Ahdistaa, masentaa.. 😭
Oon täs yli vuojen ollu semmosella luovutuskannalla elämän suhteen.. et millään ei oo enää väliä. mä oon vaan muita kuunnellu ja auttanu.. enkä oo osannu kertoo omista ongelmista paljo.
Niin nyt tuli semmonen tunne että mun pitää yrittää. vaikka se on vaikeaa. 🙂👍
Voimia kaikille
🙂

terve kaikki uudet ja vanhat. Mun viikko meni hyvin, pientä hatutusta oli koko aika mutta olen nyt hieman oppinut sopeutumaan yhteiskuntaan. sain aikamoisen tappelun aikaksi yhellä foorumilla, kun väitin, että mustikoita on tänäkin kesänä ja kaikki muut noin sata ihmistä väittää ettei ole. Mie niitä olen poiminut kymmeniä litroja, joten on niitä.

mutta olen vähän oppinut antamaan periksi yhteiskunnan normeille ja enemmistölle enkä enää jaksa tapella vastaan jokaisesta asiasta. Itsekseni kyllä väittelen asiasta ja todistan, että olen kyllä oikeassa. siitä saa sellaisen hyvän olon, vähän kuin itsetyydytyksessä mutta ilman sukupuolista kontaktia itsensä kanssa.

Hei kaikille, erityisesti sulle DizzyG!

Voin tosi helposti samastua suhun Dizzy G. Toivottavasti saat pian apua.

Myös syömishäiriö ollut reilu 3 vuotta, laihduttamista ja jatkuvaa liikuntaa. Ja sit välillä lihoo ja kaikki näyttää olevan ok, mutta ahdistus jatkuu.😞 Lopulta todellakin mikään ei tunnu miltään. Ei tunne nälkää, ei vihaa, väsymystä vaik ois ihan poikki jne. Tuntee olevansa niin yksin, ja ettei kukaan tajuu. En pystyny kertomaan alkuun mitään vanhemmille, kuukaus sitten oli pakko kun jäin sairaslomalle kun voimat loppui.

Mulla todettiin puoltoista vuotta sitten masennus ja ahdistusta ja siitä asti oon syönyt siihen lääkkeitä. Avun hakeminen tuntu musta tosi vaikeelta, mutta vihdoin sain itteni lääkäriin. Olin sillon aivan loppu. Alussa oikeestaan vaan itkin, nyt viimeisen puolen vuoden sisällä oon pystyny puhumaan enemmän just siitä miltä multa tuntuu. Edelleen paino välillä laskee, mutta pakonomainen liikunta on jääny pois.😮 Nyt elän päivän kerallaan, hieman mielessäni tulevaisuutta hahmotellen.

Isohalaus sulle DizzyG, ja myös kaikille muille🙂🌻

Hips-hei kaikki ihanat masentelijat😋!!
Elämä alkaa koko ajan näyttää kohdallani valoisemmalta, ja miellyttävämmältä, ja nyt todella uskon, että selviän!!

Eilen olin läheisellä uimahallilla kuntopiirissä! Siis MINÄ, joka vielä pari viikkoa sitten en olisi mitenkään voinut mennä vastaavanlaiseen, jossa on paljon tuntemattomia ihmisiä "pelottavine ajatuksineen" (jne), mutta... mä tein sen, mä todella pystyin siihen☺️! Mulla ei ollut ketään tuttua siellä mukana, mutta aloin jo heti pukuhuoneessa tutustumaan ihmisiin, jotka ovat myös mukana ko kuntopiirissä🙂 Ette uskokaan, miten ylpeä olen itsestäni!! Pieni suuri askel eteenpäin!

