Niin oli munkin mielestä, Xera. Illalla jo vastasin Tompalle samaan tyyliin takasin mutta laitoin perään ettei tarvitse julkasta. Nyt kirjotan vähän siistimmän version. Mun niissä ystävänpäiväkorteista luki lähettäjinä äiti, isä, sisko ja veli ja niiden lapset, siis sukua. Mun toinen veli ei muistanut koko päivää koska asuu maassa missä ei päivää vietetä. Odotin korttia missä olisi ollut postimerkki yheltä pojalta jota pidän aika tärkiänä ihmisenä nykysin mutta se ei myöskään koko päivää muistanut sanoi sen kun kävi.

Kyllähän mie jo olinkin seuraavana päivänä positiivinen vai oliko se sitten sitä seuraava mutta kuitenkin joskus. Kun join kaljaa ja söin pitsaa tuli posiitiivinen olo vaikka olin yksin. ensi vuoden ystävänpäivänä vedän heti aamusta kännit jotta varmasti tajuan olla positiivinen. Samoin teen jouluna, äitienpäivänä, isänpäivänä. muina päivinä voikin rauhassa olla negatiivinen eikä se ketään häiritse.

Minä taas... pitkästä aikaa.
Hyvinhän tässä on pyyhkinyt, ehkä liiankin hyvin. Loppui lääkkeet reissussa kesken ja meinasi paniikki iskeä, että miten saan nukuttua. Kyllähän minä nukahdin, mutta nukuin kamalan levottomasti. Heräsin monta kertaa yössä siihen, että makaan puoliksi istualleen ja ihan jännittyneenä. Monesti heräsin myös siihen, että purin hampaita todella lujaa yhteen tai pyörin ja meinasin "kuristua peittoon". Lisäksi heräsin joka aamu aikasin, mikä ei ole normaalia minulle.
En voi varmaan ikinä lopettaa lääkitystä, kun unet ilman lääkkeitä on tuollaisia. Toisaalta olisi kamala halu lopettaa lääkkeet nyt kun on mennyt vähän paremmin. Tiedän, että heti kun lopetan lääkkeet ja menen kouluun takaisin, olen samassa tilanteessa kun viime syksynä sairaalaan mennessä. Hassua, mutta tuntuu että en osaa elää ilman että on niitä pahoja ahdistuskohtauksia tasasin väliajoin. En anna itselleni lupaa voida hyvin. En tee sitä tietoisesti, vaan minua ahdistaa jos on välillä hyvä olo. Ja olen jo niin tottunut siihen, että aina on paska olla. En enään edes meinaa sitä huomata.
Onko muilla ollut samaa? Että ei osaa elää ilman sitä pahaa oloa?

heippa aamori. tuo on totta, että kun on niin tottunut että menee huonosti niin sitten kun menee hyvin... ei oikein tiedä miten päin pitäisi olla.

huh kun on pyöreä olo kun söin vatsani täyteen... plääh. aina syön liikaa. no se näkyykin sitten torsossa. ja illalla pitäisi kai kavereiden tulla syömään pitsaa ja katsomaan leffaa mun tykö. heti ku pääsin kotiin aloin miettii että eih, en mä jaksa tuoda ketään tänne, vois vaan kääriytyä peittoon ja sulkea koko mailman sen ulkopuolelle. siellä ois lämmintä ja turvallista. mutta mutta...kaippa tarvii tuntea jonkinlaista ylpeyttä itsestään, kun edes sai aikaiseksi kutsua porukkaa tyköni ilman sitä pientä ehtoa... juomista.

tarvis jaksaa lähteä töihin, oon yhden ylimääräisen tunnin tänään että saa vähän enempi palkkaa lomaa ajatellen. tyhmänä menin ostaa eilen 15euron aurinkolasit ja nyt on syyllinen olo. no sillai se on yleensä jos ostan itselleni jotain niin tulee tajuttoman syyllinen olo, aivan kuin en ansaitsisi tehdä itse ansaitsemillani rahoilla mitään.

jaksamisia

Terve aamori kyllä mulla on samaa tunnetta kun sulla. Eikä mun ees anneta tänä vuonna yrittää elämää ilman lääkitystä, koska menen hetkessä huonoon kuntoon. kyllä nukahdan illalla hyvin ilman unilääkettä mutta herään kohta painajaisiin. Kun syön lääkkeen, nukun ilman painajaisia. Ei sunkaan kyllä kannata jättää lääkettä pois, jos sen avulla pystyt olemaan helpompioloinen.

