Olen lopussa ja väsynyt itkemään. Tuntuu, että olen umpikujassa. Pelottaa herätä uuteen päivään, kun ei tiedä, jaksaako loppuun asti. Mutta on pakko. On pakko herätä aikaisin aamulla, ylittää itsensä päivän mittaa ja hymyillä kotona illalla. En oikein edes tiedä miksi on pakko, kai siksi, että, jos antaisin itseni romahtaa, ei ketään olisi ottamassa vastaan.

Ja romahtaminen, sehän tuntuisi vähän kuin julkiselta nöyryytykseltä. Myöntäisin kaikille, etten tosiaan pärjää ja vanhemmille, että tosiaan olisin liian heikko.

Olen uskomattoman väsynyt, jännittynyt ja kireä. Rinnan ympärillä on kehä, joka ei anna hengittää syvään. Ylös nouseminen tuntuu pahalta, kun jalat tärisevät. Nielen itkua pienimmistäkin asioista.

En haluaisi nousta huomenna. Olen niin väsynyt kaikkeen, elän vain sen takia, että minun ”pitää” elää, ymmärtämättä sitä sen kummemmin. Elän, jotten olisi luovuttaja ja aiheuttaisi pahaa oloa muille. Mutta itselleni, tulevaisuus näyttää loputtomalta taistelulta.

On turvallista suojautua rooliin, jonka olen rakentanut väärin perustein. Katsoa opiskelujen jälkeen häämöttävää uraa, jonka kadehdittavan pohjan olen rakentanut vain ollakseni turvassa.

Tuntuu, että tarvitsen apua, sillä yksin en jaksa. Mutta miten saan apua?

En uskalla soittaa tukipuhelimiin, sillä kai vain menisin lukkoon. Pelkäisin sitä, mitä toinen ihminen sanoo, sitä, ettei hän ymmärtäisi.

Kävin vuosi sitten jatkuvasta väsymyksestä lääkärillä, lääkäri käski syömään vitamiineja. Viisi vuotta sitten kävin kerran terapiassa, ja ensimmäisen istunnon aika terapeutti kysyi ”Oletko todella, varma, että tarvitset tätä?”. En uskaltanut enää mennä paikalle, sillä ajattelin, etteivät ongelmani (joita en edes niin lyhyessä ajassa ennättänyt ja osannut jakaa) ole riittäviä heille. Suljin ongelmani ja pelkoni pois, ajatellen, etteivät ne ole todellisia ja, että jossain on joku, joka tarvitsee apua enemmän kuin minä.

Pelkään, että saan pilleripaketin kouraani tai toteamuksen ”kyllä se siitä, jos vaikka kirjoitetaan viikko sairaslomaa”. Haluaisin kyetä selviämään ilman lääkkeitä. Tuntuu, että seuraavan kerran hajoan, kun minut käännytetään ovelta pois kun yritän huutaa apua omalla hiljaisella äänelläni. En tiedä mitä sanoa, että joku vihdoin ottaisi vakavissaan. Pelkään vähätteleviä katseita ja turhia kannustuksia. En uskalla enää astua lääkärin ovesta sisään kertomaan tyhjille kasvoille olostani, aivan kuin se puhuminen ei muutenkin jo olisi vaikeaa.

Arki on velvollisuutta, epäonnistumista, väsymystä ja pelkoa. En jaksa, enkä halua elää näin, mutta en näe muuta suuntaa. Olen lopussa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Huominen näyttää ylitsepääsemättömältä.

