Oli vasta loma, ja nyt jo tuntuu ettei jaksa millään... Koulu ahdistaa jopa niin paljon, että menetän yöuneni aina sinä yönä joka edeltää kouluviikon alkua. Eli sunnuntaisin, tällä kertaa maanantaina, kun tiistaina piti palata kouluun... 😞 En ikäpäivänä saa lukiota loppuun tällä menolla. Inhoan koko paikkaa niin paljon, ja sitä kiirettä, stressiä ja muuta "ihanaa". Tekisi mieli vaan heittää hanskat tiskiin ja juosta pois.

Onko muilla samoja tunteita opiskelun suhteen? Tunnen vaan oloni niin tyhmäksi ja avuttomaksi siellä ja että odotan heti seuraavaa lomaa, kun yksi loppuu. Tulevaisuuskin pelottaa niin paljon että en edes tahdo ajatella koko asiaa... Tulen varmaan kohta hulluksi.

Minä taas kirjoittelen. Ollut kipeänä monta päivää, onneksi nyt jo vähän parempi. Mutta asiaan...
Ihana kuulla (maanvaiva), että lääkärisi ymmärti tarpeesi. Minulle ensimmäinen kokemus, että joku ymmärtää, tuli tänä syksynä kun lääkäri laittoi M1-lähetteellä minut osastolle. Aikaisemmin en ole kunnon apua saanut, mutta täytyy olla kiitollinen että edes jonkinlaista apua. Suru nousee helposti hetkinä mitkä koetaan perhejuhlina. (Joulu, äitienpäivä, isänpäivä..) Helppoa se ei ole.
Mun Joulu meni nopeasti ohi. Ehkä niin oli hyvä, ahdistus ei ehtinyt tulla. Nyt eletään taas uutta vuotta ja pelottaa. Uusi opiskelupaikka jäi kesken viime syksynä ja pitäisi ensi syksynä taas kouluun mennä. En vain tiedä vielä minne ja miten selviän. Voimia on juuri ja juuri sen verran, että selviän elämästä ilman koulua/työtä. Mutta ei nuori ihminen voi (kuulemma) vain kotiin jäädä. Ja ymmärtäähän sen.
Mulla on ollut paljon samoja mietteitä kun sinulla, Sanoja_ikuisuudesta. Mitä pitäisi vastata kun kysytään, että mitä kuuluu? Automaattisesti vastaan "Ei tässä kummempia, Ihan hyvää tms", vaikka olo on kaikkea muuta.
(Jude90)Minua kanssa koulu ahdisti niin paljon, että en saanut öisin nukuttua. (Ahdisti kyllä moni muukin asia jotka myös vaikuttivat) Puhuin asiasta lääkärin kanssa ja sain unilääkkeitä, ne eivät toimineet ja sain mielialalääkkeeni rinnalle toisen mielialalääkkeen jolla on todella nukuttava vaikutus. Vaikka sain nukuttua, en silti jaksanut mennä kouluun. Makasin vain sängyssä, monta päivää. Käymättä suihkussa, pesemättä hampaita, vanhat meikit naamassa... Siitä sitten lähdin sairaalaan... Nyt olen ollut 3kk sairaslomalla ja olen vieläkin väsynyt. Tavallisiin asioihin menee kaikki voimat. Ja jos pitää jonaina aamuna herätä kelloon, niin en saa nukuttua edellisenä yönä.

Nyt minulla on ollut yllättävän kauan suhteellisen hyvä olla. Pelkään kokoajan, että milloin ahdistus tulee ja tukahduttaa minut. Sitten kun se tulee, se tulee todella rajuna koska nyt on ollut helpompaa...
Mutta täytyy nyt taas mennä. Kirjoittelen lisää ehkä myöhemmin, jos jaksan.
Voimia

Pitkästä aikaa kirjotan. Sori, nyt en jaksa lukea teidän kirjotuksia. On niin inhottava olo. Tai enää on oikeastaan väsy. Heräsin vasta äsken, otin eilen muutaman pillerin. Pöllin äidiltä kun ei oo enää omia. Kyllä mä tiesin ettei siitä määrästä muuta tapahdu ku nuku vain, mutta kai mä halusin että joku huomais että mä en jaksa. Noin kuukausi sitten oli samanlainen tilanne, pahempi kylläkin. Sit kun se meni ohi, kaikki itsetuhoisetkin ajatukset meni pois. Mutta eilen oli taas kamalan itsetuhoiset ajatukset. Kai mä jännitän sitä kun maanantaina alkaa koulutus/työharjottelu. Ja terapiasta sain läksyn mennä julkisiin paikkoihin harjottelemaan ihmsten seurassa oloa, eli sama kuin meni hankkimaan paniikkikohtausta, koska pitää antaa sen ahdistuksen tulla jos tulee eikä vältellä. Ajatus siitä ahdistaa enemmän kuin se itse tilanne.

