Tuntuu niin pahalta lukea juttuja, kuinka toisilla ei ole vanhempia.

Mulla on, ja asun saman katon alla, mutta en pysty keskustelemaan niiden kanssa yksinkertaisesti mistään. Oon viimeiset puolitoista vuotta itkeny itseni suurinpiirtein joka yö uneen. Luulin, että elämä rupeaa taas hymyilemään kun löysin ihanan pojan jonka kanssa vietin kesän. Kuvittelin tieten, että rakastin. Vaikka mulla mitään hajua oo mitä se tarkottaa ees. Ei meillä oo kukaan kotona sitä ikään ääneen sanonu..

Miten voi olla niin vaikiaa kirjottaa miltä tuntuu?

Syksyllä koulut alko ja rupes taas oleen liikaa tekemistä. Väsyttää ihan kamalasti. Ja töissä pitäis käydä iltoisin. Raskasta. Mutta pakkohan se on. Kotityöt on kuin kidutusta. Enkä halua olla kotona, jos joudun olemaan jonku kans sielä kahestaan. Ahistaa. Enkä ymmärrä miks.

Koulumatkalla, jos yksin ajelen toivon vain, että ajaisin kolarin. Pääsis vähäks aikaa sairaalaan lepäämään. Ja ehkä sielä voisin kertoa jollekki miltä tuntuu. Kaverit vain vähättelee. "Ai, sua taas vähä masentaa.. Kyllä se menee ohi. Se on ihan normaalia. Niin mullaki aina."
Tosi lohuttavaa.

Huomena on parturi. Leikkaan rastat poies. Äitin mielestä ne on niin rumat. Se aina sanoo. "Voi tyttö tuota sun tukkaa." Ei se tunnu kivalta.
Mutta en saa sanottua sille siihenkään mitään vastaan. Tuntu jo niin ylitsepääsemättömältä sanoa äitille, että mulla on parturi ja että saat maksaa sen ku oot sitä niin kauan oottanu.

Opiskeluni takia tiedän tarkalleen mitä on masennus ja muut mielenterveysongelmat ja tiedän olevani masentunut. Kuitenkin oon melkovarma, että tää on varmaa ihan normaalia syys masennusta. Kestäny vaan reilun kaks vuotta. Menee ohi kohta. Poikakaveriki jätti. Oma vikahan tuo oli. Eika se jaksanu kattoo tällästä. Enkä kertonu miltä tuntuu.

Parempi niin.

Hei Laurahil ja muutkin!

Mulla on kans ollu rastat muutama vuosi sitten. Mun äiti ei niitä kauheesti moittinu mutta mummi yritti aina kammata ne suoriks... Mutta äiti se tais olla joka ne sit käski leikkauttaa pois. Ja täytyy kai myöntää, että aika kärsineen näköiset ne sillon jo olikin.

Oon oppinu sen että ei auta jos vaan kavereille puhuu että masentaa. Kyllähän se auttaa jos saa kunnolla puhuttua ja on sellanen olo että se paranee vähäisellä puhumisella. Kaverit ei osaa eikä juuri pystykään auttamaan, vaikka haluaisivatkin. (Poikkeuksia toki löytyy.) Jos sulla on jo kaks vuotta kestäny tuollasta oloa, suosittelen että meet puhumaan jollekin jonnekin. Esim terkkarin pitäis pystyä auttamaan. Tai sit terveyskeskuslääkäri. Sit ne voi ohjata eteen päin.
Mullakin on ollu välillä sellanen olo että kun pääsis sairaalaan lepäämään. Ja oon kaks kertaa ollukin osastolla. Mulla ei ainakaan pienet vihjailut siitä auttanu, vaan menin terveyskeskukseen ja sanoin että haluaisin sairaalaan, kun oli sellanen olo että ei jaksa enää yhtään. Joskus voi tietysti olla vaikeaa päästä osastolle. Mutta sitä en suosittele että ajat ittes johonkin sellaseen tilanteeseen että joudut sairaalaan.