Penny. Kuulostat ihan minulta. Olen ollut jo kauan masentunut. Olen vuosia sitten käynyt kahdella psykologilla. Eka oli ihme piipittäjä, toiselta sain apua, mutta nyt elämäntilanne on toinen. Lääkkeistä minä olen halunnut kieltäytyä, koska tuntuu, että sitten menettäisin kokonaan otteen itsestäni. Osaatko sanoa, mistä paha olosi johtuu? Minä en oikein osaa. On monia pieniä ja isoja asioita, joista on tullut valtava möykky sisälleni. Olen yrittänyt puhua mieheni kanssa (kyllä, olen onnellisesti naimisissa, mutta suhteessamme on aika erikoisia kiemuroita). Olen urheillut hulluna ja laihtunut vähän terveellisemmälle tasolle. Silti olen tosi onneton. En oikein saa mistään otetta. Tuntuu siltä, että minulla eiole oikeutta tuntea näin, ei ole oikeutta olla masentunut, koska ei ole mitään näkyvää syytä. En haluaisi myöskään kuormittaa muita huolillani. On vaikea luottaa ihmisiin. Ystäviä minulla on ollut vaikka kuinka paljon. Missä he kaikki ovat nyt? Vuodet ja kilometrit ovat tulleet väliimme. Omistauduin parisuhteelle ja vieraannuin ystävistäni. (Toisaalta he tekivät samoin. Kaikki vain elävät suhteissaan, jakavat kaiken miestensä kanssa.) Mieheni on työnarkomaani,ja olen todella paljon yksin.

Penny, kuvailet pahaa oloasi niin tutulla tavalla. Minä saan itkukohtauksia, joihin liittyy paniikinomainen hengitys. Tuntuu, etten saa henkeä. Paha olo voi painaa monta tuntia sisälläni vaatien ulospääsyä. Se tuntuu painona rinnassa, vanteena pään ympärillä, kuristuksena kurkussa. Se tuntui kireytenä leuoissa, poltteena jossain silmien takana.

Kaikki liukuu ulottumattomiin.

Usein selaan puhelinta, mutta tuntuu, etten voi soittaa kenellekään. Kuljen luonnossa, katselen laineita, puita, sinistä taivasta, lintuja. Ja itken. Katselen valkeiden ranteitteni sisäpintaa ja mietin taas, millaista olisi viiltää. Epätoivo. Tumma, armoton, raskas epätoivo. Minä en jaksa.

Olen pohjattoman väsynyt. Olen väsynyt hymyilemään, väsynyt puhumaan, väsynyt hengittämään. En jaksa katsella, en halua nähdä. Olen nähnyt liikaa.

Olen tyhjä, minulla ei ole kenellekään mitään annettavaa. Elämän vesi on virrannut hiljaa, hyväillyt pakottavia jalkojani, lohduttanut kyselemättä, minua vaivaamatta. Elämän vesi on pitänyt minua pystyssä. Olen seissyt hiljaa ja odottanut surun lähtevän minusta. Mutta se ei lähde. Vesi pysähtyy, jättää minut kaipaamaan sitä, mikä on saavuttamattomissa. Elämä jättää minut nääntymään.

Minä tahdon kadota ja unohtua, tahdon nukahtaa koskaan heräämättä. En jaksa enää selittää ja yrittää saada otetta, koska ei ole mitään, mihin tarttua. Jos huominen tulee, onko tyhjyyden jälkeen uutta tyhjyyttä, syvyyden takana syvyyttä?

Silmieni takana on loputon muistojen polte, päättymätön kaipaus paikkaan, jolla ei ole nimeä.

Joskus tuntuu, että liioittelen ongelmiani. Että olen kuin kala saastaisessa akvaariossa, uiskentelen loassa ja hoen: ”Ah, kun on paskaista!” Joskus tuntuu, ettei minulla ole oikeutta tuntea pahaa oloa. Minä en haluaisi selittää kenellekään, koska tuntuu siltä, että ne, jotka joutuvat kuuntelemaan, ajattelevat, että olen itsesäälissä rypevä kala paskaisessa akvaariossaan. Koen huonoa omaatuntoa ajatuksistani, koska monella muulla on asiat oikeasti paljon huonommin. Olen kuitenkin oppinut, että surun ja ahdistuksen määrä ei ole vakio; ei ole olemassa mitään mittaria, joka kertoo, koska joku saa itkeä ja olla onneton. Minä olen nyt.