Lisäksi mulla kun nuo fyysisiä sairauksia lisäksi, niin tuntuu että kun päässä ei mitään hullua tapahdu, niin mun kuitenkin pitää olla jotenkin sairas ja sairastan fyysisesti. Nyt on mennyt monta päivää tippa kädessä kun mulla on munuaisaltaan tulehdus. Vaikka olen aika kipiä ollut, niin pää on ollut hyvässä kunnossa koska olen vain saanut olla levossa.

Moi!
Arvelinkin, että lyhyt kommentti voi herättää juuri kokemianne tuntemuksia ja koen että on hyvä, että herättää jotain. Mutta pointti oli nimenomaan siinä, että pienistäkin jutuista voi yrittää etsiä myös niitä positiivisia puolia. Positiivista puolta on hyvä herätellä ajattelemaan, koska usein alavireisenä sitä puolta ei itse huomaa. Itseluottamuksen heikentyminen (masennuksen aiheuttamaa tai pahentamaa) voi saada ajattelemaan negatiivisemmin kuin "normaalitilassa". Myös käyttäytyminen voi muuttua esim. muita ihmisiä vältteleväksi, jos tuntee itsensä huonommaksi tai kiinnittää huomiota negatiivisiin puoliin itsessään. Ja eräänlainen noidankehä on valmis, jossa omat ajatukset estävät toiminnan ja kun ei saa toimittua, siitä tulee lisää negatiivisia ajatuksia.

Eli pointina oli edes hieman positiivisempi ajattelu noin niinkuin joka asiaan liittyen. Mutta kiitos herättävistä ja kriittisistä kommenteista, ilman niitä kukaan ei kehity tai opi uutta. Ja nyt kun löysin tämän keskusteluryhmän niin yritän olla ilonanne myös jatkossa. 🙂👍

Tomppa

Moikka night89 ja maanvaiva. On jotenkin helpottavaa kuulla, että muilla on samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia kun minulla. Vaikka todella sekavan oloisia ajatuksia välillä on.

Maanvaiva: En tiedä annettaisiinko minunkaan lääkitystä lopettaa. Ja toisaalta en uskalla edes kokeilla elämää ilman lääkkeitä. Jos sitten käy samalla lailla kun viime syksynä ennen osastoa... Mutta toisaalta kun on niin hankala olla nyt kun ei ole niin paha olla, niin ei tiedä mitä tekisi.. Ja vähän samaa mullakin, jos nukun ilman lääkettä, en nuku nin syvästi ja herään aikasin. Toivottavasti sinun olo helpottaa, fyysisesti ja henkisesti. Voimia. <:

kiitos aamori. Aika alhaalla kävin perjantaina kun en saanut lääkäriltä lupaa lähteä hiihtolomareisulle vaan piti jäädä kotiin, kun muut lähti. Mutta tänään sitten sanoi, että torstaina voin jo lähteä laskettelemaan, onhan siinä vielä neljä päivää lomaa. Tomppan mieliksi mie ajattelen posiitivisesti tai ainakin yritän jotain posiitivista löytää kaiken v....tuksen keskellä.

Jotenkin mua tämä lääkeasia aina välillä alkaa ahistaa oikein kunnolla. Entäpäs jo joutuu aina syömään lääkettä. Koska mie olen jo niin kauan syönyt, niin varmaan kovin helpolla oteta poiskaan. Ja mikä on se hetki jolloin lääkäri toteaa etten enää tarvitse lääkettä ja miksi yleensä toteaa. Jos mie olen kaikille helpompi tapaus lääkkeiden avulla, niin miksi ne antaisi mun sitä ikinä lopettaa.
Onko täällä joku joka on vuosia syönyt lääkkeitä ja sitten ne on lopetettu. Miltä se hetki tuntuu? Tuntuuko että on terve.
Samoin olen aina käynyt terapiassa, tai siltä ainakin tuntuu, mikä on se tila, että olen tarpeeksi käynyt?

Jotenkin olen tullut siihen tulokseen, että kun kuitenkin on kyseessä mielialan häiriösairauksista, niin välttämättä ei mua julistetakaan terveeksi vaikka tuntisin itseni terveeksi. Koska asia riippuu myös teraputin ja lääkärin mielialasta. Ja meille ei välttämättä satu terve mieliala samaan aikaan, vaan joku kerta mie olen terve mieleltäni mutta sinä kertana ei olekaan lääkäri terve ja siksi mun mielisairautta jatketaan.

Moi!
Tekeekö lääkitys ihmisestä jotenkin huonomman tai heikomman ( varsinkin itsestä omassa mielessä )? Mitä ajattelette muista joiden on hyvä käyttää lääkkeitä loppuelämänsä?