Voimia!

Kaikista hämmentävintähän tässä on juuri se kun tiedän teoriassa niin paljon kyseisestä sairaudesta ja siitä mitä kuuluisi tehdä ja miten pitäisi olla jne. En vain saa itseäni tottelemaan. Enkä ikinä uskoisi että tulisin tekemään itselleni mitään pahaa fyysisesti. En halua kuolla.
On vain niin olo kuin olisin lukittu jonnekkin oman kehoni sisälle, enkä pääse sieltä halaamaan äitiä tai edes sanomaan mitään hyvää tai yleensäkään en pääse puhumaan miltä tuntuu. Vaikka se on se mitä haluan. Kävelen aian pois heti kun joudun olemaan talossa äitin kans kahdestaan. Meen vain huoneeseen eikä sielä oo yhtään mitään tekemistä. jipii.

Hitto, kun ahistaa kun ei ikinä mihinkään sosiaaliseen ryhmään kuulu, joskus hetken onnistuu jossain olla, sitten huomaa yksi päivä ettei sittenkän siihen sopinut ja ikään kuin hiipuu pois siitä ryhmästä eikä poistumista kukaan edes huomaa.

Mulle on tullut vaihe että viihdyn ihan hyvin yksinkin mutta haluaisi johonkin kuulua. Kun paljon yksin opiskelen, niin sen vastakohdaksi haluaisi johonkin kuulua. ettei aina vaan olisi ulkopuolinen muiden ihmisten jutuista. Nyt kun kohta muutan yksin asuun, niin pelkään todella paljon ettei kohta ees ole perhesuhdetta että sekin sosiaalinen suhde loppuu. Että siitäkin tuli yksi epäonnistunut sosiaalinen ryhmä lisää mun elämääni.

Tässä sitä taas ollaan. Kiukuttaa, itkettää ja masentaa. Ketä minä yritin huijata? Vai luulinko tosiaan itsekin että olen "terve", että ne itkuiset ja pimeät piinaavat vuoset todellakin olisivat ohitse. Tyhmä minä olen. Nyt olen täällä hemmetin kaukana Suomesta, ilman ystäviä, ilman tukea ja ilman lääkkeitä.
Lääkäriin en täällä uskalla mennä, leimaavat pian hulluksi. Enkä tiedä miten täällä briteissä suhtaudutaan masennukseen ja paniikkihäiriöön. Tuskin kovin suopeasti.
Ahdistaa kun ei ole ketään kenelle puhua. Miehellekin minä vain huudan, suutun pienimmistäkin asioista turhaan. Kai sitäkin ahdistaa minun oloni.
Paniikkihäiriökin on alkanut taas muistutella olemassa olostaan yhä useammin. Saatan herätä keskellä yötä siihen että olen kauhusta turta, ahdistaa ja tuntuu että kuolen.
Enkä pääse tilannetta piiloonkaan, on vain elettävä sen asian kanssa että joudun elämään puoli vuotta masennus mörköjeni kanssa täällä hemmetin brittilässä ilman lääkkeitä, ilman terapiaa, ilman mitään.
Pelottaa vain miten jaksan, tai miten mieheni jaksaa minua päivästä toiseen. Olen kuin kiukutteleva pahainen kakara, tai sitten tollotan vain makuuhuoneen seiniä puhumatta mitään. Kun en vain osaa pukea ajatuksia lauseiksi, pahaa oloa ei saa ulos millään.
En tiedä, olen kai hemmetin tyhmä.

hävettää... en ole kirjoittanut net-tukeen reiluun kahteen vuoteen. häpeän ongelmiani. tännekin kykenin kirjoittamaan vain äärimmäisessä hädässä, huomenna tuskin kehtaan edes muistella. syömishäiriöni on aivan ennalaan, vaikka luulin voivani sen selättää. sain vihdoin opiskelupaikan, mutta en ollutkaan valmis muuttamaan yksin. pärjäsin peräti kaksi viikkoa. nyt olen kotona ilman töitä. iltaisin itkettää, päivisin en jaksaisi muuta kuin nukkua. en osaa puhua ongelmistani rakkaimilleni, enkä ulkopuolisille. päivisin se on vielä vaikeampaa. mitä sitä pitäisi tehdä? 😞

Iso hali sinulle Balafre.