Minä olen yrittänyt hymyillä, vaikka en jaksaisi. Minä olen vääntänyt vitsiä ja naurattanut ihmisiä, vaikka sisimpäni on täynnä tahmeaa, paksua inhoa itseäni ja koko elämää kohtaan, surua ja ikävää. Mieleen tulee vanha elämänohje: ”Elä elämäs hymyillen – hymyile läpi kyynelten”. Helvetti, mitä paskaa! Voiko suurempaa vääryyttä olla, kuin olla epärehellinen itselleen ja teeskennellä, että kaikki on hyvin.

Tällaista minulla. Menen ensi viikolla lääkäriin, mutta en tiedä, mistä aloittaisin. Ahdistaa sekin. Ja lääkkeitä en halua.☹️

Esitän teille kaikille kysymyksen,Kumpi on parempi: syödä lääkkeitä ja voida hyvin(ja mitä se haittaa jos vähän pulskistuu) vai rämpiä itsesäälin suossa ja olla ilman lääkkeitä? Ja tiesittekö että "lihavat ovat leppoisia ja eivät keksi kepposia🙂👍 Itse aikoinaan myös vastustin henkeen ja vereen psyykelääkkeitä mutta sitten jouduin pakkohoitoon ja mulle ois pistetty piikkiä peppuun jos en ois syönyt lääkkeitä. Ja nyt mulla on h....tin hyvät lääkkeet eikä kukaan huomaa että mulla ois lääkitys. Niin ovat monet sanoneet ja myös tarkoittavat sitä...🙂👍 Ei muuta ku rohkeutta ja aloitekykyä kaikille teille... Niin, Nykyään saa asiakas itse valita lääkkeen vaihtoehtojen joukosta ja saa kyllä lopettaakin, mutta sitten kyllä pitää kantaa se vastuukin itsestä. Tsemppiä kaikille teille!🙂👍

Minä en ole lihonut yhtään vaikka olen jo jonkin aikaa syönyt lääkkeitä. ehkä johtuu siitä, että mulla on diabetes ja tarkka ruokavalio, mutta kyllä siitäkin, että lääkkeen avulla en jää enää sänkyyn makaamaan vaan jaksan joka päivä liikkua. Minä en edes usko, että yksi tai kaksi pilleriä ketään lihottaisi vaikka kuinka niin puhutaan. Lihominen on melkein aina itsestä kiinni oleva asia ja jos antaa periksi ja syö mitä vaan niin lihoohan sitä. Mutta voiko siitä syyttää lääkettä?
Miten voisi olla, että lääkkeen avulla vähenee masennus tai ahdistus ja sen jälkeen sitä kai jaksaisi itsestään huolehtia, jos ei ole sitä jaksanutkaan tehdä ilman lääkitystä. Mikä on sitten se pointti, että lihoo? Paraaneeko vain pää mutta esmes maha ja peräsuoli ovatkin vielä masentuneitta eivätkä jaksa sulattaa ja ulostaa ruokaa ja siksi se kertyy elimistöön ja ihminen lihoo?

Vastaan nyt edelliseen omasta puolestani. En siis halua lääkkeitä. Olen myös kuullut, että ne voivat lisätä ruokahalua. En kerta kaikkiaan halua ottaa sitä riskiä, että lihon lääkkeiden takia. Olen juuri saanut työllä ja tuskalla 20 kiloa pois. Juuri nuo ylikilot ovat olleet minulle kompleksi ja yksi asia, joka on romuttanut itsetuntoani. Niistä pääseminen on myös parantanut oloani. Nyt on vain niin paljon muita asioita, jotka masentavat. Siksi tämä on niin monimutkaista. Joku nyt tietysti kysyy, että mitä parista ylikilosta, jos sitä vertaa psyyken romahtamiseen. Minä yritän hoitaa itseäni liikunnalla, musiikilla ja keskustelemalla läheisten kanssa. Olen menossa lääkäriin ja ehkä yritän päästä jonnekin terapiaan vielä. On päiviä, jolloin kaikki on tyhjää. Perusvireeni on nyt alakuloinen. Tänään on taas parempi päivä. Ymmärrän kyllä, että joillekin lääkkeet ovat ainoa oikea vaihtoehto. Hyvä ystäväni olisi kuollut ilman niitä. Silti toivon, että täällä ei tuputettaisi lääkkeitä vaan kunnioitettaisiin toisten päätöksiä.

