Kello on vaikka kuinka paljon, on jo mennyt päiviä mun ahdistukohtauksesta. joskus minä toivon ettei minun tarvisi elää aikaa ahdistuskohtauksen jälkeen. toivoisin ettei päivää jolloin sain kohtauksen olisi olemassakaan,
Olisi vain päivä tänään ei olisi päivää eilinen mikä ahdisti
Miksi aina saatan itseni tilanteeseen jossa on vain anteeksipyyntöjä.
Miksi on olemassa päivä jolloin on minun pitää vain pyytää anteeksi että oli eilinen päivä
.Minä olen hyvä ihminen jos ei olisi päiviä jolloin kaikki menee päin persettä jolloin minun vain pitää kaikilta pyytää anteeksi kun olen olemassa.

Olenkin muuten nyt taas paljon hyvemmässä kunnossa, koska olen ollut leirillä ja oli niin paljon tekemistä etten ehtinyt olla hullu.

Minä nyt todella haluaisin ittelleni uuden diagnoosin. Luulen, että ole liian paljon puhunut tai tuonut esiin omia piirteitäni tai omituisuuksia, esmes se, että raivostun aika helposti. Ja, että olen antanut joillekin todella sairaille ihmiselle tietoa miten minua voi härnätä ja kiusata ja saada mut huonoon kuntoon. Koska terveet ihmiset osaavat tai ehkäpä oikea sana onkin se, että haluavat ottaa huomioon mun piirteitäni ja silloin minullakin on mahdollisuus olla lähes normaali.
Minä haluaisin uuden diagnoosin, koska luulen osaavani olla normaali, jos ajattelen, että minä olen normaali ja vastapuoli onkin sairas. Ja, että kääntäisin asiat siten, että mun ei saa tehdä mitään säännöistä poikkeavaa vaan se etuus onkin annettava vastapuolelle, koska hänellä on poikkeavan ihmisen diagnoosi.

Mua ahistaa! Joo,eka lause on toi. Nyt mä yritän kaikilla muilla tavoilla yrittää purkaa sitä kuin ahmimisella. Toisaalta nyt ei tee mieli edes ahmia kun vattaa särkee eilisten herkuttelujen jäljiltä🙄

Mikä mua sitte ahdistaa, oishan se kiva tietää. Huomaan taas jännittäväni kroppaani ja puren hampaita yhteen. Voisinhan mä mennä kaapille ja ottaa ahdituslääkkeen, mut jos saisi purettua sitä ahdistusta jotenkin muuten.

Aloitan uuden työn maanantaina,se jännittää. Olenkin aikasemmin tänne kirjottanu mun ajatuksista mikä siinä jännittää. Nyt mua jännittää se että miten mä jaksan sitä työtä, etten väsähdä uudestaan. Mä en oo 3 vuoteen ollut koulussa tai töissä. Ehkä tää jännitys on niin voimakasta että se tuo ahdituksen pintaan. Tuntuu typerältä olla ahdistunut, kun pääsen mukavaan työhön. Ahdistaa ehkä ne tulevat haasteet ja ihmisten odotukset,pystynkö mä täyttää ne.

Sitten mua PELOTTAA😯🗯️
Mulla vaihtuu terapiat tänne uudelle paikkakunnalle ja tuttu ja turvallinen jää pois😭
Mä en halua että ne vaihtuis,mut se nyt vaan on käytäntö ja ymmärrän hyvin, että ne vaihtuu kotipaikkakunnalle. Tää on niin erilainen kaupunki jossa nyt asun, täällä on niin erilaisia ihmisiä...terapeuttikin tulee olemaan erilainen ääääk! Tämäkin ahistaa!😠

Mä haluisin nauttia tästä uudesta työstä, pelkäämättä masennuskummitusta tai ahditusta, mutta miten mä hallitsen pelkojani ja ahdistusta???

