Pitkästä aikaa ajattelin kirjottaa tänne. On paha olo, mutta kellekään en osaa puhua. Vanhemmille en voi, ainoastaan voisin riidellä niitten kanssa, ehkä sekin auttais. Parhaalle ystävälle en uskalla puhua, vaikka uskon että se ymmärtäis, mutta en halua huolestuttaa sitä. Terapeutti nauroi mun ajatuskuluille toissa kerralla. Mulle ne ajatukset on ihan tavallisia, normaaleja, niin mä oon aina ajatellu. Ehkä ne sit onkin aika sairaita... Viime kerralla, eli eilen, ei puhuttu mitään erikoista, yleisiä asioita jotka ei oikeastaan liity edes muhun. Eihän sitä aina tarvikaan puhua kauhean syvällisiä, mutta mulla olis ollu asioita joista olis ehkä tarvinnut puhua, mutta en osannut.
Melko pitkään on mennyt aika hyvin, itsetuhoiset ajatukset on vähentyny paljon, mutta eilen ne iski taas. Olis tehny mieli kuolla, tai ainakin edes viillellä. En kuitenkaan tehny mitään, itkin vaan. En tiedä kuinka kauan jaksan enää olla. Vaikka oon saanut jo sen taottua päähäni, että en saa tappaa itteäni, enkä oikeastaan edes haluakaan, niin silti se ajatus tulee väistämättä päähän aina välillä, varsinkin jos on yhtään huonompi olo.
Tänään on sitten ollu silmät turvoksissa ja muutenkin hidas olo, jää tuijottamaan yhteen kohtaan tai ei tajua kun joku sanoo jotain. No, ei voi mitään.

Maanvaiva, onpa teillä vaikealta kuulostava terveystietokurssi. Meillä se oli vain opettajan puheen kuuntelemista ja kiusallisiin kysymyksiin vastailua. Tai kerran piti jutella parin kanssa siitä, mitä on rakkaus, vaikka en ollut koskaan ollut rakastunut. Minä sain parikseni tuntemattoman pojan, jolle en tainnut uskaltaa sanoa sanaakaan. Kyllä sinä varmaan pääset toisella yrittämällä läpi. Yritä vain jaksaa, niin sitten se koko touhu on pian ohi...

Yliopistossa voi melko vapaasti valita haluamansa kurssit, mutta nuo järjestettiin viimeistä kertaa ja osallistujat valittiin. Ne oli tarkoitettu ensisijaisesti pidemmälle edenneille opiskelijoille. Sitten yhden kurssin yritin päästä tekemään toiseen yliopistoon, mutta eihän se tietenkään onnistunut, vaikka kuinka perustelin miten tärkeää minun olisi suorittaa se. Mutta voihan ne asiat opetella itsekin, ilman kursseja. Se on vain vaivalloisempaa. Haitko sinä johonkin kouluun?

Nyt tuntuu taas paremmalta, kun kevät alkaa tulla. Xeralle ja Maretsullekin toivotan hyvää kevättä. On kyllä typerää, jos terapeutti naureskelee potilaan ajatuksille 🙄

hain mie moneenkin kouluun, ja olen jo päässyt eräopaskurssille, sitä voi käydä muun opiskelun lisäksi. Hain artkisten alueiden tutkijaopistoon mutta vaikka sinne pääsisinkin, en vielä aloita niitä opiskeluja, koska en ole valmis siihen vielä, tarvin liian paljon tukihenkilöä opinnoissa. Lääkäri kirjottaa todistuksen, ja alotan ne opiskelut parin vuoden päästä, siis jos pääsen. Sitten mie haen sellaiseen JOOPAS juttuun, siinä voi virtuaalisesti lukea yliopistossa aineita eikä tarvitse käydä koulussa vaan voi kotona opiskella tai mie kai sairaalakoulussa, tässä opiskelen venäjän-kieltä.
Kaikkein eniten mie hain AMK ja metsäalan koulutukseen ja erikoistuisin porotalouteen. Sitäkin voi Lapissa käydä virtuaalisesti, olisin vaan silloin tällöin koulussa. Pääsykokeet on 6.6.

Minua kyllä suuresti ihmetyttää, kun olen käynyt tutustumassa nyt näihin kouluihin ja mulle on esitelty vammaisten opiskelujen tukijuttuja näissä kouluissa. Ei ne kyllä mun vammasuuten oikeastaan mitenkään auta. Kouluissa tajutaan, että vammasuus on sitä, kun on pyörätuoli, on liuskoja ja esteetöntä kulkua ja muuta. Mutta ei esim. pienempiä luokkia, ruokailua ilman jonotusta, eikä selkeitä ohjeita milloin pitää mennä mihinkin luokkaan. Mie tiedän, jos johonkin kouluun pääsen, niin ei mun erityistarpeita osata ottaa huomioon vaikka niitä kuinka selitetään. Mun pitää yrittää olla normaali opiskelija, en voi varmaan odottaa , että opet tajuavat mun olevan vammainen oppilas ja tarvisin tukea vaikka ruokailussa.