Minä en ainakaan tuputa yhdellekään kenellekään lääkkeitä ja on hienoa että joku pärjää ilman lääkkeitä. Minäkin liikun, kuuntelen ja jopa itse soitan musiikkia, luen, käyn terapiassa ja mulla on läheisiä joille voin puhua. Silti olen tarvinnut vielä lisäksi lääkkeen masennukseen ja nyt tällä hetkellä käytän ahdistukseen lääkettä. En itse ole lääkitystä halunnut mutta jos en syö, niin koko ajan olen sairaalassa ja kun pääsen kottiin heti yritän itseni tappaa.

Me kaikki olemme eri tavalla masentuneita tai ahdistuneita tai mitä tahansa muuta mt-ongelmaisii, yksi selviää ilman lääkettä, toinen ei ja molemmilla on oikeus täällä kertoa asiansa. Ilman että tarvii hävetä itseään.

Olen samaa mieltä Luminelin kanssa. En halua tuomita lääkkeitä ja niiden käyttäjiä, on hienoa, että on sellainenkin mahdollisuus, mutta haluan korostaa, että näen sen vain yhtenä vaihtoehtona. Haluan uskoa siihen, että on muitakin asioita, joilla voi vaikuttaa, kuten terapia, etenkin alussa, kun vielä mitään ei ole kokeillut.

Itse en ole saanut vielä mitään apua, vaikka sitä kovasti haluaisinkin, ja haluaisin ensin kokeilla jotain muuta, ja tietenkin jos tilanne sen vaatii eikä muu tunnu auttavan, niin silloinhan on vain hyvä, että on kokeiltavana muitakin vaihtoehtoja, kuten lääkkeitä.

Miksi myöskään syödä lääkkeitä, jos se tuntuu pahalta ajatukselta. Tilanteen pitää silloin olla oikea lääkkeille ja oman olon vastaanottava uusille vaihtoehdoille.

Oma pahaoloni on valtava möykky, jonka purkamisen aloittaminen tuntuu loputtomalta prosessilta, koska en tiedä mistä aloittaa, saati mitä kaikkea sisälläni oikein on. Koska on niin eksyksissä ahdistuksen keskellä, ei jaksa yrittää yksin avata sitä ja sitä vain yrittää sinnitellä ja elää tunteiden kanssa hammasta purren, vaikka eihän se tosiaan hyvä vaihtoehto ole.

Enkä halua vain parantaa oloani, vaan haluan korjata sen purkamalla vyyhdin ja sitä kautta paranemalla. En vain osaa purkaa sitä vaan ahdistus ja pelko purkautuu jatkuvasti vahvemmin omalla tavallaan, niin sisälläni kuin myös ulos näkyvillä fyysisillä reaktioilla.

Sitä kai vain odottaa, että joku tulisi ja pelastaisi uppoamasta suohon, mutta kukaan ei oikein taida tietää, millaisessa maailmassa elän ja kuinka vahva ahdistuksen ote minusta on. Ahdistuksen, joka on niin monen asian summa, että se tuntuu vetävän puoleensa uusia asioita ja kasvavan kasvamistaan.