minä olin saikulla vissiin pari kuukautta kun työuupumus pamahti jatkuvaksi itkuksi. en kestänyt edes nähdä työpaikkaa, ahdisti jos piti autolla ohi ajaa. takaisin palatessa vaihdoin työpistettä, se ehkä auttoi osaltaan. matalapaine ei vaan hellittänyt. ajatus lääkkeistä vastusti, mutta kaverin niitä painavasti suositeltua uskaltauduin kokeilemaan, ja niistä löytyi minulle apu. lääkityksen lopetin tuossa viikko tai kaksi sitten (ajantaju heittää), alkoi näyttää siltä että edessä paluu taas tunteiden vuoristorataan, ahdistukseen ja itkukohtauksiin. eli palaan takaisin lääkitykseen. pohdin että olenko minä sitten enää minä, jos lääkityksessä elän, mutta asia valkeni: jos aivot eivät toimi normaalisti ilman lääkitystä, niin sittenhän olen enempi oma itseni lääkityksen kanssa ☺️

nyt vain tuntuu että työt ei tunnu mielekkäältä; paikanvaihtoa suunnittelen -jos suinkin saan aikaiseksi- mutta onko se sitten sitä, että vaihtaa vanhan paskan uuteen paskaan? olenko vain laiska? ja nykyisessä työssä aika moni kuitenki tietää minkä vuoksi saikulla olin ja että käytän lääkitystä, eikä ne pidä mua kovin hulluna; miten sitten uudessa paikassa? "normaalista" (mitä se on?) kanssaeläjästä kyllä nyt käyn, niin tarviiko sitä edes kertoa?

Mulla alkaapi hermostus nousta sietämättömään mittaan. Maanantaina pitäisi lähteä kuntoutuspaikkaa viikoksi ja siellä tutkitaan mitenkä jatkan seuraavan lukuvuoden, tämän joka monilla on jo alkanut mutta mulla vasta syyskuussa. Jotenkin kukaan ei tunnu tajuavan, että on aivan eri asia opiskella vammaistuella ja koulunkäyntiavustajan kanssa, kun opiskella miten muutkin eli sillä opintotuella. Koska kukaan ei näe asiassa mitään eroa, en sitten kelleen mitään puhu vaan sanon, että sama se mulle miten jatkuu vaikka ei ole sama ja nyt tuntuu ettei hermot edes kestä maanantaihin asti. Tai jos kestää niin hermoilen koko viikon ja kaikki huomaa ilman eritutkimustakin mun eelleen olevan vammainen.

Moi!

Olen uusi täällä. Taitaa mennä eka viesti harjotteluks. Luin joskus tuosta alusta tätä ketjua ja tuli semmonen olo että teki mieli toivottaa vaan jaksamista ja kaikkea hyvää!

Ite oon sairastanut mt-ongelmia 10 vuotta, ihan tarpeeks kauan... Viimisin dg on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö löytyy myös. En tajua miten ikinä selviän työelämässä, kun mennyt ainakin ollut semmosta tervanjuontia, sinnittelyä ja taistelua että oksat pois. Alkaa olla panokset lopussa. Usein mietin et jos loppuelämä on tätä samaa taistelua niin mitä ihmeen järkeä täällä on olla?! Siis en tarkota nyt et tekisin itsarin, mietin vaan et kai joku syy on miks tänne ollaan synnytty. Vaan töitä tekemään ja suorittamaan, muita miellyttämään?? Uskotteko, et jos jokainen sais tehdä sitä mitä oikeesti haluis (eli siis olla myös tekemättä mitään, jos niin haluaa), maailma ois vähän parempi ja helpompi paikka elää?

Hassua kun en tiiä teistä ketään, mut ehkä tässä ajan mittaan opin tuntemaan! Onko muuten muita bipoja täällä?

Moikka kaikki!

Mäkin olen uus täällä, enkä oikein tiedä mitä pitäis kirjottaa... En saa siis ajatuksia sanoiksi.

