Maanvaiva, ei mitään toivoa todella ole. Juuri sain elämäni ensimmäiset pakit, tuntui tosi mukavalta! Eihän mun kanssa voi mitään alkaa, varsinkin kun olen näin rikki. 🙄

Muiden kokemuksia aiheesta tai sen ympäriltä?

Minua pitää hengissä äitini rakkaus koska hän rakastaa minua. Ja en halua hänelle sitä pahaa että lähtisin itsekkäästi pois ( vaikka olen sitä yrittäny ) Yks yö tuntui ihan siltä että kuolen enkä uskaltanut sit jäädä nukkumaan. Nyttenki pakoilen netissä sitä etten nukkuis. Tuntuu, että jo ennestään pirstalein ollu maailma on nyt viel enemmä pirstalein ku ero tuli poikakaverin kanssa ku ei hänestä tuntunut enää miltään. Siitä saan syyttää vaa itseään koska en ollut läsnä tilanteissa tai sit sanoin ilkeästi ja oikuttelin. Nyt tuntuu vaa, et sitä aamulla menee kouluun, istuu tunneil ja tulee kotia ( syö kämppisten safka jämiä koska itse on nii väsynyt eivätkä rahat riitä oikei ruokaa ) Sit pari viimeist päivää olen vaa vetänyt itteni kaikkea suklaata, keksejä, koska on sellaine tyhjiö. Painoa en tiedä mutta H&M-l viimeksi aloin itkee ku näin itteni peilistä ja meni sellaset 24tuuman farkut jalkaan. Käsis roikkui ihoa ja mahan päällä iho sillee roikkuu ku ei oo lihasmassoja mutta on kummiski viel sitä läskiä mut kaikki lihakset ovat näköjää surkastuneita ku painoa lähteny jonku verran. Onneksi olkoon vain minulle. Kaikki ovat sit huolissaa ku olen laihtunut ja kaikki ajattelevat et se johtuu siitä etten syö (ku kesän aikana lähti 10kg painoa niin näytän vähän pienemmältä ku ennen). Syömisongelmaa minulla ei kuiteskaa ole, ja kavereitteni seuras en enää viihdy ku ei mul oo mitää juteltavaa niitte kanssa, onpa hankaalaa 🙄.

Kiitos äiti kulta rakas. Mut silti tekis mieli vaa mennä goisii galojen kaa 😞

En ole koskaan ollu kenenkään kanssa, yks kuukausi on ollut pisin aika ja se ei ollut mitään kummosta.

En enää tiiä mitä sitä tekis kun kaikki mikä ennen on ollu mielenkiintosta ei tunnu miltään. Olen tyhjä ihminen. Tyhjä. En tiedä pitäiskö elää vai kuolla. Kuoleminenkin pelottaa kun en usko mihinkään enää. Mitä on sen jälkeen...

Minua väsyttää kaikki asiat, haluaisin vaan nukkua. ;Mutta, kun menen nukkumaan, tuntuu ettei ole oikeutta olla väsynyt ja nousen ylös. Minulla kuulemma on kaikki hyvin, olen rikkaan perheen lellitty pikku prinsessa joka ei tiedä mitään miltä tuntuu olla sairas ja köyhä. Minulta on näköjään jotain tärkeää kokematta, kun en ole koskaan ollut köyhä.

Minua ei huolittu edes mukaan luokkaretkelle, kun muut tienasivat matkarahat tekemällä yhdessä työtä. Minä en voinut mennä joukkoon mukaan, koska juuri silloin olin siellä kuntoutuspaikassa tutkimuksissa, enkä minä muutenkaan olisi kyennyt tekemään sitä yhteistyötä koska en jaksa olla isossa joukossa mukana, enkä yleensäkään mitään tajua mistään koko maailmasta.

Minä olen paljon miettinyt viime päivinä etten minä jaksa olla tässä maailmassa. Minä en kuitenkaan mieti itsemurha. mietin vaan, että jotenkin mun olisi pitänyt saada olla rauhassa omissi jutuissani. Minä en sano, että omassa maailmassani kuten usein sanotaan autistisen ihmisen olevan jossain ihme omassa maailmassa. Sellaista ei ole olemassa, sen olen tajunnut ihan viime päivinä.