Mulle , maretsu on käynyt vähän samoin, että en kelleen osaa mitään puhua. Itsemurhaa mietin tosi paljon mutta sitten mietenkin mitä seuraavaksi opiskelisin, en kai halua silti kuolla. Mie en ole käynyt vähään aikaan terapiassa, kun se päätti, että äidin itsemurha on jo puhuttu loppuun. Mulla ole sille sitten ollut mitään asiaa olleskaan.

minäkin täällä.

kouluihin hain moneen paikkaan. parhaillaan yritän pääsykokeisiin lukea.. ammattikorkeisiin ei onneks oo pääsykokeita.
taidan olla takas kotipaikkakunnalle lähdössä, ei tule elämisestä täällä mitään. kotona äiti jo huolestui kun oon joka viikonloppu kotona käydessä itkeskelly ja muutaman kerran se on mut yllättänyt, yleensä kun en muiden nähden itke.
Pitäisi olla iloinen että töitä sain ainakin hetkeksi..pakkaushommaa nelivuorossa..yövuorot on aivan kamalia..menee sitten loputkin rytmit ihan sekaisin..
aina mun lähtiessä takas kämpille äiti jo tunkee ruokaa mukaan..muistaa varmaan mun syömisongelmat muutaman vuoden takaa..koettaa varmistaa etten voi sanoa ettei ainakaa ollut ruokaa..

noh..enpä saa oikeen sanoja järjestykseen..mutta olemassaolostani vaan ilmottelin...

Minä en jaksanu hakea mihinkään kouluun. Ja sitten ahdistaa kun ihmiset kyselee miksi hemmetissä jätin hakematta. Mitä niillekin vastaa? "Haistakaa p ja pitäkää huoli omista asioistanne"?
Tuntuu niinkuin rintakehän ympärillä olis vanne joka puristaa kokoajan lujemmin.

Terapiassa en ole jaksanut/halunnut käydä (ei se terapeutti mitään ymmärtänyt,selitti vain omiaan),lääkkeitä en viitsi syödä kun tuli hirveitä hallusinaatioita sun muita omituisia oireita. Ja sain kamalasti paniikkikohtauksia, vaikka lääkkeen piti nimenomaan vähentää niitä.
Voi kyllä johtua siitä etten syönyt niitä kun vain vähän.
Pitäisi varmaan aloittaa uudelleen,jos vaikka pääsis taas jaloilleen vähäksi aikaa.

Nyt sitten vaan huudan ja raivoan ihmisille tai olen kokonaan puhumatta.
En jaksa selitellä kaikille tutuille erikseen tilannettani, joten olkoon tietämättä.
En tajua miksi elämän pitää olla näin tuskaista ja osaan edetä vain muutaman askelen kerrallaan (jos sitäkään).

Terkkuja ja jaksamista Teille muillekin 🙂

Kiva teistä kaikista jotain kuulla, RalliPoroa ja Ujom 86 vielä ainakin kaipaisin ja onhan teitä muitakin joista olisi kiva kuulla.

Ei tuo minunkaan opinnot mitenkään onnistunut; sairaslomalla koko ajan. Nyt kyllä opinnot keskittyivät fyysisen sairauden vuoksi. Mutta olen myös aika tavalla masentunut. Odotin niin paljon opinnoilta ja pettymys on suuri, kun ei jaksa edes omassa vuoteessa yhtään koulukirjaa lukea. Taas pitäisi jaksaa ajatella; ensi syksynä alkaa jälleen kerran mun uusi elämä.

tämä kaikki kuulostaa niin tutulta...teini-ikä on tosi rankka, sanoisin että rankin ikävaihe mitä on!
ensiksi korostan sitä että kannatan opiskelua. Mutta kun olin 14-18 vuotias sain kuulla kuinka elämäni on jo suunniteltu valmiiksi!
Yläasteeltä lukioon ja sieltä sitten ammattikorkeaan tai yliopistoon tms. Ja voi että miten se ahdisti. Kun mua ei kertakaikkiaan kiinnostanut mikään! Ja kokeilin lukiota, keskeytin. Muutin toiselle paikkakunnalle ammattikouluun, keskeytin senkin. Olin jo ihan epätoivoinen, muut mun ikäiset valmistui ties mistä mutta minä haahuilin ympäriinsä tehden jotain töitä henkeni pitimiksi..
Kaikki tuntuivat neuvovan mitä pitää tehdä ja tunsin itseni tosi ulkopuoliseksi kun muiden kuviot pyörivät opiskelujutuissa.