Kulunut viikko on muutenkin mennyt hienosti kohdaltani: aloin ulkoilemaan/kuntoilemaan viime viikon keskiviikkona, ja se tuntuu yllättävän mukavalta, vaikka onkin rankkaa, kun kunto on vielä aika heikko, mutta mä kuitenkin liikun siellä muiden ihmisten seassa YKSIN, ja teen sen vieläpä itseni takia, en ketään muuta miellyttääkseni😉! Kyllähän se tietenkin hieman joka kerta edelleen jännittää lähteä, mutta tiedän, että mä pystyn siihen!! Tuosta liikkumisesta tulee paljon parempi olo, ja mielikin on virkeämpi.
Sitten viime viikolla lauantaina MENIN BUSSILLA siskojeni kanssa elokuviin. Siis MINÄ, BUSSI JA ELOKUVATEATTERI + ne kaikki ihmiset, VAU!!! 🙂👍
Tuntuu siltä, kun tekisi historiaa! Ja niinhän mä oikeastaan teenkin: omaa historiaani! Etenkin se bussilla matkustaminen oli suorastaan läpimurto 😀

Hieno viikko kohdaltani siis takana! Ja nyt, pitkästä aikaa, voin todella sanoa itsellenikin, että "olen ylpeä sinusta"! Tää masennus kääntyy vielä mun voitokseni!!☺️ Luottavaisin ja nöyrin mielin eteenpäin! Päivä kerrallaan...
Halusin myös tällä viestillä kertoa, että älkää missään vaiheessa antako periksi, vaikka, miten hirveeltä tuntuisikin!! Te kaikki ansaitsette oikeasti paljon parempaa!! Ja vaikka välillä jäisittekin junnaamaan paikoillenne, tai asiat meniskin huonompaan suuntaan, älkää antako itsellenne lupaa luovuttaa, ei ikinä!! Ja aina, kun tulee joku pienikin parannus, tai askel eteenpäin, tarttukaa siihen lujasti & ottakaa siitä kaikki irti!

Siunausta ja Voimia kaikille🙂🌻!!
ps.Muistan teitä kaikkia rukouksissani!! <3<3

Kiitos sinulle wei<3 rohkeasti kaikki vaan eteenpäin,seuraavalla kerralla se on jo helpompaa🙂
Itse olen uusi täällä jotan paras kai kertoa miksi tänne päädyin. Kaikki alko ku menin vuosi sitten lukioon (että ei vielä mitenkään pitkä aika), kou´lu vei kaiken ajan, piti olla paras (ja pitää edelleen), kaverit jäi kun ei niille ollu koskaan aikaa. Aloin saada itkukohtauksia, kevättä kohti olo vaan paheni, tuntui että olin ihan yksin, hautaisin itseni koulutöihin että en tuntisi oloani tarpeettomaksi mutta samalla se jatkuva kirja nenässä oleminen pahensi kaikkea. Kaverit jäi yhä kauemmas, en enää jaksanu harrastaa mitään, ei ollu muuta ku koulu, itku, elämän pelko. Ajattelin kuolemaa, tuntuu ettei mua olisi tässä enää ellei mulla olis mun ihanaa poikaystävää<3 tuntuu ettei mulla ole muuta syytä elää kun hän, mutta se on mulle hyvä syy.
Odotin kolun loppua, sitten kaikki olisi paremmin, ei ollut. Töissä itkukohtaukset jatkui olo oli ihan yhtä paha ku koulussakin. Tädin lapsia en voinut vahtia kun kaikki yöt meni itkiessä ja päivällä oli sitten liian väsyny.
Viime kesäloman viimeisit viikot meni vain ollessa, olo alkoi helpottua poikakaverin tukemana, mutta sitten alkoi taas koulu. Ja kaikki oli ihan yhtä huonosti ku ennenki. Tuntuu ettei millään ole merkitystä. En jaksa välittää mistään, en halua nähdä niitä kavereita ketä on vielä jaljellä, urheillakin harvemmin. Ajattelen ettei minulla ole väliä. Pelottaa että en jaksa enää elää, että poikaystäväni ei pysty pitämään minua täällä.
Välillä on parempia päiviä, tänään oli. Perjantaina en pystynyt muuta kuin itkemään. Joskus on niin väsynyt tähän kaikkeen ettei jaksa edes itkeä.
Mutta yritän jaksaa, yrittäkää tekin.