Kirjoituksesi toi mieleen oman puolivuotiseni ulkomailla, yksin ja masentuneena. Itsekin häpesin lääkäriin menoa ja yritin peitellä pahaa oloani. Avun sain suomalaiselta yhteisöltä ja maasta löytyi suomalainen lääkärikin.

En tiedä Brittien sairaanhoitojärjestelmää, mutta sieltä saattaa löytyä suomalainen lääkärikin. Asiasta varmasti löytyy tietoa jostakin. Suomalaisia tuotteita voi ostaa ainakin merimieskirkolta Lontoosta. Tiedot paikasta löytyvät osoitteesta http://www.finnishchurch.org.uk/
ja he varmasti osaavat kertoa muistakin suomenkielisistä palveluista maassa. Kirkolla voit jutellakin halutessasi jonkun henkilökuntaan kuuluvan kanssaa ihan luottamuksellisesti ja ainahan on tämä tukinet, jonne voi kirjoittaa ja purkaa pahaa oloaan.

Hyvää Joulua kaikille.

Moi! Ihanaa että löysin tän paikan. 🙂 Ihan kuin omia ajatuksiani nämä jotkin tekstit täällä. Ennen tuntui ihan tyhmiltä ja noloilta jotkut omat ongelmani mutta nyt huomaan että muillakin on samanlaisia. 😀

Hmm, äsken tuntui vielä olevan paljonkin sanottavaa tänne muttei nyt tule mieleen mitään. Mitä tässä edes sanoisi? 😑❓

Nyt väsyttää ihan hitosti mutten vaan pysty nukkumaan tän pääni ja sen sisällön takia, tää on hyvin mukavaa.

Toivottavasti nyt vielä joskus tänne saan jotain ihan asiaakin kirjoitettua.

hei toivottavasti saatkin lisää kirjotettua.

Mulla on jouluahdistus, jotenkin sekin on väärää lajia enkä oikein mihinkään sovi asiasta puhuun. Mun pitäsi olla väsynyt perheenäiti joka ei jaksa leipoa ja laittaa perheelle joulua, mulla pitäsi olla joku läheinen vasta kuollut, mun pitäsi olla yksinäinen jne, sitten voisi olla jouluahdistunut oikealla tavalla. Mutta kun mikään noista ei sovi, mulla on kaikki puitteet hyvät, melkein loistavat, viettää täydellinen suomalainen perinnejoulu. Mulla on luntakin, mulla on valkea joulu ja sitä ei ole monella suomalaisella tänä vuonna.

Paskaa vaan pää täynnä. Olen ollut pari päivää töissäkin safarilla, mikä ehkä sitten oli virhe koska olen aika väsynyt. Mutta en lopeta kesken, kohta lähen töihin. sitten väsyttää ja vaan itken. Enkä ymmärrä olleskaan miksi tunnen viettäväni yksinäisen ihmisen joulua vaikka mulla on ympärillä kaikki mahdolliset elossa olevat läheiset. On sisko, veljet, siskonlapset, äiti, isä, ukki, veinasin kirjottaa mummokin. Sitä en ole vielä onnistunut adoptoimaan mistään vaan on yksi kuollut mummo.

Haluaisin viettää laulun sanoin joulua "näin sydämeeni joulun teen ja mielen rauhaisan, kun Jeesus lapsi syntyy uudelleen". Mun joulu ei tule ihan sydämeeni, koska aina on kaikkia menneitä ihmisiä suunnattoman suuri ikävä, jouluna varsinkin.

