kohta koulut jo alkaa ja mie menen koko ajan enempi huonoon kuntoon ja melkein vaan mietin itsemurhaa. Viime aikoina kaikki hommat ovat menheet enempi vähempi persiilleen ja eka koulupäivä voi sitten entisen kaavan mukaan mennä täysin persiiseen. joka päivä on terapiaa.

Miksi muuten mua sanotaan vammaseksi, jos mie sanon, että koulussa mulle on vaikeinta ruoka-ja välitunnit. niiden jälkeen vasta äidinkieli. On ihan fiksua näköjään sanoo ettei tajua mitään matematiikan tunnista mutta, jos mie sanon etten tajua yhtään mitään tästä ruokasydeemista tai mulla tulee paniikkihärö, kun kaikki yhteen ääneen puhuu välitunnilla, niin mua sanotaan vammaseksi. Kai se johtuu siitä, että opiskelujen jälkeen työelämässa tarvihee vielä osata olla ruokatunnilla mutta välttämättä ei tarvitse matikkaa ollenkaan.

Maanvaiva, mun mielestä sä kylläsaittolla projektilla paljonkin aikaan! Listan perusteella ainakin opit paljon, ei se turhaa voinu olla.

Ja toi on kyllä totta, että koska matikkaa ei välttämättätarvii enää koulun jälkeen niin sen osaaminen ei katota yhtä välttämättömäks. Suurimmalle osalle ihmisistä on mahdoton ymmärtää, että joku nille itsestään selvä asia onkin toiselle hirveen vaikee. Että koska ne ei edes ajattele sitä, ne ei pysty ymmärtämään, että joku joutuu opettelemaan sitä ihan samalla lailla kun niiden prosenttilaskuja. Prosenttialaskujen vaikeus vaan on hyväksyttävämpää :/

Mulle tulikin iso ilouutinen, mun omahoitaja mun kuntoutuspaikasta alkaa mun kouluavustajaksi jouluun asti. vaikka siitä en hirveesti pidä, niin sille ei tarvitse rautalangasta vääntää etten osaa tarjotinta täyttää. Vähän tulee olo etten tehekään itsemurhaa vaan katon jouluun asti.

Mitä sie Xera aiot tehdä syksyllä. Etkö sie asu kotona vielä. Oletko aatellut muuttaa tukiasuntoon tai johonkin muuhun? Mua vaivaa tääkin, kun en uskalla muuttaa omaan mökkiin asuun vaikka se on tuosa vieressä ihan. Mutta alan taas näkeen kuolleen iskän ja äidin ja niille teen ruokaa.

Asun joo. En todellakaan tiedä. Kuntoutustukea saan ainaki tän vuoden loppuun, eli määräaikasta työkyvyttömyyseläkettä. Keväällä pääsen ehkä johonki as-kuntoutukseen. en oikeen vielä tiedä siitä, maanantaina meen juttelee psykiatrille ni pitää kysyy ku se on mukana siinä jutussa. Ei oo mitään käsitystä, mitä voisin alkaa opiskelee tai tekee työks. Mihinkään kouluun en uskalla mennä, mä siellä pärjäis. oppisopimus vois olla hyvä juttu jos vaan löytyis ala ja oikeenlainen paikka missä mua voitais ohjata tarpeeks.

Nyt ainaki asun kotona kun kerta voin enkä tiedä yhtään miten täällä saa jotain tukiasuntoja. Luultavasti huonosti ku on niin paljon kaikkia tarvitsijoita. Koiranki kanssa on helpompaa kun asuu kotona. Mutta jotain tekemistä pitäis keksii, en voi vaa istuu kotona netissä...

Toihan kuulostaa hyvältä, saman ihmisen kanssa on aina helpompi jatkaa, vaikkei se oliskaa ihan mieluinen.

terve taas Xera, meillä kyllä pääsisi aika helposti tuettuun asumiseen mutta en lähe, koska aattelen, että joutaa nää mua tukemaan. Mie lähen vasta sitten kotoa pois, kun pärjään ilman tukea ihan yksin. Muuten pärjäisinkin mutta kuolen nälkään, kun en muista syödä enkä myöskään nukkuu, kun asun yksin. Tai jos muistan syödä, niin teen ruokaa kauhean määrän ja kutsun kuolleetkin syömään.