Huomenta kaikki. mie olen lähössä ekakouluaamuun. Eilen pesin itseeni pari tuntia, lauantaina kävin hiuksetkin leikkaamasa, vielä on uusi reppu, kyniä ja kumia. Vähä kun olisin elänyt ennenki tämmöisen ajan.
Nyt vaan tajusin että olenkin kai menossa aikusten ihmisten kouluun. eräs sanoi ettei kukaan varmahan mitään mun vammasuudesta sano vaikka onkin avustaja mukana. Eikä nyt jännitä mitä söisin ruokatunnilla, anna avustjan päättää, koska olen päättäny, että se saa kaikki vaikeammat asiat hoitaa ja mie keskityn sivistymään. alotan tän projektin nyt ja katon koska se loppuu ja lennän poijes koulusta.

Xera ootko ollut jo kuntoutuksessa?

maanvaiva kirjoitti 04.09.2006 klo 07:48:
Xera ootko ollut jo kuntoutuksessa?

Oon yhessä paikassa käyny tutustumassa, olis parin kuukauden kurssi. Hakemusket on kelassa, mutta b-lausunnosta en tiedä, kun en oo saanu vastausta psykiatrilta, että onko se kirjottanu sitä jo. Ei kivaa, kun jos ei se lausunto oo kohta kelassa, mä en ehi mukaan tälle kurssille. Ens kuun lopullaalkais kyllä toinen, mutta en haluais odottaa siihen asti kun nyt ei oo mitän tekemistä päivisin, ja se on tosi ahdistavaa.

Mun mielestä toi on hyvä, että sä annat sen avustajan hoitaa kaikki vaikeet asiat ja keskityt ite olennaiseen. Kerro sit, millasta oli.

Terve xera, mie olen raivonnut nettukeen koko illan enkä kotona enkä avustajalle ole sanonut mitään. Mulla oli hirviä päivä. Mie menin aamulla yksin bussila, sitten se oli myöhäsä ja mie myöhästyin jatkobussista, enkä osannut jatkaa kävellen mihinkään. piti soittaa kotiin, että tässä seison eikä riitä taju mihin mennä. Tämä on niin laaja kaupunki etten ole kun yhen kerran käynyt siinä kaupunginosasa missä koulu on.

musta oli noloa olla luokassa, kun esittelin itseni ja sitten seuraavaksi esitteli itsensä mun avustaja. siitä lähtien mulla ei ollut hyvä olla koulussa vaan mietin vaan, että olen vammaine ja kaikki sen tietää. Saa nähä meenkö enää, nyt kolme päivää opiskelen virtuaalisesti.

Maanvaiva, musta tuntii, ettei ne muut kovin jaksa miettii sun vammasuutta tai ei-vammasuutta. Varmaan niitä aluks kiinnostaa ja voi tuntua oudolta että sulla on avustaja, jos ne ei ennen oo ollu luokassa, jossa jollain on avustaja, mutta emmä usko, että se vähän ajan kuluttua enää on mikään juttu. Kuitenki ku jokaisella on se oma opiskelu ja tän ikäsenä jo muutaki elämää kun vaan koulu, niin en usko, että muu luokka tulee kiinnittää suhun sillai huomioo enää alun jälkeen. Tietnki voin olla väärässä, enhän mä siitä tiedä, mutta näin musta tuntuu.

Miten sulla on silloin, kun opiskelet virtuaalisesti, ootko silloin kotona? Onko sulla silloin joku auttamassa, vai teetkö kaiken yksin?

Mee vaan takas kouluun, annat sen avustajan sit hoitaa kaiken vaikeen ja oot vaan jos siltä tuntuu.