Miksei kukaan voi tajuta miltä musta tuntuu! Pitäis vaan yrittää jaksaa vaikka tuntuu ettei missään oo mitään mieltä kun en kuitenkaan pysty mihinkään (esim opiskeluun tai työhön). En vaan sovellu mihinkään.

hei maretsu ja muut ketjussa olijat. menitkö sinne työharjotteluun ja jos menit niin kerro miten menee. Kun mullakin kai alkasi työharjottelu mutta vielä tämä kk saan olla pois lääkärintodistuksella. Vähän alko ottaan päähän kun luulin, että saan eka työharjottelun tehä ukkini porotilalla mutta nyt se ei käykään koska se katotaan olevan mun oma tila. Musta ei kyllä ole outojen ihmisten kaa menemää joten ei musta mitään tulekaa. taidan vain jatkaa yliopistossa. tai sitten kuolla pois.
Sun terapeutti kuullostaa oudolta kun antaa tuommoisia tehtäviä, eikö se voisi lähteä sun kaa käveleen sinne ihmisjoukkoon?

Mitä teille muille kuuluu? Mua muuten kiinnostaisi tietää minkälaisilla rahasummilla te elätte kuukaudessa eli paljonko menee ruokaan ja paljonko sitten jää muuhun. Mulla on eka kuukausi omilla rahoillani, saan jotain 180 euroa ruokaan ja itseni viihdyttämiseen. se on kai iso summa opiskelijalle, vai onko?

Moi Maanvaiva ja muut.
Mä aloitin sen työharjottelun, tai siis se on sellasta valmennusta, tuettua työharjoittelua. Ens viikolla alkaa varsinainen työharjoittelu nyt on ollu kaikkea yleistä asumisesta jne. Se on ollu ihan ok, kai. En oo sopeutunu siihenkään ryhmään, ne vaan on niin erilaisia kuin mä. Vähän meinaa ahistaa välillä, mutta ei voi mitään.
Ne mun terapialäksyt meni ihan hyvin. Mulle ei varsinaisesti tuu mitään paniikkikohtausta jos oon väkijoukossa, se ajatus siitä ahdistaa enemmän. Luulen että se mun terppa antoi ne läksyt siks että huomaisin että selviän niistä ihan hyvin. Ajattelen vaan liikaa sitä että miten oon, kun pelkään koko ajan että joku kattoo mua.

Siihen raha-asiaan. Mä pärjäsin syksyllä 225 eurolla kuussa, vuokraa mun ei onneks tarvinnu maksaa kun tän kämppä on mun vanhempien omistama. Rahaa menee ruokaan, kissoihin ja sit jos jää niin johonkin muuhun ekstraan. En oo erikseen laskenu paljonko käytän ruokaan, se ois kyl ihan mielenkiintoista laskea. Kissoihin menee 25-30e kun ne syö eläinkaupan ruokaa.

Hei kaikki kirjoittajat. Miten olette jakselleet? Itselläni on taas ollut vähän epätoivoista... Koulussa olen rättiväsynyt, päätä särkee ja tahdon vain kotiin. Nukuin taas sunnuntaina huonosti, joten olen todennäköisesti koko viikon aivan tööt. Sitten kun pääsen viimein kotiin, en jaksa tehdä mitään. Makaan vain sohvalla ja katson tyyliin ostostv:tä. Läksyt eivät voisi kiinnostaa niin tippaakaan.

Pelottaa... Koeviikko on jo parin viikon päästä ja pitäisi alkaa lukemaan. Pelkään vaan taas sitä että se jää, ja kokeet menevät päin sanonko mitä... Tämä on vasta kolmas koeviikko jonka koen ja tuntuu kuin niitä olisi ollut jo ties kuinka monta! Ja ihan äskenhän vasta oli edellinen? On kai pakko laatia jokin aikataulu ja pakottaa itsensä tottelemaan sitä. Öhöm, itsekurinihan on taas tunnetusti niin mainio että sillä ei paljon kehuskella. Veikkaan että alan taas lepsuilla, ja sitten koetta edeltävänä iltana luen epätoivon vallassa yömyöhään.

Minulla on ollut samanlaisia tuntemuksia kuin sinulla aamori. Joskus tunnen että oloni ei ehkä olekkaan niin huono, ja näen elämän valoisampana. Mutta pelkään koko ajan että koen vaikkapa jonkin pienen vastoinkäymisen ja putoan taas. Masennukseni taitaa olla jossain määrin maanista depressiivisyyttä koska se on juuri sellaista; pari viikkoa aivan maassa ja sitten viikon hyväntuulisena, sitten taas maassa jne. Kyse ei kuitenkaan ole mistään huonoista päivistäkään.