Tuleeko teille lääkkeistä jotain sivuoireita, jotka huonontavat elämän laatua? Voiko lääkityksestä ajatella, että hyvä kun edes tämä auttaa (ainakin vähän). Tarkoitus ei ole olla yliluonnollisen positiivinen ( mikä nyt on vaikeaa 🙂), vaan ihan aidosti realisti. Näinkin asioista voi ajatella ja asenne ratkaisee aika paljon. Jos esim. lääkityksen hyväksyy osaksi elämäänsä, niin sen murehtimiseen ei tarvitse hukata paukkuja.

Toivottavasti kaikki haluakkaat pääsivät mäkeen asti ja talvihan jatkuu vielä. 🙂👍

Tomppa

Kyllä musta itsestäni tuntuu, että olen huonompi lääkityksellä kun muut nuoret mutta en sitten kyllä ketään toista ihmistä halveksi jos se syö lääkkeitä. halveksin vain itseäni. Kun jotenkin tuntuu, että ei ole mitään niin kauhiaa tapahtunut. Esmes mulla nyt on tapahtunut kuolemia paljon. Mun uskoni mukaan kuolema ei oikeastaan merkkaa mitä kauhiaa vain siirtymistä toiseen olotilaan ja joskus vielä näen vanhempani ja isovanhempani. Että miksi mie en kykene ilman lääkettä olemaan tätä välivaihetta milloin en ole samassa paikassa kun oikeat vanhempani. Onhan mulla kuitenkin nytkin adoptiovanhemmat, niin jotenkin en hyväksy ajatusta etten tästä selviä ilman lääkitystä. Olen omasta mielestäni vain heikko ihminen joka ei juuri mitään kestä. Kelleen ei anneta enempää taakkkaa mitä jaksaa kantaa. Eikö sitten mun pitäisi jaksaa olla ilman lääkitystä?

Ja kyllä tulee lääkkeistä sivuoireita. esmes aamulla on tokkurainen olo eikä jaksa suoraan nousta ylös eikä oikein ees tajua missä on. Ilman lääkettä on painajaisia, kun syö unilääkkeen, niin nukkuu todella painavasti koko yön, eikä heti aamulla ole oloa, että olisi tarpeeksi nukkunut vaan tuntuu eelleen väsyneelle. Haluaisin kyllä nähdä uniakin, koska näin usein unia ukistani. Unilääkkellä ei kai herää katsomaan unia, tai miten sanoisi, että aamulla tuntuu, että on yöllä nähnyt unen mutta ei muista mitä siinä tapahtui ja usein sitten aamusta menee aikaa siihen että yritän muistaa näinkö unia. Kunnes sitten on aika syödä aamulääke ja piristyn ja alan uuden päivän. Ja kun on ahistukseen aamulääke, niin päiväkin menee sitten melkein noin vain kun mikää asia ei huoleta eikä ahista. Kaikki asiat menee kuin huraus ohi ja mie pillerihuumassa pyörin mukana. Ja ootan kai vain iltaa, että saisin iltalääkkeeni ja saisin nukkua pois koko paskasta.

Suurin huoli on sitten että en ole kiinnostunut ollenkaan seksistä ja luulen, että se johtuu lääkkeistä. ja jos olisinkin joskus kiinnostunut, niin mulla tietenkin olisi silloin lääkkeen ottoaika ja joko mie nukkusin koko jutun ajan tai jos jaksasin olla hereillä niin aattelisin lääkkeiden vuoksi, että menihän tuokin neitsyys, entäs sitten.
Lisäksi vielä on aina jano, koko ajan on suu kuiva ja siihenki pitäsi syödä pilleri ettei olisi kuivat ikenet. en syö vaan juon vettä hirveät määrät ja sitten onkin vessahätä koko ajan.

Mikään enää tunnu miltään isolta saavutukselta kun tietää, että onnistuu vain siksi koska mulla on hyvä lääkitys. Olen vuosia käyttänyt tutkimukseen mikä on se sydeemi mitä tapahtuu kouluruokailussa ja olen haaveillut, että joku koulupäivä noin vain menen siihen jonoon seisoon, pölisen kaikille, siinä samalla otan ruokaa tarjottimelle, istun pöytään ja vien ruuat roskiin, ja olen onnistunut. Olen kyllä aivan varma, että saisin tuon jutun onnistuun ahdistuslääkkeen avulla vaikka huomenna. Mutta en mene vaan odotan ,että mun lääkitys loppuu ja mie itse onnistun.

