa. Äiti taas on todella paksussa kunnossa, ja surettaa sen puolesta.

Ennen pitkään perhe on siinä tilanteessa, että karkkia ja herkkuja syödään kiloittain, ja hedelmä on se kerran viikossa saatava herkku. Voisi sanoa, että 6päivää viikossa on karkkipäiviä, ja se yksi on ”hedelmäpäivä”, mitä odotetaan innolla. Nyt meitä lapsia on 5. Hedelmät on herkkua, etenkin vesimeloni ja ananas on sellaisia, joita pienet sisarukset kärttää. ”koska syödään, koska toi syödään, koska toi syödään?”. Pikkusisarukset myös tykkää porkkanasta. Toinen niistä vetelee sitä aina, kun on tarjolla. Myös höyrytetty parsakaali on herkkua heistä. Toinen myös jumaloi päärynöitä. Nää on kuitenkin todella harvinaisia herkkuja.

Sanottakoot että tää on tuonut ongelmia paljon: mun isosiskoni (olen siis keskimmäinen lapsi) ovat sairastaneet vakavaa anoreksiaa, ja molemmilla on ollut jäätävä masennus. Toinen siskoista pääsi lääkkeistäkin eroon vasta viimeisenä kuluneena vuotena, ja on siis 25 tällä hetkellä. Masennus on alkanut mitä ilmeisemmin kun hän oli 11. Edelleen hän ajattelee itsensä rumana ja lihavana, vaikka hänellä on mies, josta aina unelmoinut. Tämä sama juttu on myös toisessa isosiskossa.

Sitten puolestaan pienemmät sisarukset: toinen (vanhempi) puhuu mulle jatkuvasti siitä, kuinka paljon kaloreita on missäkin ruoassa. Hän miettii, miten paljon joutuu pyöräilemään kaloreidensa edestä. Hän yrittää jättää ruokia välistä, ja mua pelottaa hänen puolestaan. Hän on vielä aina ollut sitä sorttia, joka ei koskaan liho. Silti ilmeisesti kaverit huutelevat läskiä ulkona, joten hänen mielipiteensä on mikä on. Olen jo ajatellut, että soitan ihan pian hänen koulunsa terveydenhoitajalle asiasta.

Sitten sisko, nuorin. Hän on nyt kahdeksan. Lääkärin mukaan painoa on tuplasti enemmän, kun pitäisi olla. Sisko syö tylsyyteensä, ja murheisiinsa. Siinä hän on tullut muhun, sillä mulla on sama homma. Lisäksi herkkuja on tarjolla aina kotona, joten tälläinen toiminta on mahdollista. Sisaren normaaliin ruokavalioon kesän aikana kuului suklaa: 7suklaalevyä katosi viikossa. Myös kaksi 500g suklaakonvehti pussia, sekä patukoita ja suklaamuroja, kaikkea sellaista. On vaikeaa yrittää auttaa, koska sisko loukkaantuu herkästä. Sanominen että herkkuja pitäisi vähentää, saa aikaan itkua. Hän sanoo itseään läskiksi, puhuu että haluaisi vaihtaa ulkonäkönsä. Isä ja äiti eivät ole tästä perillä, vaikka iltaisin siskon mentyä nukkumaan yritän tätä heille jauhaa, että tämä ei vetele. Ei, ei tule muutosta. Kun sisko sitten taas pyytää herkkuja, hän saa. Tai jos ei saa, sisko kerran kävi varastamassa kaupasta, kavereilta ja kävi tonkimassa vanhempien karkit syöden ne. Hän on ilmeisesti koukussa sokeriin, ja vanhemmat ruokkivat sitä.

Entä mä?

Mä olen myös ylipainoinen. Mua kiusattiin koko peruskoulu -> olin se ”läskityttö”, ”ihramaha”, ”norsun painonen”, ”talookin isompi”, ”ällö ylipainonen”. Mulla ei ollut koulussa omaa nimeä, olin vaan ”se”, tai ”läski”. Opettajat eivät puuttuneet, ja yksikin sanoi, että koska kiusaaminen oli totta, niin hän ei voi puuttua siihen. Kävin psykologeilla sitten kun olin 10, ja he vaihtoivat kouluanikin. Sama jatkui kuitenkin, aina uudessakin koulussa.

Itken usein ulkonäköni vuoksi, ja yritän tehdä sille jotain. Urheilen kotona, sillä vanhemmat eivät halua maksaa harrastusta. Urheilu on silti vaikeaa, sillä vihaan sitä. En nauti siitä, tulee paha mieli, itkettää ja sattuu. Kaikki on niin epämukavaa verrattuna hyvään muffinssiin ja nukkumiseen.