Jotain kehitystä on ehkä tapahtunut, koska ajatusmaailmani ei ole ehkä yhtä itsetuhoinen kuin vielä n. kuukausi sitten. Silloin teki todella mieli luovuttaa ja lähteä täältä. Mutta tiesin kyllä että en voi tehdä sitä. Vanhempani ovat jo menettäneet yhden lapsen, ja muutenkin. Saattaisi kaduttaa jälkeenpäin, jos kuolema ei olisikaan niin kaunis asia kuin sen ajattelen. Joskus jopa haaveilen sängyssäni illalla millaista se olisi. Mitä mielikuvia teillä on kuolemasta? (Ei tietenkään pakko vastata tyhmään kysymykseeni...) Muistan kuinka itkin solkenaan, kun katsoin kotona Taru Sormusten Herrasta -trilogian viimeistä osaa, jossa Gandalf puhuu Pippinille siellä linnassa kun örkit/uruk-hait olivat murtautumassa sisään.

Sitten Pippin kysyy Gandalfilta jotain kuolemasta, tai sanoo ettei tahdo kuolla, ja Gandalf vastaa: "Kuolema on vain polku, jolle jokaisen on astuttava. Harmaa sadeverho vetäytyy pois ja kaikki muuttuu hopeaksi ja lasiksi. Ja silloin sen näkee. Valkeat rannat... ja niiden taa. Kaukaisen vihreän maan... auringon ponnahtaessa taivaalle." (tuntuipa oudolta kirjoittaa tuo tänne, olin noihin aikoihin kamala TSH-fani) Olin tuolloin jo masentunut ja tuollainen kuva kuolemasta jäi päähäni. Nyttemmin se on muuttunut. Joskus jopa lohdutin itseäni niin että vuosi vuodelta, kuukausi kuukaudelta, viikko viikolta jne. olen lähempänä tuota hetkeä kun pääsen lepoon, pois tuskasta jota kannan. Toivottavasti tekstini ei saanut teitä entistä masentuneemmaksi... ☹️ Anteeksi jos se niin teki...

hei...
eipä ole jaksanu tänne paljoa kirjoitella.. nettiki on mua vastaan ku lyö aina kiinni ku kävelen ees koneen ohi.. ☹️ no joo.. alko tossa vuoden alussa työssäoppiminen. kamalaa.. aivan kamalaa.. olo on ihan hirveä. täyttä taistelua vain koko homma. perjantaina on taas terapia. huh..

mietin joka päivä minkä rekan alle ajan. onneks on jotain ihanaa tapahtunu kuitenki. sain tädiltä kirjeen ja sitte on yks kiva poika.. mutta en tiiä miten sitä jaksaa semmosta ku ei jaksa itteäkään kovin kauaa kattella. mutta ehkä se auttais vähä oloa. eipä tarvi olla niin paljoa kotona.

oon kehitelly ihtelleni mahakipuja ja päänsärkyä ku on niin ahistunu olo töissä. sitte on aina joku maha tai pääkipee eikä pysty mitään tekeen mutta ei kehtaa kysellä vapaatakaan.. saispa sairaslomaa. kolome vuotta. ja oman kämpän. ei tarttis tehä mitään ellei haluais välttämättä..

tänään oli niin kaunis ilmaki olis niin tehny mieli mennä vain ulos tekee lumienkeleitä. mutta eipä ollu aikaa sellaseen.. tai niin. paskaa paskaa paskaaa...

ihanaa että muillaki menee huonosti.. sori mutta se tuntuu hyvältä silti. 😀

moi kaikille.

hemmetti kun menin taas pilaa tän mun "hyvä putken". toki oon joka kerta rappusissa kulkiessani miettinyt että mitä jos heittäytyisin nämä alas tai liikennevaloissa seistessäni pohtinut, mitä jos hyppään alle. mutta koulussa olen jaksanut käydä ja uskalsin käydä kokeilee yhtä uutta harrastustakin... mutta nyt sit menin pilaa kaiken. saan aina välillä tälläisiä "kohtauksia"... maailma alkaa olee tosi surrealistinen ja pimee paikka. ei oo todellinen olo. en saa happea. ääni vaan käskee päässäni satuttamaan itseäni ja saadakseni sen loppumaan myös teen sen. nyt menin pidemmälle kuin ikinä: yritin kuristaa itseni. ja totta se oli, se ei ole mahdollista. käsistä loppuu voima kun happi alkaa loppumaan. yritän itkeä saadakseni ahdistuksen loppumaan, mutta saan vain pari tippaa tyrehdetettyä ulos. tekee mieli heittää lähin esine seinään. kännykkä meinas lähteä mutta jotenkin sain itseni uskoteltua,että tarvitsen sitä vielä. onneksi huomenna pääsee juomaan...en vaan tiedä miten uskallan yrittää nukkua. aamulla täytyy kuitenkin mennä tuomariksi muutamaan peliin, en voi olla poissa...saadakseni rahaa juomiseen. tää menee nyt ihan pohjat. anteeksi, mun oli vaan pakko koettaa purkaa tää paha olo johonkin.

