Aavaton, piti päivittää muutakin kuin itsensä palstan tasalle 😉

Mulle on sattunu ja tapahtunu niin paljon viimeisen vuoden aikana, etten tiedä oikein mistä aloittaisin.

Terapia oli ja meni, puolisen vuotta sitä kesti, mutta myös saman verran kesti vaikutuskin. Lääkkeitä syön edelleen. Nyt mietityttää, pitäisköhän sinne pyrkiä uudestaan, vai kuvittelenko mä, että sitä tarvitsen. Muutin edellisen poikaystäväni luota pois 3 vuoden yhteiselon jälkeen ja samalla vaihtui "sairaanhoito-piiri", jos nyt haluan pyrkiä takaisin terapiaan, joudun aloittamaan kaiken alusta. Tokihan ne sieltä vanhasta paikasta laittaa mun paperit eteenpäin, sehän on selvä, mutta uuden terapeutin kanssa luottamus suhteen rakentaminen kuulostaa tuskalliselta. Ja vanhalle, en mene. Epäpätevyys, tai hänen osaltaan suhteemme negatiivisuus tuli ilmi, menin terapia-istuntoon ja hän istui "solmussa", suomeksi, kädet ja jalat ristittyinä, mikä osoittaa suurta defensiivisyyttä, "Minulla on jotain salattavaa." Ja tottakai masentuneena ihmisenä otin tälläisen vastaan, että mussa on nyt joku vika, se johtuu musta. Et mä oon jotenkin vastenmielinen sille terapeutille, mut se ei kehtaa sanoa sitä mulle.

Ja nyt, kun olen "aivan yksin"- tässä suuressa maailmassa, ilman entiseni tukea, tunteeni heilahtelevat ja heittelehtivät IHAN miten sattuu, nykyinen kämppikseni ja samalla hyvä ystäväni on huomauttanut asiasta minulle monasti, vaikka en ole sitä itse niinkään tiedostanut. Paitsi fyysinen myös henkinen väsymys tunteenpurkauksien myötä on melkein ylitsepääsemätön, hyvä jos jaksan "niiden" jälkeen sormeani edes liikauttaa.

Jännä juttu, miten sitä näin mietiskelee ja pohdiskelee, pyörittelee ongelmiansa, niin tuntuu, että mulla menee kaikkein huonoiten, ja samalla tuntee olonsa itsekkääksi.Tämä tunteiden ristiriita on varmasti yksi suurimmista ongelmistani, enkä todellakaan osaa suhtautua siihen.

En luota itseeni, enkä omaan arvostelukykyyni. Silti silmät kiinni summanmutikassa teen ratkaisuja jotka ajavat minut syvemmälle.

Menetys, joka sai minut avaamaan internetin; Setäni menehtyi eilen.

Voimia jaksaa surussasi, Keener.

Olen niin totaalisen kyllästynyt noihin ”otan osaa,,,”, että kehittelin tuommoisen lauseen, eikä sekään nyt niin fiksulta tunnu.

Samanlaisia tunteita minultakin löytyy, en paljon siis osaa sinulle vastailla. Ehkä auttaa, kun kerron, että ainakin luin.
Mie en tosin ole koskaan yksin, siihenkin haluaisin sanoa, että valitettavasti. Joskus voisin näitä ongelmiani ihan yksin miettiä.

Mihin vaivaa sinä noita lääkkeitä syöt (masennus, ahdistus?)ja auttaako ne? Etkö pelkkää riippuvuutta? Minusta tuntuu, että, jos ottaisin itselleni lääkityksen, niin söisin niitä loppuelämäni. Tai tässä tilanteessa varmaan söisin koko purkin kerralla.

Tuo terapeuttikin minulla menee aina pieleen. istun ja möllötän sen 45 minuuttia, enkä sitten mene seuraavalla kerralla. Perheterapiassa käyn mieheni kanssa, siellä puhumme lapsestamme. Sekin vaan ahdistaa aina vaan enempi, siis se terapeutti, ei lapsi.