En jaksa elää näin, mutta mitä vaihtoehtoja on? Lakata elämästä tai jatkaa elämää mekaanisesti, en kai ole riittävän rohkea tai riittävän voimissani tekemään valitoja.

tänään 7.7 . 2007 kello 7 minä olen laittanut sormuksen käteen, tavallaan meidän uskossa ei mennä kihloihin mutta tavallaan olen mennyt. Koska olen huomannut etten kykene muuttamaan yhteen kenenkään miehen kanssa noin vaan, ja kun olemme tehneet yhteiset säännöt ja raha- asiat ym, niin sinetöitiin ne sitten vaan sormuksella. Toisaalta emme me kovin paljon yhdessä ees asu, koska toinen tekee töitä muualla mutta vapaapäivät asumme samassa kämpässä. Olin omasta mielestä ja jopa terapeutin mielestä valmis tähän, lääkityksen avulla kylläkin. (vitsi joka vaan tuli mieleen näistä lääkekeskusteluista)

Yks päivä tuntui todella pahalt - kirjoitin runon. Nyttenki tuntuu pahalt ja luen tätä runoa. Tuntuu iha karmeelt. Töihin pitäs lähetä (tulonlähde), siivota pitäs (muuten torakoit rupeaa koht kävelemään - terveysongelma). Kaikki on selitettyä, mut tuntuu, et mitä väliä tällä elämällä? Onko se sama, kuoleeko tänään, huomen vai sit 80-vuotiaan? En enää kauan tuu elämään, sen mä tiedän... Mutta niin, se runo on tos:

Itseni vanki,
vai paskalampi?
Tuskaani lievittää yritän
kaikki siihen pyrkivät.

Itken - ei auta
Mikä nyt?
Viiltelen - ei auta
Mitä nyt?
Syön - ei auta
Mitä sit?
Oksennan - ei auta
Entä sit?
Viiltelen - ei auta

Hyvin pitäs kaiken olla
mutta tuntuu ku oisin täysnolla.
Koulus pyyhkii mainiosti
vaik elämäni koostuu raunioist
Vaiktan onnelliselta tytöltä
mutta oksennan pytyllä

Tuttuja on, kavereit ei
sellaisii jonka kans spiikkaa
eivätkä he tajuais
vaik mite ne haluais

Pahalt tuntuu, pääs pyörii
kuolemaa mietin, haluun ryömii
kolooni pimeään
valot siel himmeät

Ulkopuolisen itseni tarkkailen
tyttö valehtelee ja haikailee
maailmas omas
hänel ei oo kaikki himas...🙄

Onneksi olkoon kihlauksesta, maanvaiva.
Minusta olisi ihanaa jos minäkin saisin jonkun
miehen itselleni, olisi minullakin elämänkumppani.

Minäkin muuten katsoin sen dokumentin "Autismin armoilla" josta puhuit.
Minua se ei oikeastaan hätkähdyttänyt mitenkään. Minäkään en ole
normaali, minäkin olen autistinen, mutta tietyllä tavalla
minä en omaa erilaisuuttani tajua enkä tiedosta.
minusta kuulemma näkee että olen erilainen, se näkyy
käytöksessäni, mutta minä itse en sellaista itse huomaa
ja se tavallaan suojelee minua pahimmilta masennuksilta.
ja osittain sekin kun olen lievästi kehitysvammainen,
vaikuttaa siihen etten sitä omaa erilaisuuttani ymmärrä
enkä tiedosta.

täytynee tehdä korjaus edelliseen viestiini tässä viestiketjussa. En tarkottanut sitä että lääke olisi ainoa OIKEA hoitomuoto. Sanoisko näin laulun sanoin: "mikä minä olen teille vastaamaan. Mulla jäi luvut kesken aikanaan..." Nämä laulunsanat pitävät minun kohdalla paikkansa ja tiedän yhtä ja toista hoitokulttuurista... Varmaan on olemassa niin monta hoitovaihtoehtoa kuin on asiakkaita. Ja useimmiten ne ovat asiakkaalle itselleen räätälöityjä ja toivottavasti myös sopiviksi räätälöityjä... Mutta älkää sentään luulko että mä oon joku entinen psykiatri, Herra varjelkoon😝

Kiitos simblymine (tai jokin vaikea nimi jota en sitten osaa kirjottaa). En kyllä osaa oikein aatella, että mulla olisi nyt jokin henkilö vain mulle itselleni. Äitini kanssa olen mökkeillyt eikä mulla edes ole sormus kädessä, koska sen pitäminen tuntuu oudolta. paan sen sormeen, kun on seuraava tapaaminen. Tai tarkemmin tarkotan ettei mulla ole mitään merkitystä näyttää kaikille, että mulla on vakisuhde, kun toinen on muualla. Sitten kun olemme kahdestaan laitan sormuksen. Jotenkin halusin olla vaan äidin tyttö muutaman päivän ja tulikin takapakkia aikusuudesta. Minä en haluaisi, että mun suhde äitiini muuttuisi, koska vastahan sen olen saanut. haluaisin kaikkia ,olla aikunen nainen ja olla lapsi.