Minä jätin lääkkeeni syömättä muutamaksi päiviksi, koska mun tätini kuoli tapaturmasa joitakin aikoja sitten. Olin hautajaisissa enkä itkenyt yhtään ja päätin ettei multa kyllä lääkityksellä viedä kyyneleitä pois ja en niellyt lääkkeitä vaan syljin pois. Koska aattelin, että kun on 40 päivän päästä hautajaisista on muistopalvelus, niin silloin itken niin paljon jotta kaikki näkee munkin surevan tätiä. Koska kyllä sitä suren, ei vain tullut kyyneleitä. Sitten ahdistuin aika totaalisen täydellisesti ja jouduin sairaalaan. ja tulen kotiin näin päivällä muutamaksi tunniksi tekeen koulutöitä ja käymään koirien kaa lenkillä ja sitten palaan sairaalaan, näin sitten ollaan sen aikaa jotta lääkkeet alkavat vaikuttaan.

Mun pitäisi kai alkaa tottua ajatukseen että joudun syömään ahdistuslääkettä koko ikäni. Samanlailla kun insuulipumppu on aina ja kai myös epilepsialääke. Hyi persiin silmä miten mua ahistaa koko ajatus etten osaa mitenkään olla ilman apuvälineitä. Mutta kun vähän aikaa oli aika hyvä olo, kun kaikki asiar eivät ahdistanut lääkkeen avulla. Mutta sitten pelkään ettei mikään asia ahdista, ei esmes jotkut uutiset tai nälkään näkevät lapset tai tulvat. Mie vain olisin onnellinen.

Onko täällä ketään kuka tietää syövänsä lääkkeitä johonkin mielensairauteen koko ikänsä ja miten sitä jaksaa elää kun tietää olevansa parantumattomasti hullu aina. Tai ei sun tarvitse olla hullu, mie vaan tunnen itseni hulluksi, muut voi olla mitä haluaa.

Tuntuu vähän tyhmältä, että tänne aina kirjoitan sillon kun on paha olla ja harvemmin silloin kun on ihan okei.
Nyt kutienkin taas paha olla. Oon ihan loppu, en tajua miten ikinä jaksan tätä kevättä, saatika ensi syksynä alkavaa koulua. Mulla on nyt projekteja niin paljon, että en kerkeä nukkumaan ja vaikka kerkeisinkin niin en saa nukuttua. Ja silti pitäisi jaksaa ja kokoajan tulee lisää ja lisää hommia. V***u mä oon tyhmä. Itehän mä kaikkeen suostun, mutta eihän mulle edes annta mahdollisuutta kieltäytyä. Vai annetaanko? Ihan hulluksi tulen. Nytkin oon niin väsynyt että huimaa kun seison ja kävelen. Tuttu vaan selittää, että kaikki mun ongelmat johtuvat murrosiästä, mutta kyllä mä luulen että 17-vuotiaalla johtuu ongelmat vähän muustakin. Ja ainahan pahaan oloon on joku syy, ei se vaan tuu noin vaan.

Eilen mulla oli niin hyvä olla. En olisi siitä halunnut ollenkaan pois, mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. En uskalla enään tuntea hyvää oloa, kun siitä näköjään väistämättä seuraa tämä kamala ahdistus. En anna itselleni lupaa olla onnellinen tai en tiedä. Hullu vain olen, niinhän mulle on sanottu.

Vähän on mietityttänyt tuo ensi syksyn muutto. Hyvä ystävä muuttaa kanssa täältä samalta paikkakunnalta pois, niinkuin minäkin. Muutetaan vaan eri paikkakunnille. En tiiä miten siitä selviän. Tän ystävän kanssa on koettu niin paljon tässä viimesen vuoden aikana. Hengissä en olisi ilman tätä ihmistä, ja nyt pitäisi vapaaehtoisesti "erota". No kai tämä tästä. Onko muilla kokemuksia vastaavasta tilanteesta, ja miten siitä on selvitty?

Taas tekisi mieli ottaa nuita lääkkeitä sen verran, että nukuttaisi hyvin, liiankin hyvin. Pitää katsoa jos tämä olo vaikka vähän paranisi. Aikaisemmin tässä samassa tilassa on ollut terä, mikä on auttanut, mutta nyt on tuo itsetuhoisuus jäänyt vähemmälle. Tai ainakin tuo viiltely...

Mutta onnittelen jos joku ihana jaksoi tämän(kin) vuodatuksen lukea. Ja anteeksi. En halua teitä kuormittaa<3 Voimia myös teille.