Nuorempana olin aktiivinen urheilun harrastaja ja innostuin pienistä asioista. Kun ylä aste alkoi niin kaikki muuttui. Aloin pikku hiljaa karsia harrastuksia ja vapaa-ajan vietin vaan koneen ääressä, sitä teen edelleenkin. Seiska luokka meni viellä ihan kohtalaisesti. Koulu kiinnosti, koska oli paljon kaikkea uutta. Uusi koulu, uusia oppiaineita, kaveripiirit ja opettajatkin vaihtu.
Kasilla se alko, alamäki. En jaksanu enää tehä muutakun nukkua ja olla koneella. Koko ajan väsytti eikä ruokakaan maistunu aina kunnolla. Sillon viellä seurustelin ja alkoholiakin meni normaalia enemmän kurkusta alas. Poikakaverini oli sillon oikein ihana ja rakastan sitä vielläkin vaikka ei enään yhessä ollakkaan. Ollaan silti tosi tosi tosi läheisiä ystäviä. Kasilla alko myös viiltely. Viiltelin, koska tunsin oloni pahaksi ja se sai olon hetkeks paremmaks. Ysillä lopetin sen, mutta sitten meni muuten koulu huonosti. En jaksanut lukee kokeisiin ja kouluun menokin oli vaikeeta. Sain paljon ala arvosia numeroita vaikka ennen olin siinä seiskan tasolla. En jaksanut hymyillä normaalisti ja olin tosi hiljanen. Toki kavereiden kans puhuin mutta muille ihmisille harvemmin. Vietin paljon aikaa terveydenhoitajalla ja sosiaalityön tekijällä, koska en halunnut olla oppitunneilla. Sillon tajusin että tarvitsen apua. Juttelin pitkään terveyden hoitajan kanssa ja sovimme että hän soittaa psykalle ja koittaa saada ajan mulle. Sain sen noin muutaman kuukauden päästä. Olen käynyt siellä nyt noin viisi kertaa eikä tunnu auttavan. Vihaan sitä psykiatria yli kaiken. Sen vaikuttaa niin aneemiselta, eikä se tunnu osaavan muutakun jauhaa samoja asioita joita käytiin jo viime kerralla. Hirveellä tuskalla olen sinne joka kerta menny. Ens kerralla siellä on lääkäri jonka kanssa saan jutella ja sen jälkeen mietitään miten jatketaan eteenpäin. Välillä tuntuu etten jaksa enään tätä...😟

Terve kaikki

Minä olin tutkimuksissa ja olen edelleen assi ja jatkan koulua avustajan kanssa ja vammaistuella. Kuvittelin että olisin jo normaali ihminen ja saisin opintotukea. Luulen, että mun vanhemmatkin ovat yhtä pettyneitä kun olen minäkin, olen varmaan koko suvun pettänyt kun en osaa parantua ja olla normaali. Minulla ei ole mitään halua mennä kouluun, ei syödä lääkkeitä eikä mennä terapiaan. Missään ei ole mitään järkeä, kaikkein vähiten sitä on mun päässä. Vielä ainakin yksi vuosi on mulle lääkärin mielestä tärkeintä terapia ja kuntoutuksessa käynti ja koulua käyn sitten miten noilta ehdin.
Juuri nyt minä vihaan mun oikeita, biologisia vanhempiani todella paljon, kumpaakin isää ja äitiä, olisivat jättäneet mut synnyttämättä.

Uskonpuutetta täälläkin. Ja oon taas alkanu stressaa etteä mun pitäis alkaa opiskelee tai mennä töihin. Oikeesti kai ei olis mikään kiire, mutta tunne itteni huonoks kun en vieläkään pysty. Nyt lähinnä vaan treenaan ja käyn tallilla, mutta treenatakaan en jaksa niin paljon kun haluisin. Pää ei kestä fyysistä väsymistä.

Terve Xera, minä vaan makaan sängyssä. Etkö sinäkin asu vielä kotona? alotin aikusten puolella ketjun, että pitäskö lähteä jo palvelukotiin, kun ei koskaan tule aikaa että yksin pärjäisi. Toivottavasti kerrot siihen ketjuun miltä susta tuntuu olla tavallaan aikuinen lapsi, vai tuntuuko susta siltä?

lisäksi olen huomannut, että tavallaan olen jo alkanut pelkään näitä nettifoorumeita, kun aika usein törmää juttuihin joissa vanhemmat valittavat kuinka aikunen lapsi ei pärjää yksin. Tulee tunne, että pilaa vanhempien elämän kun on tämmöinen.

Kirjoitan tänne nyt ensimmäistä kertaa, en tiedä olenko nuori vai en, olen 28 v. mies. Ajattelin vaan kirjottaa mitä tässä tulee mieleen omasta masennuksesta.

Kaikki meni ihan ok siihen asti kun menin yläasteelle, sillon alkoi kiusaaminen. Se oli hakkaamista, haukkumista sun muuta. Sitä kesti jonkun aikaa mutta kun se alkoi olemaan jokapäiväistä sitä tuli oltua pois koulusta sen takia keksimällä jotain syitä ettei voi mennä, hakkasi päätä seinään että pää olis kipeä tai jotain muuta. Ne päivät jotka olin koulussa ja sitten kun tulin kotiin makasin sängyssä vaan koko loppuillan, kuuntelin musiikkia ja toivoin kuolevani. 3 vuotta sitä kestin kuitenkin ja masennus ei ollut vielä niin vakavaa, tai en edes tiennyt olevani masentunut kun siihen aikaan ei siitä paljon puhuttu.