Olihan tämäkin taas vuodatus.

hei.. olen 17 vuotias tyttö.halusin kertoa omat tunteeni,entiedä ajattelenko asiat liian suurina vai mitä. 😞 no siis miten alottaisin. no ala-asteella minua kiusattiin paljon,itkin usein sitä kun minua haukuttii,tönittiin ja hakattiin.mutta kukaan ei asiaan puuttunut. menin ylä-asteelle tämä jatkui mutta vähäisempänä,olin oppinut kasvattamaan itselleni kovin kuoren joka kesti iskut,sanat ja lyönnit ,annoin kaiken takaisin suullani. mutta illalla itkin ja mietin mitä olin tehnyt heille kun he kiusasivat.

kun olin yhdeksännellä,eräs erittäin hyväkaverini tappoi itsensä,hirttämällä.😭 olin sekaisin,en halunnut käsitellä asiaa,en puhunut kellekkään surustani.itkin joka ilta häntä kuinka ikävä minulla häntä oli,hän ymmärsi ja lohdutti.nyt ei ole ketään joka oikeasti ymmärtää 😭 maailmani jotenkin sekosi sen myötä,kuukausi siitä eräs läheinen tätini kuoli,se oli kova isku ja suru minulle,

seurustelin erään pojan kanssa samoihin aikoihin mutta olo oli hyvin ahdistunut kokoajan,luotin häneen en ollut luottanut muihin sen jälkeen kun ystäväni kuoli.mutta tämä poika petti minua parhaan kaverini kanssa,se romutti maailmani.aloin tätini kuoltua kuulla harhoja,kuin serkku tyttöni joka oli kuollu olisi huutanut apua,näin painajaisia kuolemasta. viime kesän alussa lapsuuden kaverini kuoli kolarissa,surin sitäkin kovasti,yksin. samaisena kesänä 2 kaveriani ajoivat pahat kolarit, toinen selvisi todella täpärästi maattuaan teholla 2 viikkoa ja toinen oli kuukauden pyörätuolissa.

en ollut käsitellyt mitään näitä menetyksiäni,on tässä 1,5 vuoden aikana tapahtunut paljon muutakin,joita en jaksa kirjoittaa.

kaikki on vain epäonnistunut sen jälkeen kun kaverini jätti tämän maailman,jokainen asia on epäonnistunut. ahdistus tilani on kasvanut,olen ollut hyvinmasentunut. ja juomiseni on lisääntynyt haitaksi asti,olen juonut joka ikinen viikonloppu sen jälkeen kun kaveri kuoli 1,5 vuotta sitten joskus jopa viikonputkia.😝

minulla ja vanhemmillani ei ole koskaan ollut mitkään hyvät välit,tällä hetkellä ehkä paskimmat ikinä.vanhempani huutavat minulle kokoajan ja ovat he lyöneetkin minua monesti.olen valehdellut kavereilleni aina miksi minulla on taas musta naama.olen yksin surenut kertomatta kenellekkään. aloitin psykiatrilla käynnin noin kuukausi sitten kun eräs yö yritin tappaa itseni,kaverini pakottivat vanhempani viemään minut sinne. vanhempani luulevat minun olevan päästäni sekaisin?😐 olenko.sitä en tiedä. oloni ei ole helpottunut yhtään siitä kun aloin käymään psykiatrilla ehkä pahentunut vaan. vanhempani ovat olleet mukana siellä ja se on mennyt päin helvettiä. tälläkin hetkellä tänäänkin tappelin äitini kanssa tosi kovasti,äiti loukkasi minua pahasti.en vain enää jaksaisi tätä kaikkea paskaa,kunpa voisi vain nukkua pois...☹️😭

kiitos jos joku jaksoi lukea tämän 🙂 halusin vain kirjoittaa jotain miltä minusta tuntuu.mutta en osaa pukea tunteitani tarpeeksi sanoiksi.