Moi
Musta tuntuu vieläki tyhmältä kirjottaa tänne, jotenki en osaa kirjottaa.. 😐
Melkeen rupee naurattaan.. et mitä mä tänne kirjottasin.. en varmaan arvosta itteeni yhtään..
Mut yritän kuitenki kirjottaa.. Menee ihan ok onneksi nyt.. mut ongelmia on.. Kohta hakemaan harjottelupaikka työvoimatoimistosta. Hyvää alkukevättä kaikille

kirjotan tänne, kun oikein ei muita ystäviä olekaan. Paitsi sukua ja pari poikaa.

Hyvää Ystävänpäivää kaikille

Hitto miten tänään tuntee itsensä yksinäiseksi. postilaatikossa oli kyllä ystävänpäiväkortteja parikin mutta kaikki sukulaisilta. tästä ihan vierestä, ei ollut tarvinnut edes laittaa postimerkkiä kun olivat puottaneet laatikkoon. Mulla ei näköjään ole ystäviä. Tiesinhän mie asian jo aikaisemminkin, tänään se tajuaa täydellisesti. arvostan kyllä sukua paljonkin mutta joku suvun ulkopuolinen ystävä joka laittaisi kortin jossa olisi postimerkki olisi kiva. Paitsi etten miekään kelleen muulle kun suvulle laittanut korttia, kun en keksinyt ketään kelle laittaa.
Piruako tämäkin päivä on keksitty.

Olen samaa mieltä ystävänpäivästä kuin sinä maanvaiva. Minulla on ehkä ystäviä, jopa kolme kappaletta, mutta silti inhoan ystävänpäivää. Inhoan sitä koulussa meneillään olevaa "ihkuilua ja halailua". Me saadaan aina sellaiset pahvisydämet kaulaan, joihin voi kirjoittaa nimen halaamisen jälkeen -yäk... 😝 Puhuttiin juuri kaverin kanssa että se on pirun masentavaa, että jollakin nimiä on kirjoitettu muutaman millin välein ja kääntöpuolelle, ja meikäläinen keräsi eilen kokonaiset kahdeksan nimeä... Ja vain yksi näistä on ihminen jota voi kutsua ystäväksi, loput ovat vain koulukavereita.

Ja ahdistavinta ystävänpäivässä on se romanttisuus, rakkaus ja muut asiat joita en ole koskaan kokenut. ☹️ Ystävänpäivä, syntymäpäivä ja uusi vuosi ovat "Top3-juhlat", jolloin saan kivi kurkussa todeta olevani jälleen yksin. Ystävänpäivänä, koska ympärillä hilluu iloisia ja rakastuneita pareja. Syntymäpäivänä, koska tänä kesänä tulee 17 vuotta täyteen yksin. Uutena vuotena, koska vuosi mennyt jälleen yksin. Olen kai yksinkertaisesti ikuinen epäonnistuja, josta tulee kymmenen kissan ja homeisen kämpän omistava feministi vanhapiika....

On kyllä sairasta tuo pahvisydän sydeemi, pitäisi vetää oikeuteen se kuka sen on keksinyt. Meidän taukki ope kerran ehotti että tuokaa itsetehty kortti viidelle ystävälle ystävänpäivänä. siinä meikä katseli hieman häveten kun kortit liikkuivat ja eikä yksikään mun kohdalla pysähtynyt ja jätin omatkin jakamatta. Toivottavasti joku ope lukee näitä juttuja tai tukinetin tukihenkilöt levittävät sanaa kouluihin miten noloksi ihminen voi itsensä tuntea ystävänpäivänä.

Aivan muuta asiaa. Nyt kun asun yksinäni vanhempien tuen avulla kuitenkin, niin jotenkin nyt vasta alan arvostamaan tosi paljon mun adoptiovanhempia. Että saan omassa rauhassa syödä pitsaa ja juoda pari kaljaa eikä kukaan vieressä mäkätä mutta silti tiedän saavani apua jos tarvitsen sitä.

Moi!
Toinen teistä sai nimiä korttiin, yhden ystävältä. Toinen sai ystävänpäiväkorteja. Onko tämä ongelma? 😉
Asioita voi harjoitella katsomaan positiivisesti. 🙂👍

Tomppa

Tomppa Q, ja sun pointti oli? Hiukka vähättelevä sävy sun kommentissa.