Minua kuntoutetaan, käyn puheterapiassa, käyn normaali terapiassa, mulla on koulunkäyntiavustaja, mulla on taksilappuja, mulla on kaikki jotta musta tulisi normaali ihminen. minä en jaksa kaikkea tuota, haluaisin olla rauhassa omissa oloissani.
Jos minulla olisi jokin autistinen oma maailmani, niin enhän minä sieltä tulisi pois, ei minua millään keinolla saisi sieltä tulemaan pois, mutta kun ei sitä ole.
Mun on pakko siksi olla tässä maailmassa kuten kaikkien muidenkin ihmisten. Mutta haluaisin siinä maailmassa olla omissa oloissani.

Itselläni on kans mielessä pyörinyt tuo etten enään jaksa. Voisin vaan vaikka nukkua kaiket päivät tekemättä mitään järkevää. Mua ei kiinnosta aamulla herätä ja lähtee kouluun. Mua ei kiinnosta lähtee kylille kavereiden kans. Mua ei kiinnosta alkaa seurusteleen. Ja mua ei kiinnosta enään edes syödä. En halua silti kuolla, koska mulla on unelmia. Haluaisin et ne toteutuis joskus, mikä voi olla vaan toive ajattelua tällä menolla -.-

Tällä hetkellä oloni on väsynyt ja heikko. Syysloma alko eilen, enkä tiedä miten jaksan. Tosiaan, niinkun jo mainitsin, niin ruoka ei enään maita. Tää on neljäs päivä syömättä. Joo, en siis ole syöny kunnon ruokaa neljään päivään. Kyllä mä jotain mandariinia, kokista tai karkkia syön koko ajan. En kestä olla koulun ruokalassa, koska kaikki katsoo kun syön. Eikä koulussa muutenkaan ole ollu hyvää ruokaa.

Miks ei vaan voi olla normaali? Inhottaa katsella, kun muilla elämä hymyilee ja asiat menee niinkun ne on suunnitellut. Koitin tossa äsken syödä jogurttia..Söin sen vaan puoleen väliin, tuntu etten jaksa enempää ja alkaa vaan oksettaan jos syön lisää.

Oikeesti, tää menee jo kauheeks. 🤔

Olen nyt yrittäny itsemurhaa jotain 10 kertaa, ite oon soittanu apua kun en tiiä mitä tulee sen jälkeen. Oon ateisti ja en tiedä jaksanko enään tätä paskaa. Kaikilla kavereilla menee niin hyvin, naimisissa tai tyttöystäviä, nyt oon sähkö hoidossa mutta en tiiä onko siitäkään apua, ainakaan vielä en oo huomannu. Se masentaa niin pirusti kun oon vaan ja oon vaan. Oisko se parasta vaan luovuttaa...

Mun oloni menee aika huimaa vauhtia alaspäin, olen tosi väysnyt ja haluaisin vaan nukkua. En minä nuku vaan yritän olla ettei kukaan huomaa etten jaksaisi olla olleskaan enkä mitenkään.
Jos sanoisi ettei jaksa, sitten pitäisi olla jokin syy miksi ei jaksa. Enkä minä tiedä, en vaan jaksa, en jaksa, en jaksa, en jaksa ja vielä kerran en jaksa.

Haluaisin, että äitini olisi vasta eilen kuollut, olisi normaalia ettei jaksa olla, että vaan itkisi eikä kukaan kysyisi mkä sulla on, koska kaikki tietäsi, että äitiä suren. Mutta se kuoli jo vuosia sitten, ei sen suremista enää voi käytää syynä ettei jaksa olla.

Mun pään halkiaa, kun en keksi mitä sanoisin syyksi kun väsyttää. perhanan kun itkenkin koko ajan vaikka ei ole mitään syytä.

minä olen kai kaksisuuntainen kuten oli äitikin. eilen oli hyvä vauhti päällä, tein kaikkea. tänään en jaksa edes olla. huomenna taas jaksan. minun tuuleni vaihtuu vinhaa vauhtia, koska minulla ei ole lääkitystä kaksisuuntaiseen, koska lääkärin mielestä olen yksisuuntainen.

Minä haluaisin oikeastaan kaksisuuntaisen diagnoosin, olisi syy tehdä itsemurha. kaikki sanoisi kuten äidistä, että sillä oli semmoinen päivä eikä jaksanut enää olla. kaikki hyväksyisi mun itsarin, nyt ei hyväksyisi, kun olen vaan yksisuuntainen. Kumma homma, kun itsarin tekemiseenkin haluaa läheisten hyväksymisen. en minä itsaria silti mieti, väsyttää liian paljon sitäkään suunnitella.

