Heippa
Mua ei kiinnosta yhtään olla koulussa. Tai kyllä yhtään, se ala on ihan ok, mutta ne ihmiset siellä. Mun on vaikee olla siellä, vaikka meidän luokka on tosi pieni, ehkä sit just sen takia. Vetäydyn syrjään niin kuin aina ja sit jonkun ajan päästä jos haluaiskin puhua joittenkin kanssa, se on vaikeeta kun niille on tullu musta se kuva mikä on, että haluan olla yksin tai jotain. Viime viikolla olin tosi väsyny, melkeinpä uupunut. En oo tottunu heräämään niin aikaisin. Viikonloppuna kyllä oon nukkunut ja levänny, mutta sit oon ajatellu taas asioita ja muutenkin ahistaa. On koko ajan hermostunu ja sellanen olo ku jännittäis jotain, mahassa perhosia ja sydän hakkaa ja oon levoton. Eikä oo mitään erityistä minkä takia pitäis jännittää, mutta kai se on sitten tuo koulu. Ja kai mä jännitän itteänikin, että kuinka kauan jaksan ja millon teen jotain itelleni.
Viime yön nukuin tosi huonosti enkä sit jaksanu mennä kouluun. Kai mä nyt oon hermostunu senkin takia kun lintsaaminen ei oo mulle helppoa. Mutta kun ei jaksa niin ei jaksa.

Maretsu, toi on mulleki tuttua, että ihmiset muodostaa susta vääränlaisen käsityksen, kun ei tarpeeks (ja varsinkaan aluks) jaksa olla niiden kanssa. Mulle on hankalaa, kun en voi omaan tahtiin olla just luokassa tai muussa ryhmässä sosiaalinen, kun pitäis koko ajan olla esillä, että olis mukana. Kyllä mä voin olla mukana vaikka oonki vähän sivussa, mutta muut ei oikein miellä sitä niin, ne ajattelee, että mä oon erakko.

Mä pääsin sinne kuntoutukseen. Maanantaina alkaa, kestää kaks kuukautta. Saas nähä, mitä se on...

Xera, toi on niin totta. Miksei ne voi tajuta että mukana voi olla vaikka seurailis muita taka-alalta. En mä vaan osaa jutella niitten kanssa, eikä mua kiinnosta kun ei oo edes mitään yhteistä, mutta silti on inhottavaan tuntea olevansa ulkopuolinen.
Tää päivä meni ihan hyvin sit kun osasin vaan rentoutua. Kai sitä on huomenna pakko raahautua kouluun.
Mulla on jotenkin kauheen ristiriitaisia ajatuksia mun masennuksesta ja elämästä muutenkin. En jaksais elää, mutta en haluais kuollakaan. En jaksa yrittää parantua enkä aina välttämättä haluakaan. Mutta silti tää ei voi jatkua näinkään. En tiedä pärjäänkö pelkällä avohoidolla, mutta sairaalaan oon liian hyvä kuntoinen. En tiedä, liian vaikeeta kaikki.
Jaksamista ja hali kaikille!

Mulla on ollu huono päivä.. On niin huono itsetunto, ja ottaa päähän..
Sitten rupian inhoon ihteeni ja sit raivoon kaikille. varsinki iskälle.. ärsyttää..

Mulla samaa Maretsu. aivan sama mitä mulle käy, opiskelen itsekseni lähinä, en huoli ittelleni koulunkäyntiavustajaa. Koska olen nk hoitovastaine, en myöskään saa mennä kuntoutuspaikkaan tällä hetkelä. ensin ne ei huolinu mua, kun olin suuressa itsemurhauhassa, ne ei voi sellaisii pitää toisten nuorten joukossa. sitten oisin saanutki tulla mutta sitte en saanutkaa olla, kun ne ei viittihe kattoo mun pelkästään olemista. En muuten ymmärrä paikkaa missä pitää puhuu kiertäen ja kaartaen että en paha olo mutta jos sanon suoraan, että tapan itteni, niin joutuu pois. ’

Olen itselleni kehittäny ohjelman jonka mukaa olen itseelline aikunen helmikuussa 2007 enkä sillon enää tarvihe ketään aikusta ihmistä apuun. Hämmästyttävää olemista, en myöskään oikeestaan yhtää sanaa ole puhunu vähhään aikaan kelleen, en ole tuntenu tarvetta. ruumiini osallistuu sosiaaiseen toimintaan olemala läsnä perheen pakollisisa kuvioisa, se käy syömäsä, saunasa, kaupassa mutta mie henkisesti olen vaan aikuseksi tulemisen itsenäisyysohjelmassa jossa en tarvihe muita ihmisii.

Lyhennettynä juttuni on tässä. En jaksa enää ihmisii haluan olla yksin.