olen ujo, herkkä ja olen masentunut. tällä hetkellä tilanteeni on aika huono ja on henkisesti todella vaikeaa, ja vasta tapahtui jotain mikä loukkasi minua pahasti ja nyt tuntuu jo ettei enää jaksa ei yhtään. Siskoni (teini-ikäinen) ja hänen kaverinsa nimittäin luulevat/luulivat minua lesboksi. he ovat siinä iässä etteivät elämästä pahemmin ymmärrä, eivät voi ymmärtää ihmisiä jotka on yksinäisiä ja ajattelevat että kun tuolla ei ole ketään poikaystävää niin onhan sen oltava lesbo. vasta kuulin taas kommentin kun selailin netissä jotain kuvia tai sivuja että "miks aina katot lesbojen kuvia?" kun tuon kommentin kuulin niin en tiennyt mitä sanoa. vihastuin niille ja itkin enkä tiennyt mitä tehdä. Psykologille olen soittanut ja jättänyt pari soittopyyntöä 2 viikkoa sitten eikä soittoa ole kuulunut (siis ei tähän asiaan liittyen vaan yleensä).. tuntuu että millään ei ole enää minkäänlaista merkitystä.

oli pakko purkaa ajatuksiaan tänne kun ei ole muutakaan paikkaa...

terve sirp ja elluvaan, sun kirjotukset jaksoin hyvin kyllä lukee mutta en jaksa siihen vastata. Kun ei oikein tajuakaan mitä vastaisi.
Mullekin sirp sanotaan aika usein, että olen lesbo. Vähän sitte itseki on alkanut aatteleen, että kai mie sitten olen.Ei mulla ole kyllä tyttökaveria, olen silleen itseeni tutkinut, että olen katsonut alastomien naisten kuvia netissä, ei ole alkanut hormoonit hyrrää, ei ne kyllä hyrrää vaikka katon alastomien miesten kuviakin.
Mutta kai ne toiset tietävät hyvemmin ja vaistoavat mun lesbouden, oikein v;n lesbo olen aika usein. Olen asiasta puhunut terapiassa ja se on sanonut, että ootellaan nyt ihan rauhassa mihin suuntaan sukupuolisesti suuntaudun.

Tänään alkoi yo-kirjotukset, en kirjota kun vaan äidinkielen ja saksan. mulla on vielä lukio osittain kesken, enkä pääse lopettaan koulua kuin vasta keväällä.

ps Xera, miksi olet lopettanut assi-keskustelun. Mie kyllä olen pois täältä aika monta viikkoo, luen kirjotuksiin.

Kiitos Aavaton.
Kehittämäsi lause on hieno ja itseasiassa voisin kuvitella itsenikin käyttävän sitä 🙂 "Otan osaa" on jotenkin kolkko ja mitäänsanomaton.

Syön lääkkeitä masennukseen ja mulla on nyt semmonen kutina, ettei ne tällähetkellä oikein auta, mut niitä syön kuitteski. Totta, et niihin voi jäädä henkisellä tai fyysisellä tasolla koukkuun, mut emmä sitä pelkää, mua ei haittaa vaikka niitä joutuisinkin koko loppuelämäni popsimaan, niistä kuitenkaan mitään haittavaikutuksia saa, muutakuin tietyn euromäärän poistumisen lompakosta kuussa.

Mä kävin eilen työterveyslääkärillä avaamassa ajatuksiani, sain taas lähetteen psykiatriselle poliklinikalle. Jesjesjoo! Jospa nyt taas lähtisi elämä rullaamaan, tai itseasiassa se rullaa jo, ainakin just ja tasan nyt. Musta tuntuu, et mä oon maanis-depressiivinen. Ups and downs. Huipulla tuulee ja alhaalla on pimeää.

Elluvaan:
Et todellakaan ajattele asioita liian suuresti.