Mie olen nyt kotona käymässä, on taas ongelmii joihin tarvihen lääkärii, silloin tulen tänne.
Kun opikselen virtuaalisesti niin tehen sitä kuntoutuspaikasa ja yksin teen mutta avustajan kaa käymme läpi äidinkielen asiat niisä tehtävissä. ja mulla on tarkat ajat millon saan olla virtuaalikoulusa millon pitää olla lepäämäsä, syömässää, ulkona ja nukkumassa. jos näin ei olisi ja saisin kotona opiskella mie en muuta tekisi kuin opiskelisin.

mun avustaja ei ole koulussa jatkossa mukana tunneila, vaan sitten vaan kun on ruokatunti, pitää siirtyy johonki toiseen paikkaan tms.(tai muuta sellaista). Tai jos mulla on jotain ongelmia opejen kaa, niin en kaikkii häirihe vaan käyn ne ongelmat läpi avustajan kaa. mutta nyt taitaa olla vähä vaikeampi koulu mitä lukio enkä enää ole liian viisas vaan nyt aika voi kuluu ihan hyvin luokassaki, kun ope voi tietää enempi kun mie. en ole vielä varma kuka tietään enempi, mutta toivon opejen tietävän, niin mun ei tarvisi väitellä koko ajan. Norjassa kun olen niin en miekään sentäs niin pösilö ole, että alkasin englannin kielellä väitteleen vaan siellä menee aika pelkästään siihe, että yritän suomentaa mitä ope puhuu.

Kuitenkin musta on vieläkin vaikeaa ymmärtää, että mut luokitellaa vammaiseksi. Enkä mie vammaisia kyllä pilkkaa mutta silti mulla on ollut tosi vaikiaa kun mut esitellään oppilaana joka tarvihee avustajaa. Olen vähä ennen laskenut leikkii, että mie olen vammainen enkä kaikkii asioita ymmärrä. nyt se sitten sanottiin kaikkien kuullen ääneen, että olen vammainen. Kun se sanottiin mulle tuli olo, että mun pitäsi nyt erityisen vammaiselta näyttääkin, että toiset näkevät mun olevan vammainen.
Aivan sama ketä nyt loukkaan mutta sanon suoraan, että musta on pirullista olla mun tavalla vammainen, kun näytän normaalilta ja osaan paljon asioita mutta en kuitenkaan tarpeeksi osaa, musta ei heti huomaa, että olen vammainen. Siksi musta olisi ollut hyvempi, että mua ei olisi esittelty vammaisena joka tarvitsee avustajaa vaan olisin ekana ollut normaali ja sitten olisin jotakin todella pösilöä tehnyt ja joku olisi sanonut, että olet vammainen. Kun näin on aina ennen käynyt.

Niinhän se on, että pitäis joko olla sellanen, että pärjää normaalina normaalien joukossa, tai sitte niin erilainen, ettei edes tajua sitä. Ja jos on siitä välistä, ni on luultavasti helpompaa, jos on vähän tyhmä. Mä oon omasta mielestäni just siinä rajalla, etten oikein pärjää normaalina normaalien joukossa, mutta ainaki luulen, että ei sitte kuitenkaan oo tarpeeks häikkää, että sopisin johonki erityisjärjestelyihinkään. Ja sitte ku älyssä ei mulla oo mtiään vikaa, saan usein kuullaki että oon älykäs, ni muiden on tosi vaikee tajuta ja muistaa, että mä en iha noikeesti vaa naina kykene kaikkeen ja tahdosta riippumatta toimin joskus erilailla ku muut.

mulleki on jo aika rasitus, kun olen sellainen professori tyyppi, niikun usein asperger-ihmisii kutsutaan. olen alkanut vähän häppeen mun tietoja enkä enää niitä joka paikkaan tyrkytä. Niinku että vähän esittää tyhmempää myös niissä asioisa missä onkin viisas. Kun ittekin on alkanut miettiin miksi mie tiedän jonkun matiikan kaavion todella helposti mutta en osaa laittaa ruokaa tarjottimelle. Kun haluaisin ehkä sitten mielummin osata laittaa ruokani itte kun suu vaahdossa selittää suhteellisuusteoriaa. Alkaa ala-arvostaa omia nerouksiaan ja sitten onki pelkkä tyhmyys.