Toivottavasti pääset sellaiseen kuntoutukseen kun mie, oisit ma-to kotoa pois ja pe-su kotona. siellä edetään askelaskeelta aina vaativimpiin juttuihin ja rauhasa saa yhen asian opetella. kun oppii asioita, niin tulee itsevarmenpi olo eikä enää pahemmin välitä vaikka on idiootti jossain asiassa. tai, että uskaltaa sanoo aika suoraan ettei tajua jostain asiasta mitään. ja perähän uskaltaa sanoo, että olen asperger ja siksi tässä mietin pari tuntii panenko tarjottimelle ensin porkkanan vai lihapalan. Oikeesti onkin aika hauskaa laskee leikkii asiasta netissä, mutta koulusa kun tuo tilanne on eessä, alan joko itkeen tai saan raivarin.

Kerro sitten mihin kuntoutukseen pääset.

Mä en tiedä yhtään, mitä tää mun kohdalla vois olla. Kun periaatteessa pärjään ihan ok, mutta sitte kuitenkaan en. Musta tuntuu koko ajan, että mä jään siihen väliin, en pärjää normaalina normaalien joukossa (älkääkä nyt kukaan takertuko tohon normaali-sanaan, en tiedä parempaa, ehkä nt), mutta kuitenki luulen, että joku kuntoutus tai muu tuki-juttu olis mulle liikaa, että pärjäisin siellä liian hyvin. Emmä tiedä. Ku emä oikeen ees tiedä, mtä tukea haluan, tai mitä mä tarttisin. Sellasta, ettei mun tarttis ollatekemisissä typerien ihmisten kanssa? Eipä taida sellasta olla. Sellasta, ettei mun tarttis elää tällasessa maailmassa, joka on ihan mätä ja jossa asiat ei vaan toimi? Eipä oo mahdollista. Aika vaikee yrittää pärjätä, kun koko ajan kuitenki toivon, ettei mun tarttis elää tässä maailmassa enkä kuitenkaan voi kun elää. 🙄

Mun kuntouspaikassa on monia erilaisii toimintoja, välillä olen tosi hyvä jossain jutussa. Esmes, kun pitää suunnitella ruoka koko joukolle, käyvä kaupassa ostamassa vehkeet, tehä ruoka ja tarjoilla niin mie onnistun vallan hyvin ja mietin mitä hittoo mie teen täällä noiden vammaisten joukosa, kun olen näin viisas.
Aamulla herään ja onkin elämyspedogin tunti, se on keksinyt jonkin elämään kohentavan jutun, esmes pitää roikkuu köyden varasa puun oksalla ja mie en tajuu yhtään mitään mikä siinä on se elämys. sitten alan tinkaan asiaa ja muilla menee hermot ja ne sanoo, että miksi tuo vammainen on tässä joukosa, kun se mitään tajuu.

Pääpointti oli sanoa sulle Xera, että siellä kuntoutuksesa on aina lajia mistä ei tajua mitään, sitten kun ne kuntouttaa niin voi hoksata että tajuaa sen lajin. Mie alussa vaan tappelin vastaan, että en ole assi, enkä haluu siihen kuntoutusta, nyt jo haluun. Mun paikassa on myös aivan tavallisii nuoria hulluja enkä mie niistä paljon poikkee.
niin, että mene vaan kuntoutukseen, sovit varmaan joukkoon. mutta en miekään lähe pelkästään asseille tarkotettuun sopeutumiskurssille, siellä menee hermot. sellainen sekaryhmä on paras.