Sulla varmaan onkin helpompaa, jos et tiedosta olevasi erilainen. voit ollakin samanlainen vaikka sulla onkin diagnoosi, mistä sitä tietää. Mutta minä tiedostan olevani muiden joukossa erilainen mutta en myöskään sovi aspergerin ihmisten kanssa yhteen, tunnen itseni sielläkin erilaiseksi. Ja nyt, kun mulla on ahdistuslääke ja lisäksi käyn terapiassa, niin en enää niin paljon ahdistu normaali ihmisten joukossa vaan nyt ahistun enemmän, kun yritän käydä jossain nuorten assimiiteissä . Koska itse olen oppinut pois monista negatiivista assi-ihmisten tapoihin kuuluvista tavoista, niin en tajua miksei kaikki muutkin siihen kykene.

Minulla on joitakin negatiivisia assi-ihmisten tapoja. Niistä yksi on se, että minä sanon ihmisille rankkoja asioita. Semmoisia, joita ei saisi sanoa. Ja sen takia jotkut pelkäävät ja karttavat minua. ja osittain se johtuu siitäkin kun toisinaan myös suutun helposti. Minua pidetään "rankkana tyyppinä" ja se tuntuu joskus jopa hienolta olla rankka ja että sitä on sitten niinku kova mimmi. Työpaikallani käy muutaman kerran viikossa eräs poika, joka oli ala-asteella samalla luokalla kuin minä, mutta edelleen pelkää minua ja on lähtenyt minua pakoon kaupassa edelleenkin. Se johtui siitä kun minä kiusasin häntä ala-asteen viidennellä luokalla. Minä uhittelin ja kovistelin hänelle ja sanoin silloin että sitten kun se kasvaa aikuiseksi niin minä tulen ja tapan hänet. Ja olen vaikka millä nimellä nimitellyt häntä ala-asteella, semmosellakin nimellä mitä en viitsi nyt tähän laittaa ja koko ajan jankutin hänestä, että hän on paholainen ja hänelle kasvaa aikuisena sarvet päähän. Mutta ne on jo ollutta ja mennyttä enkä minä enää sitä kiusaa enkä muutakaan semmosta tee. kun olen minä niistä ajoista viisastunut. Ja hyvänen aika, minä olin silloin vasta 11-vuotias! Ja on ihan normaalia sen ikäselle olla aikamoinen riiviö.