Hyvää Joulua tukihenkilöt ja kaikki nuoret ja myös vanhemmat.

En olekaan aikaisemmin tänne kirjottanut, mutta lueskellut kylläkin.

Monien kirjoittamat asiat on kuin suoraan mun elämästä. Ihanaa että on muillakin samanlaisia ongelmia, vaikka en kenellekään toivoisi.

Itselläni neljä vuotta kestänyt masennus. Ahdistuneisuutta ja itsetuhoisuutta, syömishäiriö myös varjostaa tätä hetkeä. Olen ollut kerran osastohoidossa ja melkein vuoden käynyt terapiassa. Kerran olen meinannut itse päättää päiväni, silloin sitten osastolle meninkin. Itsetuhoisuutta on ollut todella paljon. Jotenkin tuntuu turvalliselta kun voi itse hallita sitä fyysistä kipua, kun sitä tuskaisen pahaa henkistä oloa ei pysty itse säätelemään ollenkaan.

Asun vanhempieni kanssa. Tai äidin ja äidin uuden miehen kanssa. Piäisi kaikki olla kunnossa, mutta ei vain ole. Äidin kanssa en pysty ongelmistani puhumaan. Se on välillä todella ahdistavaa kun itsellä on paha olla eikä pysty sitä ääneen sanomaan, ja vieressä toinen vaan naureskelee ja heittää huonoa läppää mielisairaaloista. Vanhempani erosivat kun olin pieni, enkä ole isääni nähnyt kymmeneen vuoteen..

Nyt on muutaman päivän ollut vähän parempi olla, mutta niin on usein ennenkin ja sitten tulee paha olo entistä voimaakkaampana. Osaan jo pelätä sitä, että kun menee vähän paremmin niin kohta räjähtää. Eikä sitten loppujen lopuksi ole yhtään parempi olo kun pelkää sitä että tulee paha olo.

Sitä joskus miettii, että minkä takia juuri minulla on näin vaikeaa. Ei ole reilua kun toiset kestää kolhut paremmin kuin toiset. Joskus mietin, että ovatko jotkut vain niin tyhmiä, että eivät tajua miten paha tämä maailma on?... Olen vasta 16-vuotta ja mulla on varmaan ollut vaikeampaa kun jollain koko elämän aikana.

Mutta tästä tulikin melkoinen romaani... Kirjoittelen joskus myöhemmin lisää. Tsemppiä kaikille!🙂👍

mie en nyt jaksa ottaa kantaa muiden kirjotuksiin, anteeksi.

Viime yönä mulle alotettiin sama lääkitys mitä oli äidin tehdessä itsemurhan. Huokasin helpotuksesta, oli joku ihminen, mun lääkärini, joka tajusi mun surun juuri nousseen esiin ja elin päivää jolloin äitini oli juuri kuollut. aivan yhtäkkiä se hiipi tajuntaani kesken joulutohinan, äitini on kuollut.

Mitä sitten vaikka tapahtumasta on jo vuosia, mun suru tulee juuri nyt vaikka piparinne palavat.

Joulu meni, yllättävän helposti itse asiassa, pelkäsin ahdistusta. Nyt sitten sekin ohi, uusi vuosi vain ammottaa edessä eikä mitään tulevaisuutta näy, tai jos näkyy niin sekin vain ahdistaa. Pääsykokeet ja elämän hankkiminen näin aluksi. Miten mä voin alkaa opiskelemaan kun en pysty edes sängystä nousemaan enkä ihmisten ilmoilla olemaan? En mä voi toista vuotta elämästäni hukata tällaseen. 😞

Ja ne sukulaiset. Ja kaverit. Kun kysyvät miten menee, niin mitä siihen tosiaan pitäisi vastata kun itse vaan makaa kirjaimellisesti sängynpohjalla kaikki päivät ja yöt? Tästähän jo keskustelitte muttei vastausta tullut. Siinä kauheasti sitä elämää ole nukkumisen lisäksi.