Meillä on lunta. 🙂👍

Mulla on samoja fiiliksiä hoitopaikoista eli jouduin pois kun en kyennyt noudattamaan sääntöjä. Kirjoitin allekirjoituksen missä lupasin olla ilman viinaa ja huumeita. Mutta en kyennyt oleen, kun tyttöystävä jätti ja lensin jäähylle, ikään kuin mun elämä olisi jääkiekko-ottelu ja jäähyn jälkeen osaan taas noudattaa sääntöjä. Jos pelkällä paperin allekirjoituksella pysyisin pois huumeista, en silloin tarvisi hoitolaa ollenkaan. Lukisin vaan paperia ja en käyttäisi huumeita, koska on sellainen sääntö. Myös minä olen miettinyt etten enää mene takaisin, taas pitää tehdä uusi sopimus ja tuntuu turhalta koska isänkin mielestä oon pelkkä töppöilijä joka ei koskaan missään onnistu. Jos olen yksin käytän huumeita, aivan sama kai.

Voi olla helvettiä asua isän kanssa joka pilkkaa poikaansa epäonnistuneesta itsemurhasta. Saisin isän asetta käyttää ja sillä yrittää uudelleen.

terve Kukin, kyllä sun pitää mennä takasin, jos et pysty muuten olleen irti huumeista. Ja olen miekin ollut huumenuorten paikassa joskus, vaikka en käyttänyt huumeita mutta ei ollut muuala tilaa ja on ne ottanut takasin vaikka on rikkonu sääntöjä, jos ei ole muuta paikkaa. Soita suoraan sinne paikkaan ja sano sun helvetillisestä isästäsi. Aika kova homma päästä irti huumeista, ei siitä hommasta yksin pärjää.

Mun kuntoutus on vaan sitä, että pärjäisin hyvemmni arjen rutiineista, oppisin sosiaaliseksi. aivan sama meenkö vai en. Jos mie en ossaa seistä ruokajonosa, syön sitten kotona, kun ei ole jonoo, en kai nälkää kuole koulupäivän aikana. Diabetes voi aiheuttaa harmii mutta siinäki tapauksesa mulle on pakko antaa ruokaa ilman jonotusta. Jos en muista siivota, pessä pyykkii tai osaa kattoo pitkää elokuvaa ilman kuntoutusta, niin show what?
(kirjotetaankohan se noin, ainaki yksi poika sanoo joka asiaan mitä ei ossaa jotenki noin eikä pahemmin asiaa enää mieti ja mie ruppeen samoin sanoon, siinä on tarpeeksi kuntoutusta).

Joo, en ole hirveästi jaksanut kirjoitella.
Tässä sitä nyt taas ollaan. Ihan yhtä väsynyt kuin ennenkin, tosin pieni toivonkipinä on olemassa.
Jätin sen paskan työn ja ostimme mieheni kanssa lentoliput ulkomaille.Ensi kuun alussa muutamme talveksi pois. Ei ole mahdottomuus että jäisimme sinne. On jotenkin helpottavaa päästä täältä pois. Taidan tulla sittenkin vielä joskus onnelliseksi.Ehkä.

Hei!
Haluaisin tietää mistä apua masennukseen on mahdollista saada? Äitini suvussa lähes kaikki ovat sairastuneet masennukseen, mukaanlukien äitini. Olen alkanut löytää itsestäni masennukseen viittaavia merkkejä, ja huolestunut niistä. Huomatessani masennuksen merkit masennuin lisää. Olen aina ollut sitä mieltä että apua pitää hakea kun sitä tarvii. Itse en kuitenkaan ole saanut apua, vaikka yritän kuinka huutaa ja vääntää rautalangasta lääkäreillekin. En tiedä voiko minua diagnosoida "virallisesti" masentuneeksi, mutta haluaisin estää sen ettei se pahentuisi. Nyt tuntuu etten mitenkään jaksa hakea edes apua mistään. Olen yrittänyt, mutta kukaan ei tunnu ymmärtävän oloani. Kaikki vähättelevät ja sanovat sen menevän pois. Ei se kuitenkaan ole mennyt vaikka kuinka odotan ja yritän edistää asiaa... Niin, sitä tosiaan haluaisin tietää, että mistä sitä apua saa? Kiitos, jos joku osaa neuvoa!

Terve, kaukana poissa, jos kirjotat tuohon tukinetin palveluhakuun nuoret, niin saa paljon numeroita mihin voi soittaa. esmes tämä, mihin mie soitan aika usein
0800 120 400
voi soittaa maksutta koko maassa. Päivystys ajat ma-to klo 13-20, pe klo 13-22, la klo 18-22 ja su klo 17-20.

tai sitten voit vaikka kirjottaa huomenna net-tuki-livee ja sanoo missä asut se sitten antaa sun paikkakuntasi numeroita ja paikkoja mihin voi mennä.