Nyt myöhemmällä iällä olen puhunut rankkoja asioita sopimattomassa yhteydessä enkä itse ole edes tiedostanut puhuvani rankkoja. Kerran menin joskus 20-vuotiaana torilla valtuuston puheenjohtajalta kysymään: "Onko sinulla ongelmia?" ja minä en tajunnut että se on sopimatonta, minä yritin välittää hänestä ja auttaa häntä. Kun minusta tuntui että hänellä on ongelmia. ja ihmettelin kovasti sitä kun hän sitten lähti minua karkuun. ja kerran mulla oli eräs mesekaveri, johon tutustuin irc-galleriassa sen takia kun minulla oli hänen kanssa yhteinen idoli. Ja hän sitten yllättäin lopetti minun kanssa tekemisissä olemisen kun pelästyi minun rankkoja juttuja. Minä olin mennyt irc-galleriassa puhumaan jostakin lobotomiasta ja onnettomuuksista ja olin leikkiä laskenut niistä asioista. ja hän sitten säikähti minua ja lopetti minun kanssa olemiset. ja nyt kun olen työkokeilussa, minun työparini joskus sanoo minulle, että "Voi kauheaa näitä sinun juttujasi!" mutta ihan ymmärtäväinen ja kiva hän on eikä minulla ole hänen kanssa ongelmia ollut. Minä osaan myös puhua ihan asiallisia ja kivojakin juttuja jos sille päälle satun, mutta rankka tyyppi olen ja jotkut minun rankkuutta pelästyvät.
Tuo rankkojen juttujen puhuminen ja helposti suuttuminen on minun keskeisimmät Aspergerin syndroomaan kuuluvat negatiiviset asiat. Semmoista minulla ei ole että minä eristäytyisin muista eikä myöskään semmoista että minulle joku yksi asia olisi koko elämä. Minä pikemminkin sanon aina ihmisille jos ne jostakin innostuu liikaa tekemään jotakin, että "rajoita vähän tuota liiallista innostustasi" tai "sinä teet liikaa hommia" tai muuta sellaista. olen myöskin hirmu vastuuntuntoinen ja tunnollinen ja otan toisista ihmisistä vastuuta ja huolehdin heistä. Ja tykkään minua nuorempia tyttöjä ottaa tavallaan suojatikseni ja olla heille tavallaan isosisko. minulla on minua vuoden nuorempi skitsofreniaa sairastava ystävä, jota minä pidän melkein kuin omaa pikkusiskoa, koska ihan oikeaa pikkusiskoa minulla ei ole koskaan ollut, minulla on vain veli.

Onnittelut Maanvaiva! Tosi kiva kuulla. Ja eikö niin, että tiejän suhde toimii koska teillä on siihen omat säännöt ja meette niiden mukaan. Muut tekee sitte omansa tai ottaa jotain valmiita ja menee niiden mukaan. mä pääsen tänään siaraalasta, ollu osastolla puoltoista kuukautta. Maanantaina lähen leirille. Vasta elokuussa vissiin saan tietää, mihin lääkärit pääty, että olenko bipo vai onko mulla syklinen persoonallisuus vai mikä ihme sen nimi nyt olikaan vai onko mun olemisella joku muu mini.

Tosi. paha. olla. Kävin lääkärissä, ratkesin täysin. Lääkäri oli kyllä onneksi tosi ihana, soitti saman tien mt-polille ja sain ajan maanantaiksi. Lääkkeistä taas kysyttiin, että miten olisi. Sain unilääkkeet, että edes joskus voi levätä. Tosin en ole niitä vielä käyttänyt, kun tällä viikolla olen ollut niin väsynyt, että olisin voinut nukkua ilman lääkkeitäkin päivät ja yöt läpeensä.

Penny...minä tiedän tuon mustan möykyn. Se tekee olon tosi tukalaksi. Sen möykyn haluaisi oksentaa kerralla ulos painamasta. Toisaalta minäkin pelkään, mitä kaikkea tapahtuu. Minullakin on niin paljon asioita, jotka ovat kasaantuneet. Siksi jännitin tuota lääkäriin menemistäkin. En tiennyt, mistä aloittaa. Mutta sitten olin niin häpeissäni (?!) ja toisaalta helpottunut, kun istuin vastaanotolla, että kaikki tuli yhtenä ryöppynä ulos. Tai ei kaikki tietenkään, mutta sain puhuttua yllättävän monesta asiasta. Penny, jos vain suinkin kykenet, mene ihan vaikka terveyskeskuslääkärille. Asiat voivat lähteä kulkemaan eteenpäin. Minä olin siinä tilanteessa niin lopussa, että paha oloni tuli konkreettisesti selväksi lääkärille. Olisin jo kuollut, jos en olisi juuri silloin päässyt lääkäriin. Jos olisin halunnut, olisin voinut jäädä sairaalaan. Halusin kotiin, koska en ole ollut siellä kuukauteen.

Voimia kaikille. Yritetään pitää pää pinnalla. Juuri nyt en jaksa enempää kirjoittaa.😭