Moi. Ajattelin tässä kirjottaa kuulumisia... vaikka en tiedä kiinnostaako se ketään. Mutta sain tänään netin omaan kämppään, niin pakko on jotain nyt kirjottaa 🙂.
Mulla on menny ihan hyvin. Terapiasta on ollu neljän viikon tauko ja ihmeen hyvin oon selvinny. Oon yrittäny olla ajattelematta liikaa ja aika hyvin onnistunu. Työt onneks vie ajatukset muualle. Huomenna (perjantai) on viimeinen työpäivä ja sit on vielä kaks viikkoa lomaa ennen kun koulu alkaa. Pelottaa vähän että miten selviän. Kun ei oo mitään tekemistä, alkaa ajattelemaan liikaa. Nyt mulla on kaks kissaa. Otin maanantaina toisen. Eli nyt on toinenkin syy pysyä hengissä. On hyvä että on kaks elävää olentoa hoidettavana niin on edes jonkinlainen tarkoitus ja syy jaksaa olla.

Voimia kaikille!

Maretsu, kyllä kiinnostaa.

Maanvaiva, tuntu jotenki helpottavalta lukee sun teksti.

Mä meen maanantaina tutustuu yhteen paikkaan johon sit varmaan haen kurssille. Se on sellanen nuorten voimavarakoulutus joka kai valmentaa työhön. Toivottavasti se olis mulle sopiva ja kela maksais sen ni olis sit jotain tekemsitä ja siitä vois olla jopa hyötyä mulle 🙂

Xera, kiitos!
Multa putos taas pohja pois. Hyvä kausi taitaa olla ohi. Olis paras kun ei pystyis ajattelemaan mitään. Viime aikoina, vaikka oon ajatellukin asioita niin ei oo alkanu ahdistaa, mutta eilen puhuin niistä niin tuli kauhea olo. Terapia oli vielä ihan ok, mutta sit mailailin äitin kanssa ja sanoin joitain asioita aika suoraan sille ja asioita jotka olis ehkä ollu parempi jättää sanomatta. Toisaalta ihan hyvä että sanoin, mutta toistaalta ei. En osaa enää oikein luottaa keneenkään, enkä mihinkään mitä esim luen. En oo kyllä kunnolla luottanukaan ihmisiin ikinä.
Eilen ahdisti pitkästä aikaa, se oli kauheeta. Tänään oli tarkotus mennä kaupungille, mutta en saa itteäni lähtemään mihinkään, en pääse liikkeelle. Huonoina päivinä ois parempi vaan pysyä kotona tai päivä tulee entistä huonommaks. Vaikka voishan sitä kokeilla lähteä johonkin.
Vihaan taas itteäni ja elämää. Haluaisin vaikka viillellä, mutta yritän olla tekemättä sitä kun en haluais että on melko tuoreita arpia kun koulu alkaa. Saa nähdä mitä tästäkin taas tulee.

Hei maretsu ja kaikki tässä otsikossa. Minulla on ihan samanlaisia ongelmia, en saa itseäni lähtemään kotoani pois. Naapuriin kyllä menen joka päivä ja se kai minut pitää elossa. Monta päivää olen yrittänyt ajaa autoa mutta siitä ei tule mitään. Kun saan sen käyntiin, melkein pyörryn, hiki virtaa päästä ja olen kuolla. Sitä kyllä toivonkin mutta en kuole. Isäni on ihmeissään eikä ymmärrä mikä minulla on.
Opiskelun alkua odotan kauhulla, hoitoon pääsyä odotan kuin joululahjaa. Vieläkään en mistään mitään ole kuullut.

Kyllä miekin maretsu, luen aina sun juttusi, yleensä luen kaikki jutut mutta en ota kantaa kaikkii juttuihin vaikka tekisi mieli. Musta saa näsäviisaan kuvan, jos joka asiasta olen jotain tietäväni.
Nyt, kun aloitan koulun, olen tehnyt päätöksen että vaan viikonloppuna kirjotan nettiin. xera kerro sitten sun kuntoutuksesta. Mulla meni jo hermot eka päivinä siellä mutta koetan taas olla jotenkin.