Kiitoksia maanvaiva avusta! Näillä eväillä selviän varmasti taas eteenpäin! 🙂

Kirjoitan ekaa kertaa, pelottaa. Että edes täytyy kirjoittaa, että edes täytyy nähdä ruudulla se, miltä itsestä tuntuu. Vähän aikaa olen lueskeskellut muiden kertomuksia. Paljon on sellaisia, joista olen itseni löytänyt ja toisaalta positiivisesti myös toipunut, osa taas sellaisia, jotka ovat täysi mysteeri käyttäytymisessäni ja olemisessani itselleni, vaikka oireet ja toimintamallit tunnistankin muiden kertomuksista.

No, kerron oman tähän astisen elämäni mielenterveydellisen tarinan. Ja olen alkanut yhä enemmän epäilemään diagnosointeja sairaasta ja terveestä mielestä, koska yhtäkään tervettä sielua, mieltä ja ruumista samassa paketissa en ole kohdannut. Terve ja sairas vastakkainasettelu tuntuu vastakkainasettelulta. Vastakkainasettelun aika on ohi! 🙂 Lapsuuteni rooli oli olla vastuussa, olla vastuussa kaikista niistä asioista, joita muut eivät voineet tai huomanneet handlata, mulle annettiin enemmän vastuuta kuin lapselle pitäisi, olin vanhempi isälleni, joka ei halunnut kasvaa aikuiseksi. (Eikä ole sitä vieläkään halunnut tehdä.) Kasvoin sillä tavalla kieroon, että kuvittelin/kuvittelen edelleenkin, että ihmisarvoni ja oikeutukseni olla olemassa riippuu siitä, kuinka paljon teen asioita muiden ihmisten hyväksi.

Mulla on tosi herkkä velvollisuudentunto, se piippaa heti, kun olen edes ajatellut olevani avulias ja jos en olekaan, syytän itseäni heti laiskaksi ja itsekkääksi, vaikka kukaan muu kuin minä itse ei olisi tiennut mahdollisesta aikeestani ostaa rakkautta, hyväksyntää, ihmisarvo jollain teolla... perheestä tulevat mallit, heh heh. Kun muutin omilleni 18-vuotiaana ja lähiomaiseni menehtyi, sairastuin bulimiaan ja ahmimishäiriöön, josta en ole edelleen osannut luopua. Olen miettinyt asian niin, että kompensoin kaikkia ulkoapäin tulevia pyyteitä ja stressiärsykkeitä syömällä ja kasvattamalla fyysistä läskipanssaria, kasvattamalla seinää minun ja todellisuuden eteen. Ainoa asia, jolla nykyäänkin kontrolloin stressiä, on makean, suolaisen ja rasvaisen ruoan syöminen.

Monien ihmiset täällä ovat kertoneet, kuinka he ovat eristäytyneet muista ollessaan masentuneita, minä olin päinvastoin aina ihmisten kanssa, nauroin aina, olin aina joka paikassa, aivan ylikierroksilla ja niistä ajoista onkin säilynyt paljon lempinimiä, jotka liittyvät jollain lailla ylienergisyyteen. Silloin olin äärettömän ahdistunut, koska sisäinen tunteeni ja se, mitä ulkomaailmalle halusin näyttää, olivat täysin ristiriidassa keskenään. Syömishäiriöni oli pahimmillaan tuolloin. Saatoin paastota ja urheilla hulluna monta tuntia putkeen ja toisaalta taas syödä neljän aikaan aamuyöstä kaakaojauhetta suoraan purkista. Syödä purkillisen sitä... Kukaan ystävistäni, ei edes läheisistä, tiennyt mitään hajoilusta, suurimmalle osalle en ole vieläkään kertonut, koska he pitävät minua liian vahvana ja viisaana, etten osaa heille kertoa siitä, miten oikeasti olen. Tämä kyllä varmaan liittyy siihen, miten teoillani ostan rakkautta.

Hyvänä pidän kuitenkin sitä, että nykyään näin pari kolme vuotta myöhemmin, pystyn kyseisistä asioista puhumaan ystävieni kanssa, ja kun minulla diagnosoitiin masennus, kerroin siitä avoimesti. Nyt terapiani on taonnut Helsingin poliklinikkojen ääliömäisyyden vuoksi, enkä ole käynyt juttelemassa kunnolla yli kolmeen kuukauteen. Se on vahingollista ja raskasta.