Minä kyllä jaksoin kokonaan lukea juttusi. Enkä miekään paljon tänne kirjota kun huonolla päällä ollessani. Koska kun on hyvä olo, niin jaksaa tehdä niin paljon ettei muista koko nettiä olevankaan. Musta se on vaan hyvä juttu, koska olisi aika nettiriippuvainen jos kaikki hyvätkin asiat tänne kertoisi.
Muuten en osaa sulle mitään oikein sannoo. Kaikki muut nuoret ovat tästä kylästä muuttaneet pois, käyvät vain lomilla. Mutta kyllä se ystävyys säilyy, jos on tärkeä, vaikka asumme eri paikkakunnilla.

Meillä on markkinat ja olen itseäni tsemppanut aika tavalla, syönyt ahdistuspillereitä ja huomenna aion mennä väkijoukkoon ja olla saamatta epilepsiakohtausta. Jotenkin olen tullut paljon rohkeammaksi.

Itse aikoinaan joutunut muuttaan toiselle paikkakunnalle ja silloin olin varma että ne kaikki hyvät, todelliset ystävät unohtaa mut kokonaan. Etäisyyttäkin oli 500km, mutta kyllä se sen todellisen ystävyyden kesti vaikka ei niin usein nähtykään niin yhteyttä pidettiin tiiviisti ja aina kun nähtiin ni tuntui kuin aikaa ei olisi kulunut yhtään.🙂 Tsemppiä sulle muuttoon ja kyllä tosi ystävyys kestää välimatkankin kun vaan jaksaa pitää yhteyttä vaikka aina ei niin usein, mutta tietää että siellä se ystävä on olemassa.🙂🌻

Kiitos Sapsu ja maanvaiva. Ehkä minäkin siitä muutosta selviän. Vaikeaa se on, mutta kyllähän joskus tulevaisuudessa kuitenkin olisi aika millon pitää pärjätä yksin.

Tsemppiä maanvaivalle markkinoille! Mukava lukea välillä kun joku pääsee eteenpäin tai muuten jaksaa tsempata itseään.

Jotenkin tuli hyvä mieli (jos niin voi sanoa...) kun muutkin ovat selvinneet muutosta, tai siitä että kaveri on muuttanut.

Mun pitäis lähteä tästä pitämään lapsille kerhoa. Sen jälkeen vielä tuonne tutuille viettämään tytön synttäreitä. Olen niin väsynyt että en jaksaisi ollenkaan.
Tänään olin terapeuttiini todella tyytyväinen! Juteltiin asiaa, välillä muustakin kun säästä. Kertoilin asioita joista en ole vielä kamalasti jauhanut. Kyllä se 45min on ihan liian vähän silloin kun pääsee vauhtiin.
Saan ajan ravitsemusterapeutille tässä joskus. Ihan hyvä päästä miettimään tätä mun sekopäistä syömistä...

Mutta mitä sitten jos itsellään on ollut pitkään paha olo, eikä kukaan huomaa sitä? kun ei pysty puhumaan.. Kirjoittaminen tuntuu paljon luontevammalta...
Kun on niin, että eräs ystävä täytti viime kuussa 18, siitä asti hän on ollut erilainen kuin ennen.. Hän viettää joka viikonloppuna aikaansa baareissa.. Liikkuu hämärissä piireissä.. Valehtelee paljon, eikä kukaan välitä hänen tekemisistään.. Minä olen aina tuntenut olevani vastuussani hänestä.. siitä asti kun tutustuimme.. Hän kertoo myös huumeista.. En tiedä onko se totta vai ei, mutta se vaivaa.. Tuota valehtelua hän on aina harrastanut, ja minä olen aina sopiva kohde.. Hän ei välitä minun tunteistani mitään, mutta minä olen valmis tekemään mitä tahansa hänen eteen.. Aikani kuluu aika paljon siinä kun mietin häntä ja kuinka auttaa, kun hän ei halua apua..

Toiseksi.. Eräs toinen ystävä kärsii myös masennuksesta, paniikkikohtauksista ja ahdistuksesta, joten minä mietin hänenkin asioitaan... Ja yritän pohtia ratkaisuja näihin tilanteisiin..

Kaiken tämän lisäksi minulle kasautuu isoja kasoja koulutöitä ja kokeita...
Mistään ei pysty luopumaan.. Minä olen avun kohde...

Mutta.. minä itse olen samalla jotenkin lukossa... Olen ollut lukossa jo melkein 3 vuotta... Mutta.. tapoihini kuuluu hoitaa ensin muiden asioita ja sitten omiani..

Anteeksi... kuuluukohan tämä tänne...