Sain tietää kärsiväni masennuksesta viime tammikuussa. Minua oli ahdistanut jo useamman kuukauden ajan sitä ennen, ja menin sitten omalle lääkärilleni lopulta pyytämään apua. Halusin päästä jonkun kanssa juttelemaan, kun tuntui niin raskaalta, enkä jaksanut enää☹️... Kyseltyään ja testattuaan minut hän totesi, että kärsin masennuksesta. Itse en edes tajunnut, että ahdistukseni olisi voinut olla masennusta! No,hän sitten lähetti minusta lähetteen läheiselle terveysasemalle, jotta saisin psykiatrista apua. Ahdistus vielä sitten paheni, kun minut torjuttiin kahdesti!!: en kuulemma ollut heidän mielestään riittävän mielisairas päästäkseni psykiatrin kanssa keskustelemaan😑❓😠 Minun äitikin yritti kovasti, että olisin päässyt sinne, mutta ei... Äiti oli kuitenkin vakaasti sitä mieltä,että tarvitsin apua, ja hän sitten soitti yksityiselle lääkäriasemalle, ja sieltä sain heti ajan! 🙂Ette uskokaan,miten helpottavaa oli pelkästään tietää,että nyt saisin apua! Oikeastaan siitä päivästä se parantuminen jo alkoi. Käyn edelleen ko psykiatrin juttusilla kerran viikossa, sillä, vaikka (keskivaikea)masennusta minulla ei enää olekaan kärsin edelleen erittäin huonosta itsetunnosta, ja siten mm.sosiaaliset tilanteet ovat vielä melkosen vaikeita! Alunperin oli tarkoitus kirjoittaa ylioppilaaksi 2005 keväällä, mutta ne ovat vain siirtyneet ja siirtyneet... Onneksi yo-tutkintolautakunta antoi minulle vielä viimeisen mahdollisuuden 2007 keväällä, joten yritän nyt kovasti saada asiat siihen kuntoon,että se onnistuisi😉
Hetkittäin sitä edelleen tuntee sellaista täydellistä epätoivoa, mutta ei läheskään yhtä usein, mitä masennukseni aikana. Kovasti haluisin tehdä asioita niin kuin ennen, mutta....en vain pysty! Olen asettanut kynnykseni kovin korkealle, ja se estää minua ryhtymästä moneen, mukavaankin asiaan. Kaikki pitäisi sujua täydellisesti, ja itse vaadin itseltäni täydellisyyttä, ja sekös ahdistaa😞 Toivon kovasti, että voisin vielä jonain "kauniina päivänä" hyväksyä itseni vajavaisena ja... omana itsenäni😟

Hei!

Lueskelin enismmäistä kertaa näitä keskustelupalstan juttuja ja törmäsin samanlaisiin ajatuksiin, mitä minulla on.

Minulla todettiin masennus viime toukokuussa, mutta elämäni on ollut harmaata jo viisitoista vuotiaasta, huomenna täytän kaksikymmentä. Olen perheeni nuorimmainen lapsi, ja tottunut olemaan näkymätön, opin äkkiä hyvin taitavaksi vaistoamaan ilmeistä, eleistä ja sanoista kodin ilmapiiriä, jos se oli kireä, yritin sovitella, piristää, tai vain kadota, jotten aiheuttaisi harmia.

Ylä-asteella aloin oireilla näkyvämmin, sairastuin anoreksiaan, ja painoni putosi viisitoista kiloa. tätä jatkui lukion alkuun, kunnes äitini pakotti minut lääkäriin, työnsi pois, ulkopuolisille hoitoon, kun olisin vain kaivannut halausta äidiltäni, rakkautta ja huolenpitoa. Paino nousi normaaliksi, mutta olin todella aghdistunut, mutta kukaan ei tiennyt kun en itsekään tajunnut sitä. En saanut hoitoa, vaikka jälkeenpäin olisin sitä kipeästi kaivannut.

Siskoni sairastui sittemmin syöpään ja kuoli, jonka jälkeen vanhempani olivat niin syvällä omassa surussaan, että jättivät minut pahan olono kanssa yksin.

Pääsin lukion jälkeen yliopistoon, mutta siellä tilani huononi taas. Syömishäiriö, jota ei koskaan perusteellisesti hoidettu, nosti päätään taas ja muuttui bulimiaksi. Taaskaan kukaan ei tiennyt hädästäni. Nyt vanhempani tietävät ja olemme keskustelleet paljon elämästäni, mutta tunteeni ovat kaiken tämän rääkin jälkeen jäätyneet, koska en enää kestä yhtään enempää riepottelua. Takaisin alkupisteessä, mikään ei tunnu miltään.