Elämä vaan ei ole kuin viivoittimella vedetty. Sun ei tarvitse tehdä niinkuin kaikki muut. Pääasia on, että sun on hyvä olla, että voit rauhassa hengittää.

Löydä ihmiset jotka ajattelee samoin, mutta älä mene mukaan siihen "voi 😠 kun 😠!" porukkaan, nämä ajaa itsensä ja muut loppuun. Tai no, tietysti kaikkia teinejä 😠 koko ajan (nimim. kokemusta on 😉 )

Mäkin löysin pitkän harhailun jälkeen vaihtoehtohoidot, nautin siitä suunnattomasti ja voin tehdä rauhassa töitä yksityisyrittäjänä ja kouluttautua samalla kurssittamalla joka sopii mulle tosi hyvin, ei tarvitse puutua samassa tuolissa kolme vuotta putkeen!

Ole sopivasti itsekäs ja ota iisisti, kaiken ei tarvitse tapahtua jus ja nyt!

Tänään minulle iski tajuntaan, että olen oppinut elämään ilman vanhempiani. Enää en mieti; miksi äiti ei ole tässä, miksi sen piti itsensä tappaa. En mieti miksi isä on kuollut eikä ehtinyt nähdä minun lapsiani. En purskahda hallitsemattomaan itkuun. Olen tehnyt monen vuoden surutyön loppuun, käsitellyt itsemurhaa tarpeeksi. Kysymyksiin en saanut vastauksia, enää ne eivät edes tunnu tarpeellisilta.

Olen tehnyt vanhemmistani kauniin muiston. Palaan muistoihin aina, kun haluan niihin palata. En niissä kieri joka hetki. Äitienpäivänä vien äidin haudalle kukan ilman vihaa.

Xeralle kiitos tästä huomiostani. Merta ei ole mutta ei ole sitä ikäväkään. Sekin oli lapsuutta, nyt on joki.

Aava, jos olisit tässä halaisin ihan varmasti! Tuntu tosi kivalta lukee sun viesti 🙂👍.

Jos nyt niin voin sanoa, ni oon ylpee susta 🙂

Terve

Kirjoittelen tänne nyt ensimmäistä kertaa, saa nähdä helpottaako se oloani yhtään. Eli olen kärsinyt nyt viikon verran lievästä paniikkihäiriöstä ja masennuksesta. Tiedän, se voi kuulostaa lyhyeltä ajalta mutta itselleni tuo viikko on tuntunut ikuisuudelta. Varsinkin, kun masennuksen aiheuttaja (alkava kaljuuntuminen) ei todennäköisesti tule koskaan poistumaan elämästäni.

Vielä 2 viikkoa sitten olin helvetin onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Minulla oli pitkä tukka, jossa ei pitänyt olla mitään vikaa. Lisäksi odottelin innoissaan jo kesää, koska pelaan innokkaasti jalkapalloa harrastelijatasolla. Sitten päätin leikata pitkän tukkani, enkä edes hetken mielijohteesta vaan pitkällisesti asiaa mietittyäni. Olin kyllä huomannut, että minulta irtosi hiuksia melko paljon esim. suihkussa käydessäni mutten pitänyt sitä mitenkään epänormaalina (olin lukenut että hiuksia saattaa irrota jopa 100 päivässä sen olematta epänormaalia). Kuitenkin, kun tukka leikattiin huomasin että se on harventunut päältä huomattavasti. Sen verran pahasti, että sitä ei pysty enää kampauksella peittämään (varsinkaan näin lyhyellä).

Tämä ns. mitätön hiusepisodi laukaisi paniikkihäiriöni ja ahdistukseni. Nykyään en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin kaljuuntumistani ja yleensäkään muuta kuin hiuksia. Vituttaa kun näkee minua 30 vuotta vanhempia miehiä, joilla on vielä tuuheat hiukset päälaella. Onhan niitä kaljujakin tietenkin, mutta itseäni ei huvittaisi kaljuuntua 23-vuotiaana sinkkuna. Nukkumaan en pysty, koska aivoni käyvät ylikierroksilla yksin ollessani, joten olen viimeisen viikon ajan joutunut turvautumaan nukahtamislääkkeisiin. Itsemurhaa en sentään haudo, mutta jotenkin toivottomalta tämä elämä tällä hetkellä tuntuu.

oletkos käynyt lääkärillä koska nykysin on kuulemma hyviä lääkkeitä kaljuuntumiseen. Mullakin oli jossain vaiheessa aika, kun hiukset oheni ihan silmissä, se johtui masennuksesta, ei toisinpäin. Sitten vaan alkoi uudelleen tuuhentumaan vuoden päästä. ei sua auttanut tuo tieto, mutta musta kaljut miehillä on siistiä eikä mitenkään kauhean näköistä. Monet ovat vapaaehtoisesti aina kaljuina.