Kumma homma. 🙄

Itselläni kans joskus tollasia päiviä, että jaksais vaikka mitä! ..mut sit väsyy heti ja alkaakin nukkuun ja hups sitä tulikin (taas) nukuttua koko päivä. Semmosta ihmeen säätämistä se vaan on mulla. Tosin... Mulle ei ole edes diagnoosia, koska mulla on vaan masennuksen oireita, kuulemma.

Mutta näin. Nyt loppuu taas intoilu kirjottamiseen. Eli kiitos ja hei, minä menen.

Elä mene minnekään, jatka kirjoittamista silloin kun jaksat.
Minusta on hyvä kun on tämä ketju jossa voi vaan olla.
Kun tuntuu, että muissa ketjuissa aina ihmset löytää kaverin jonka kanssa jatkavat kirjoittamista. Vaikka itsekin siihen ketjuu kirjottaa, niin jää ulkoupuoliseksi, muut jatkavat eikä siihen joukkoon enää sovi. On vaan yhdentekevä, yhden viestin kirjoittaja.

hip hei ja hurraa.

Sainpas masennuslääkkeitä.

Ei, se ei ole iloinen asia. Päinvastoin. Onhan se toisaalta ihan kiva, mut ei.. Ei kiinnostas siltikään. En osaa kuvitella itteeni pirteenä ja ilosena 😮 Mahdotonta..

Kai siihenkin tottuu.
Väsyttäiskin, menen nukkuun...

Tsemppiä kaikille!

tai jtn..
😐

Terve ja onnea, onnea kai se on kun saa lääkettä.

Minä haluaisin, että joku vastaisi, että kuinka vaarallista se on, jos syö miten sattuu noita pillereitä ja välillä on ihan päissäänkin ja silloinkin syö lääkkeen. sitten ei syö jostain syystä, taas syö jostain syystä. Minun pitäisi joka päivä syödä, sitten vaan kokeilen miten menee jos ei syö. Menee persiilleen ja taas syön.
Onko vaarallista hommaa?

Hei. En tiedä muistaako kukaan minua enää. En ole tänne käynyt kirjoittelemassa sitten hetkeen. No, niille ketkä minut muistavat, lähetän terveisiä. Elämä on ihan hyvällä mallilla. Lääkkeet lopetin itse, enkä ole vieläkään lääkärin kanssa siitä keskustellut... Koulussa olen pystynyt olemaan koko syksyn, vain muutamana päivänä on tarvinnut jäädä nukkumaan tai olla pois koulusta. Olen itseeni tyytyväinen.
Tuntuu kuitenkin, että kun masennus on helpottanut niin osa minusta itsestäni on jossain. Tuntuu tyhjältä. On niin pitkään ollut niin paha olla, että nyt kun on hyvä olla niin tuntuu huoolta olla ilman pahaa oloa. Vaikka silloin kun meni todellatodella huonosti, olisin antanut mitävain, että olisin voinut olla tilanteessa jossa nyt olen. Ristiriitaista vai kuinka...

DeadAngel: Hienoa, että olet lääkkeet saanut. Toivotaan että niistä on apua. Ei ne tee sua onnelliseksi, helpottaa vain vähän oloa. Oiekastaan itsestäni tuntui että ne turrutti tunteet. Ei ollut oikeastaan hyvä eikä paha olla.

maanvaiva: oivoi. Tiedän kyllä kun tekee mieli lopettaa lääkkeet ja olla "vahva". tai tuntea ittensä vahvaksi kun pärjää ilman lääkkeitä. Kuitenkin luulen että enemmän haitallista on kun välillä syö ja välillä ei. Kamalasti voimia sulle<3

Ja haleja ja voimia kaikille muillekin!🙂🌻

Terve aamori ja kiitos, en sinua kyllä muistanut mutta luin vanhoja juttuja ja sitten muistinkin.
Minä en kyllä ole itseeni tyytyväinen, olisi kyllä kiva olla. Ja on myös tyhjä olo, sellainen ettei ole mikään olo. Ehkä olen sitten aikuinen ja kai siihen kuuluu olla tyhjä. Ei kun on oikeastaan sellainen olo, että aivan sama onko elossa vai kuollut.

Minua pelottaa ainakin tuo koulumaailma, katson netistä lähes joka hetki, että onko jossain joku uhkaus juuri mun koulua kohtaan. Pösilö hommaa minulta, kun koulukin on niin pieni ettei juuri kukaan edes tiedä semmaoista olevan olemassakaan. Mutta kun opiskelen vaan netissä, enkä lähe kouluun, niin sitten seurailen koko ajan nettimaailmaa enkä mihinkään pysty keskittymään.