Tunnollisuuteni vuoksi olen kerännyt hirveän määrän tekemistä, jota en jaksaisi tehdä, mutta koska olen luvannut, on vain pakko jaksaa, vaikka tekisi mieli olla kotona itkemässä tai nukkumassa. Koska en voi niin tehdä, syön hirveitä määriä kaikkea, jotta jaksaisin tehdä asioita, joita en halua. No, siinä se taisi olla. Väsyttää ja itkettää, enkä kuitenkaan koe olevani masentunut, vaan haluton ja jättäkää rauhaa -kyltin kanssa.

Toivotan tsemppiä kaikille, syksy on ihanan tuulista aikaa. Ja sateessa saa kävellä yksin.

aina ja aina vaan uusia pettymyksiä elämä on täynnä. olin niin innostunut kun sain kokeilla yksin asumista. Mutta nyt viikonloppuna pilkoin puita ja meni peukalo pois sijoiltaan. Mutta mie en ees tuntenut kipua enkä asiaa huomannut, kun osasin keskittyä vaan siihen että pärjään yksin. Kun palasin kotiin heti ne huomasi että peukalo on väärin kädessä, sairaalassa lääkäri sanoi, että tämä olisi heti pitänyt panna paikoilleen eikä parin päivän päästä.
Nyt on kipsipeukalo ja perjantaina ratkeaa pitääkö leikata. Ja kaikki vaan johtuu siitä että olen niin yksinkertainen etten osaa ees tajuta että ruumiini on epäkunnossa. Tämä ei kuullosta varmaan miltään pahalta tapaukselta mutta nyt kun olen kipsipeukalo tajuan ettei musta koskaan kai tule itsenäistä ihmistä vaan aina tarvihen muiden apua.

Mun äidin ikävä tulee taas voimakkaasti esiin, kun haudoilla on kynttilöitä. haluaisin joka ilta viedä äidin ja isän haudalle kynttilän ettei niiden tarvitse olla pimeässä ja haudat ovat sieviä, kun kynttilät palaavat. Mutta koska on pitkä matka ei kukaan mua ruppee sinne joka ilta viemään. Sitten poltan kynttilää omaassa huoneessani ja suru on jotenkin enemmän läsnä. Mun suru on taas siinä vaiheessa että se veinaa mut rusentaa allensa ja tiedän ettei kukaan ihminen enää jaksaisi mun surua kuunnella. Mun suruni olisi pitänyt olla jo surtu ja hävettää kun taas surettaa.

Hei olen täällä ihan uus ja kun te ootte saanu masennukseen apua ja käytte terapioissa ja niin ees päin onko se kovin kallista lystiä?
En ole vielä uskaltanu hakea itelle apua, mutta yritys on kova.

"Mun äidin ikävä tulee taas voimakkaasti esiin, kun haudoilla on kynttilöitä. haluaisin joka ilta viedä äidin ja isän haudalle kynttilän ettei niiden tarvitse olla pimeässä ja haudat ovat sieviä, kun kynttilät palaavat. Mutta koska on pitkä matka ei kukaan mua ruppee sinne joka ilta viemään. Sitten poltan kynttilää omaassa huoneessani ja suru on jotenkin enemmän läsnä. Mun suru on taas siinä vaiheessa että se veinaa mut rusentaa allensa ja tiedän ettei kukaan ihminen enää jaksaisi mun surua kuunnella. Mun suruni olisi pitänyt olla jo surtu ja hävettää kun taas surettaa. "

Maanvaiva,miksi et saisi surra? Minunkin isi on kuollut.Kuoli kun olin vauva.En edes muista montako vuotta siitä on, 15-16? En surrut isin kuolemaa silloin pienempänä ja nyt se on sitten tullut voimakkaasti esille kun kaikki muukin menee pieleen.Tänään sitä varsinkin tuijotti isin kuvaa.Haudallakin käytiin ja sanoin siellä vain että hyvää isänpäivää.Minäkin asun yksin,koska käyn lukiota ja tulisi niin pitkä matka kotoota käsin.Viikonloput olen siellä omassa kodissa.Äitiä on kova ikävä viikot,koska hänestä on tullut niin tärkeä.Ei tämä yksin asuminen niin hehkeää ole kuin luulisi.Monet asiat painavat mieltä ja tekevät masentuneeksi,puhumaan pitäisi varmaan mennä ammatti-ihmiselle.Kaikki 17-vuoden asiat saisi puhuttua puhki,mutta en vain vielä uskalla.

Totta kai sinulla on oikeus surra,milloin haluat! Kaipaat varmasti vanhempiesi seuraa ja neuvoja,en tietenkään tiedä kuinka kauan heidän kuolemastaan on aikaa,mutta minä suren vieläkin omaa isääni.Ja tulen aina suremaankin,koska en häneen saanut tutustua.Toivottavasti jaksat eteenpäin elämässäsi ja että sinulla on ystäviä tukenasi.🙂