Sen lisäksi olen yrittänyt vaikuttaa syömiseeni. Yritän pyytää vanhemmilta terveellisiä ruokia, ja toisinaan saan sitä. Kuitenkin vain muutamaa lajia kerralla: ei monipuolisuutta, vain esimerkiksi yhtä lajia hedelmiä, ja ehkä joku vihannes. Tällä silti pärjätään. Mutta niiden syöminen on vaikeaa, kun vieressä muut syö herkkuja niin paljon, että voin kuulla heidän suoniensa huutavan apua. Välillä se ällöttää tosissaan.

Olen laihtunut, mutta se on ollut tuskaa ja raatamista. Toisaalta en ole edes iloinen saavutuksestani, sillä unelmoin niin niiden herkkujen perään. Olen siis laihtunut 6kg.

Olen pienentänyt annoskokoja radikaalisti, herkut on kokonaan kiellossa, ja yritän juoda paljon vettä, sekä syödä terveellisesti. Ostin itse pakkaseen marjojakin. Ostin juuri stepperin, jolla steppailen vähintään sen 100kcal pois. Siihen menee vähän päälle 10min, mutta näin kesällä on vaikeaa steppailla sen enempää, koska hiki nousee jo pelkästä stepperin päälle menemisestä.

Olen koukussa sokeriin, ja pahasti. Tajusin näin kieltäessäni itseltäni kaiken, että sokeri on mulle kaikki kaikessa. Ihan kaikki. Elin joskus vain sen vuoksi, että saan syödä sokeria. Sokerin syöminen on mulle päivän kohokohta. Välillä mä tunnen kuinka ääni päässä huutaa sokeria ja hiilareita. Se on niin vaikeaa olla kieltäytymättä, koska ne kaikki on siinä silmien edessä. Niin, nytkin pöydällä olisi suklaalevyjä, patukoita, piirakkaa, karkkia ja nakkeja. Ja mä haluaisin syödä itteni ähkyyn kaikilla niillä.

Totaalikieltäydyn sokerista siksi, etten voi hallita syömistäni, kun sen aloitan. Kun otan sen yhden palan sitä suklaata, pian koko levy on kadoksissa. Ihan sama kuinka iso se on, mutta mä syön sen. En edes huomaa, kun rivit vain katoavat. Kun oon surullinen, teen sen vielä hyvin nopeasti. Mä hotkasen ruokaa niin, että suklaalevykin varmaan katoaisi sen sileän tien parissa minuutissa. Mä en ehdi maistaan sitä, vaan mä hotkasen sen suruuni, sillä tiedän sen jälkeen olevan kiva olo. Ainakin hetken.

Herkun syömisen jälkeen mä syyllistän itteeni. Suutun, ja jätän ruoan väliin. Urheilen niin, että varmasti kulutan ne kalorit. Olin sukulaisilla käymässä, ja ne pakotti mut syömään jäätelön, vaikka en millään halunnut. Tämän jälkeen mä vedin jokaisen kalorin edestä 10 kyykkyä. Paljon tuli meinaan niitä vedettyä..

Vanhempani ostavat herkkuja myös silmieni alla, tai minulle. Olen saanut tähän mennessä kilon karkkipussin, suklaalevyn ja patukan, ja mielettömän ison jäätelön. En ole syönyt mitään, vaan olen ujuttanut pois. Jäätelön annoin isomummolleni.

Tiedän että tää alkaa mennä sairaaks, mutta tää on pakko vuodattaa. Mulla on nii paha olo. Rakastan ruokaa, mutta samalla tiedän etten sais syödä sitä niin kun toivoisin. Samalla myös vihaan sitä -> se aiheuttaa niin paljon ongelmia maailmalla, ja minun perheessä. Jotenkin vain niin vaikeaa. Puhun näistä asioista vanhemmille, mutta he kieltävät ongelman. Olen huolissani, enkä tiedä mitä tehdä. Isä on helpompi sulatella ja herättää todellisuuteen, mutta äiti haluaa kieltää kaiken. Hänen ykkös prioriteettinsä elämässä on, että pitää hiljentyä ja kieltää kaikki vaikeat asiat.

Perheessämme on ollut muutakin ongelmaa, kuten väkivaltaa ja alkoholia. Tosin nykyisin sitä ei ole, sillä perheessämme työskentelee psykologit aika tiuhaan tahtiin. Rakkaus ja luottavaisuus on palannut perheeseen, mutta minua silti ahdistaa tämä ruoka. Olen ajatellut viimeinkin tekeväni aloitteen ja puhuvan siitä jollekkin, ja harjoittelen eka täällä. Seuraavaksi puhun tästä psykologini kanssa.

Kiitos, jos joku jaksoi millään lukea!