joskus osasin puhelinluettelon ulkoa, siitä sitte puhuttiin ja kaikki mua testasi ja kyseli osoitteita ja numeroita ja mie tiesin vastauksen ja olin nero monen mielestä. Sitten lähettiin syämään ja mie alotin hirveen kyselyn muilta, että mitä te aiotte syödä ja söisinkö mie sammaa. Yhtäkkii mie olinki vammane. Vaikka mie omasta mielestä annoin toisille mahollisuuden olla neroja kuten neki anto mun olla puhelinluetteloasiasa.
nyt sitte en enää osaa puhelinluetteloo ulkoa, koska se joutava nerous, eikä sillä ole merkitystä maailmasa jossa kuuluu olla kaikkee vähä osaava.

Mie olen fyysisesti sairas, en jaksa olla missään koulusa, on tää viikko sairaslomaa. olen oikeesti helpottunu, että tulin näkyvästi sairaaksi, kun saa vähä miettii asioita.

Musta tuntuu melko samalta kun susta Xera. Tuntuu ettei pärjää normaalisti mutta silti pärjää. Vaihdoin koulua, olin viikon ekassa ja sit menin toiseen ihan toiselle alalle. Nyt alkoi toinen viikko siellä. Viime viikko meni ihan hyvin, mutta nyt menee huonommin. Oon tosi väsyny ja muutenkin masentaa. Voi olla että kaikki johtuu vaan väsymyksestä, mutta en haluais uskoa sitä. En haluais käydä koulua, tavata ihmisiä ja yrittää esittää normaalia ja itsevarmaa. Oon päättäny että mun täytyy edes yrittää näyttää itsevarmalta koska muuten en pysty olemaan siellä. Mutta energiaahan se vie. Mieluiten olisin vaan kotona niin ettei tarvis nähdä ketään eikä tehdä mitään. Oon jo tottunu niin paljon yksinoloon. Ei kai se loppujenlopuks kauheen hyvä oo jos vaan erakoituu kotiinsa. Joten kai sitä on vaan pakko yrittää jaksaa.

Ei, erakoituminen ei oo hyvä.

Mä olin viikonloppuna kaverin tupareissa, ja siellä oliki paljon ihmisiä. Mä olin ajatellu, että olis tullu vaan sama porukka ku yleensä, tuttuja lukiosta. Yleensä mä aina tarkistan etukäteen, ketkä on tulosssa, että osana varautua, mutta nyt en tehny sitä. Siellä oliki sitte enemän porukkaa, sellasia, joita en ollu koskaan nähny. Alussa ahdisti ja leikin kissanpennun kanssa siihen asti, että tuntu turvalliselta, mutta sitte osasin olla ihan normaalisti. Juttelin vieraidenki kanssa ja vaan olin. Tottakai mä varmsitin että on joku turvallinen lähellä koko ajan ja katoin minne meen istumaan jne, mutta kuitenki. Ku mä olin vaan päättäny, ettei mun tarvii tehä vaikutusta kehenkää. Vanhat kaverit tuntee mut jo ja tietää mun tilanteen ja hyväksyy mut ja niillä muilla ei oo väliä kun en oo hankkimassa kavereita. Jos teen jotain outoa ni sitte teen, mähän oon outo. Jos en halua jutella vieraille ni en juttele, jos haluan ni sitte juttelen. Voin olla niiku musta tuntuu. Mä olin kyllä tosi ylpee ittestäni ku tuli kotiin sieltä 🙂

Kyllä erakoituminen minulle olisi hyväksi. Minusta ei ole kovin sosiaallisen elämään eläjäksi. Aamulla sain lapset vietyä hoitoon ja joka aamu siellä pitää ainakin huomenta sanoa. Kouluunkin jaksoin mennä, sitten olikin jo tarpeeksi tältä päivältä ja tulin kotiin.

Niin, kello on 10 ja olen elänyt päiväni loppuun. Kutsun tätä kotona opiskeluksi, kirjan avasin ja kirjoitan tukinettiin. Kohta alan itkee, se loppuu, kun isi tuo lapset tarhasta kotiin. Sitten pitääkin taas näytellä kunnon perheenäitiä.