Mie ootan tuloksia kirjotuksista, piti tulla kello 12 mutta ei tullutkaan, ei toimi sähköinen tiedotus ja kai saa vasta tietoon maanantaina. Pisterajat sentäs tuli ja olen aika varma yo. Mutta en vielä juo päätä täyteen, kun voi käydä huonostikin. hermot veinaa mennä, tässä odotuksessa.

maanvaiva kirjoitti 19.05.2006 klo 12:35:

oletkos käynyt lääkärillä koska nykysin on kuulemma hyviä lääkkeitä kaljuuntumiseen. Mullakin oli jossain vaiheessa aika, kun hiukset oheni ihan silmissä, se johtui masennuksesta, ei toisinpäin. Sitten vaan alkoi uudelleen tuuhentumaan vuoden päästä. ei sua auttanut tuo tieto, mutta musta kaljut miehillä on siistiä eikä mitenkään kauhean näköistä. Monet ovat vapaaehtoisesti aina kaljuina.

Mie ootan tuloksia kirjotuksista, piti tulla kello 12 mutta ei tullutkaan, ei toimi sähköinen tiedotus ja kai saa vasta tietoon maanantaina. Pisterajat sentäs tuli ja olen aika varma yo. Mutta en vielä juo päätä täyteen, kun voi käydä huonostikin. hermot veinaa mennä, tässä odotuksessa.

Hei,

Kiitos sulle vastauksesta. Terveyskeskuslääkärille ei tällä hetkellä saa aikoja, joten joudun odottelemaan kuukauden viimeisen viikkoon (yksityiset ovat turhan kalliita). Odotusaika on kyllä melko tuskaista, kun tuntuu että hiukset tippuvat päästä 🙄. Mutta asiat ovat vireillä, tilasin jopa keskusteluajan paikalliseen kriisikeskukseen. Nämä oireet ovat minulle sen verran uusia, että en paljoa valehtelisi jos väittäisin, että en ennen viime viikkoa tiennyt mitä paniikkihäiriö tai masennus tarkoittaa. Nyt valitettavasti tiedän.

Mun koira kuoli. se tippui kalliolta alas, kun jahtasi jänistä tai poroa. Sitten se loukkaantui niin pahasti, että piti antaa piikki. Mie sen vierellä olin viimiset hetket, puhuin sille muistoja mitä kahistaan ollaan tehty. sitten se huokasi ja eikä enää ollut. Hautasin se omaan mettääni. Eikä näin paha olo ole ollut pitkään aikaan.

tää on vieläkin koirasta, että jos ette välitä eläimistä ei kannata jatkaa lukemista.

Olen taas tullut johonkin ihmemaailmaa misä pitäsi osata olla. Koiran kuolema ei ole mitään, kun voi ottaa uuden koiran. Aamulla yhteisterapiasa kysyttiin, että miltä nyt tuntuu ja kun tuli mun vuoro, niin heti joku sanoi, että et siitä hurtasta kyllä puhu, en puhunut mistään. Jos haluu koirasta puhuu, pitää ensin kysyä, että pidätkö koirista ja ei kai sulla ole ketään ihmisläheistä nyt kuollut, etten vaan sun suruasi loukkaa, jos kerron koiran kuolemasta.

Mulla ei ole pahemmin ystäviä, mun koira oli mun paras ystävä yli 10v. Voi persiin silmä tätä maailmaa, jos se ei kestä muutamaa päivää mun koiran menetys surua. Otan kyllä uuden koiran joskus myöhemmin ja on mulla eelleen yksi koira. silti haluaisi jollekin kertoa miten hyvän ja ainutlaatuisen ystävän olen menettänyt.

No jo on kummia tyyppejä siellä yhteisterapiassa. Eikös edes ohjaaja sanonut siihen mitään?!
Eihän se suru ja sureminen välttämättä tule vain silloin kun joku läheinen ihminen kuolee. Rakkaan kotieläimen menetys voi aiheuttaa jollekkin ihmiselle syvää surua, (niinkuin monet muutkin menetykset. )
Kyllä minä ainakin olisin tään ryhmän terapeuttina tehhnyt kaikille selväksi, että jokainen saa puhua tunteistaan vapaasti.
Kun mun koirani jouduttiin nukuttamaan, niin surin sitä vuosikausia. Mua alkoi vielä kymmenen vuoden kuluttua senjälkeen itkettämään, kun tuli muistoja siitä.
Niin että älä välitä. Puhu vaan koirastasi ja surustasi niinkauan kuin on tarve, eläkä annan kenenkään tukkia suutasi!
lämpimät terveiset ja rohkeutta!🙂🌻