Tulisi edes lunta. Lumeton joulu on aika aneeminen.

Pitäisi varmaan toivottaa hyvät joulut ja uudetvuodet mutten halua olla tekopyhä. Ei sillä etten sitä ihmisille toivoisi mutten vain näe mitään hyvää missään. Ehkä jotkut näkevät.

Pitäisi saada raahattua itteni lääkärille. Mutten jaksa enkä uskalla. En mä siellä mitään puhuisi. Lääkkeitä haluan. Äiti huomauttelee vähän väliä että mut pitäis viedä jo lääkäriin muttei se mitään loppujen lopuksi tee.

Mä vaan valitan omista ongelmistani enkä ota kantaa muiden juttuihin niinkuin esim maanvaiva. Kiva että vastailet muille ja näin, mä en siihen tällä hetkellä pysty. Sen siitä saa kun on tällanen.

Olipa turha viesti.

Kiitos vaan "sanoja ikuisuudesta" mutta vaikka nyt näyttääki että mie vastailen muille, niin aina mie tavallaan niissä kuitenni käsittelen omiaki asioita ja lisäksi olen jo vuosii ollut tukinetissä ja saanut paljon enempi mitä ikinä itte pystyn antaan. Mutta pääpointti täällä onkin, että omien voimien mukaan kirjottelee.

Tänään täytän 20v ja olen viimisiä tavaroita viemässä omaan kotiin. aamulla tulimme pieneltä lomamatkalta ja mie jo silloin menenki omaa mökkiini ja äitini omaansa. Jotenki oli hieno tunne, siinä portailla huusin jippii, heitin matkalaukut sisään ja lähin kattoon miten äitini pärjää ihan yksin, kun isä jäi vielä töihin. Nyt pitäsi kai mennä kotiini ja opetella olemaan yksin, on vain mie ja koirat, paitsi, että käppänäkoira ei halua muuttaa mun luokse, se käy vaan kylässä mutta yöt nukkuu vanhassa kodissani. Koska se ei jaksa nousta ylös aamula aikaisin kuten mie ja suursnautseri.

Hyvää Uutta Vuotta kaikille
t. itsenäinen maanvaiva

Ajattelin mäkin nyt rohkaista itseni ja kirjoittaa tänne. Olen lueskellut muiden viestejä ja huomannut samoja ajatuksia teksteissä, joita olen isekkin päässäni pyörittänyt. Olen vielä suhteellisen nuori, "kakaraksi" haukuin itseäni juuri tänään. Olen siis 16-vuotias ja käyn lukion ensimmäistä, työläästi...

Masennukseni alkoi n. kolmea kuukautta vaille kaksi vuotta sitten, no ei se kyllä mitenkään taikaiskusta alkanut, mutta yhtenä päivänä vain heräsin kuin unesta ja tajusin että elämäni on mennyt päin metsää. Todennäköisin laukaisija-tekijä masennukseeni oli se että jouduin koulukiusatuksi (jälleen, jouduin kokemaan sitä myös ala-asteella josta johtuen itsetuntoni on heikko). Masennus ei kuitenkaan ehkä ole ollut jatkuvaa, mutta tiedättehän tunteen että kun pääsee hetkeksi pinnalle, niin pelkää romahtavansa uudelleen?
Sellaista se juuri on ollut nämä kaksi vuotta; up, down, up, down jne.

Tällä hetkellä pelkäänkin sitä, että tulenko olemaan lopun elämääni tällainen? Pääsenkö ikinä eroon masennuksesta? Olen sellaista tyyppiä että huolehdin liikaa asioista, murehdin turhia, menneitä ja tulevaa. Ja lisäksi neuroottisuus.... Olen kamala täydellisyyteen-pyrkijä. Ja koska olen kaikkea muuta kuin täydellinen, sekin saa minut masentuneeksi. 😞

En taida saada tällä kertaa enempää irti, ehkä jatkan myöhemmin...