Sitten hain ammattikouluun tietotekniikka puolelle jonne en tietenkään päässy, automaatiotekniikan puolelle menin. Siellä kiusaaminen jatkui vaikkei niin pahana ja meni vähän paremmin. Jossain vaiheessa se kuitenkin paheni ja yhdessä vaiheessa viha kiusaajia kohtaan meni yli ja ajattelin että tapan ne, sama se mitä mulle käy. Sitä en kuitenkaan tehny ja selvisin sen toiset 3 vuotta.

Sen jälkeen yritin hakee töitä ilman tuloksia kun oon muutenkin ujo niin ei siitä mitään tullu. Vuoden työttömänä ja sen jälkeen armeijaan joka meni ihan ok, sillon oli tyttöystävä mutta eipä sitä kestäny kun kuukauden, taidan olla tunne vammanen tai jotain. Sen jälkeen menin koneistus kurssille oikeestaan vanhempien painostamana, sieltä erotettiin liian monen poissaolon jälkeen. Sen jälkeen CNC-koneistus kurssille jonka sain jopa suoritettua.

Kotoa muutin pois kun olin 23, siellä elelin ja sitten isä soitti että pääsis töihin, oli tuttu yksityisyrittäjä mun isälle ja äidille kysyny että oonko vielä työttömänä. Sinne sitten töihin ja ensimmäiset puoli vuotta meni ihan hyvin, sen jälkeen kun olin oppinut työn joka oli polttoleikkausta, alko alamäki taas. Sillon alkoi ylityöt alussa ei niin paljon mutta jonkin verran. Kaikki paska hommat mulle ja edellinen kauemmin ollut työntekijä teki ne helpommat hommat.

Siinä vaiheessa alko juominen, muutaman kerran viikossa vaikka oli töitä niin tuli juotua se 7-8 pulloa töitten jälkeen. Ja siitä se vaan paheni, 2 viikossa 3 viikon työt ja työajat oli semmosta keskipäivällä töihin ja 10 illalla kotiin, joskus lauantait myös töissä, tämä vakituisempi tuli töihin sillon kun huvitti ja teki sen 8 tuntia, mulla se oli 10-12 tuntia. Sitä kesti siihen asti kun pää hajos.

Sitten lopetin, vuoden olin siellä ja sen jälkeen muutaman viikon päästä alotin hitsaus kurssin jälleen kerran vanhempien painostuksesta tai kun ei oikeen muutakaan ollu, siellä ekana päivänä lähin pari tuntia liian aikasin, seuraavana olin puoli päivää, sen jälkeen en enää jaksanu ollenkaan.

Viikon päästä siitä viilsin ranteet auki ja jouduin sairaalaan. Määrättiin masennus lääkkeeks Ixel ja psykiatrian polille juttelemaan. Pari kertaa viikossa kävin siellä mutta ei siitä lääkkeestä ollu mitään hyötyä. Diagnoosi oli keski-vaikea masennus. Muutaman kuukauden kävin polilla ja oli siinä yks kuukausi joka meni ihan ok. Sitten alkoi tulla unettomuutta johon aluks määrättiin Zopinox, kun se ei enää auttanut Tenox. Sen jälkeen Remeron.

Masennusta kesti aika kauan ja olin viiltänyt ranteet auki jotain 10 kertaa ja kerran yliannos lääkkeitä, yhden kerran kun viilsin ranteet en muista muuta kun heräsin sairaalasta, tais olla aika lähellä, sitten määrättiin Seroquel. Sitten alkoi Efexor ja menin depressio kurssille josta ei ollu mitään hyötyä kun sillon alkoi ahdistus. siihen määrättiin rauhottava Oxamin.

Kriisiosastolla olin sitten 3 viikkoa kun olin viiltänyt taas ranteet ja se ei muuta kun pahentanut ahdistusta, viikon kerkesin olla kotona ja takas viikoks. Sen jälkeen alkoi juominen taas ja se oli melkein päivittäistä. Sitten tuli Deprakine jonka olis pitäny vahvistaa muiden lääkkeiden tehoa mutta ei, ja kun Oxamin ei enään riittäny se vaihdettiin Rivatriliin, Litiumia ja Temestaa myös. Litiumissa oli liian kovat sivuvaikutukset niin se lopetettiin.

Sen jälkeen ajoin ratin ja 3 kk ehdollista ja sakkoja, siinä vaiheessa ei ollu enää millään mitään väliä. Ja kelakin rupes periin takas rahoja kun lopetin sen hitsaus kurssin, laki oli muuttunu josta kelakaan ei tienny.

Sitten alkoi unihäiriöt ja pelko-tilat, ja aloin kuulla ääniä päässä. Diagnoosi oli sillon vaikea-asteinen psykoottinen masennustila, siihen määrättiin Risperdalia ja ne autto jonkin verran, enää en kuule ääniä niin paljon. Nyt on alotettu Litium uudelleen kun pyysin, ja kun siitä oli viime kerralla hyötyä, nyt siinä ei tullu sivuvaikutuksia.

Oon 28 ja edelleen neitsyt kun oon niin ujo tai tunne vammanen, ja tällä hetkellä syön Efexor, Litium, Risperdal, Rivatril, Mirtazapin ja Temesta. Kuulostaako hienolta.

Viime perjantaina viilsin ranteet auki ja söin kaikki lääkkeet mitä kaapista löyty, jotain 70 nappia, sairaalassa 4 päivää, ja nyt pitäs torstaina mennä terapeutille. Mutta en tiiä jaksanko niin kauaa. Oon tässä viimiset 10 tuntia miettiny miks enää jatkaa enkä oo keksiny yhtään ainoaa syytä. Ainoa vaihtoehto on itsemurha.

Ei varmaan kukaan oo jaksanu lukea tätä mutta kirjottelin kuitenkin.

Terve Weltsu. minä luin koko juttusi, hyvin jaksoin ja kyllä sinä tänne nuorten puolelle hyvin sovit.

Voi kamala, kuulosti tosi rankalta :s ton kun luki niin tajus että mulla ei ole asiat onneks viellä ainakaan ihan noin pahasti. Voin vaan kuvitella miten vaikeeta sulla mahtaa olla. Itekkin kävin tänään psykalla ja siellä sanottiin et saan pian alkaa napsiin kans jotain pillereitä. Ei kyl kiinnostais.... Yritä, jooko, jaksaa niin kauan että pääset sinne terapeutille.🙂 elämä on liian arvokas hukkaan heitettäväks!

Oon ainakin vielä elossa, kävin siellä terapeutilla ja se sanoi ettei oo oikeestaan muuta vaihtoehtoa kun kuntoutus osasto. meen käymään ja kattoon minkälainen se on ja mietin mitä tässä tekis. Kun se psykiatri tuli kattomaan ja juttelemaan sinne sairaalaan se sanoi ettei oo nähny ketään joka ois ollu näin pitkään ja näin vaikeesti masentunu, tosi lohduttavaa😭. Ei siinä mitään hyvä lääkäri se on.

Tuntuu vaan siltä että kun yli 10 vuotta on ollu masennusta ja 2 vuotta oon terapiassa ollu ja lääkkeitä syöny ettei toivoa enää ole. Olen parantumattomasti masentunu...

Olen ollut masentuneena pitkään,pari vuotta harkitsin meneväni terapiaan,ei riittänyt rohkeus. Koulut jäi kesken,rahat ei riittänyt mihinkään,saati sitten kalliisiin koulukirjoihin.Menin töihin,ajauduin"sairaaseen" seurustelusuhteeseen,jota kesti 1,5vuotta.Erosin,(onneksi)muutin pois kotoa,rakastuin.Tällä hetkellä oloni on paljon parempi kuin muutamia vuosia sitten.On helpompi hengittää,silti aina kun tulee jonkinlainen "takaisku" jotenkin ahdistun,ehkä vähän liikaakin ja kaikki menee ihan pilalle. Ja sitten pyrin taas ylöspäin,vaikkakin se vaikeaa onkin.Yritän vain kertoa,että paras tapa kasvaa ja oppia elämään ,niin aikuisena ,kuin nuorenakin on vain pyrkiä jatkamaan eteenpäin,keinolla millä hyvänsä.Uskon ,että vaikka nyt on tämmönen"reipas alamäki" niin pian taas aurinkokin paistaa,tai ainakin toivon niin.