Sirp:
Jos mulla ois samanlainen pikkusisko kun sulla, niin mä nappaisin sitä varmasti huilusta kiinni ja ravistelisin, että ajatukset menis siellä kaalissa edes vähän kohdalleen. Mutta sinä et ole minä, ja ole onnellinen siitä, sillä väkivalta, henkinen tai fyysinen ei ole ratkaisu mihinkään. Ota pikkusiskosi puhutteluun tai nakita homma eteenpäin vanhemmillesi.

Kaikille:
Aina auttaa, että omat jutut täällä luetaan, ja vielä enemmän auttaa jos jollain on siihen jotain sanottavaa, vaikka ei oliskaan mitään fiksua, niin antaa tulla vaan, jos jollain on samanlaisia ajatuksia / kokemuksia.

Olen alakuloinen nuorinainen. Minua on kiusattu ylipainoni vuoksi ala-aste aikoihin. Ja yläasteellakin kärsin siitä. Minua ei silloin enään varsinaisesti haukuttu, mutta kaikki jotka tietää NE katseet, mitkä ihmisillä on, he tietävät miltä se tuntuu.En ole kamalan luottavainen ihminen, sillä tämän ulkonäköni vuoksi en uskalla luottaa.Joskus epäilen parhaiden ystävienikin olevan minun kanssa vain säälistä.

Olen kuitenkin valunut sinne masennuksen maailmaan.Mietin terapiaan menoa. Mutten uskalla kertoa vanhemmilleni, olen muuttamassa syksyllä opiskelujen vuoksi ja pelkään, että jos kerron heille he eivät anna minun muuttaa omilleni.Osa ongelmaani voi olla etten "uskalla" elää kunnolla.Minun on epämukava kulkea kaupungilla ja saada NIITÄ katseita.Toivon kuitenkin että oppisin aikuistumaan ja luottamaan itseeni.

Ystäväni ovat olleet aika isoja tukipilareita, mutta tarvitsisin enemmän.Sillä he eivät voi minua auttaa muuta kuin lohduttamalla.Ja se on ollut nämä viimeiset 3v helpottavaa.Mutta samalla kun he sanovat että he tietävät miltä minusta tuntuu, tai että he ovat samassa jamassa.He eivät ymmärrä etteivät ole.He eivät ole tuolla kadulla ihmisten silmätikkuna tai kiusattavana.Ja tämä on ahdistavaa sillä luulen että heille on syntynyt tuo vastaus "vakiovastauksiin".He eivät muuta siis oikein sanokkaan. Eivätkä kaikki halua jutella aiheesta, jonka ymmärrän.

Sirp: Juuh, minulta kaverit on joskus ala-asteella kysynyt että "Oletko sinä lesbo?" Ja vain koska en halunnut kertoa kenestä pidin tai jos en pitänyt sillä hetkellä kenestäkään.

Mutta hyvää kevättä kaikille! 🙂🌻

😠 mun elämää, en keksi mitään sanaa kuvaan mun olotilaa, siksi laitoin hymiöpellen. Kun nyt ei ole koulua, ei oikein ole rytmiä elämässä. Mie meen kyllä päivällä yhteen nuorten tukitalon tapaseen lukkeen kirjoituksiin mutta, kun en kirjoita kun vaan saksan ja äidinkielen niin en tiedä mitä lukisin. Saksan sanoja ja kielioppia, kai mutta kun musta tuntuu, että jo osaa ihan hyvin. Äidinkieltä harjottelen pari tuntia tukiopen kanssa päiväs. Sitten muut ajat vaan ikään kuin oleilen ja olen sen näkönen kun oletan ihmisen olevan lukulomalla. Niinku, että miten ihminen saa ajan kulumaan jollain lukulomalla, sitä mie en ymmärrä.

Minulle tuli vielä mieleen eräs asia. Nimittäin lintuinfluenssa. Kohta parin kuukauden päästä meille tulee muuttolinnut tänne pohjoseen. mie aina keväisin oottelen koska, tavallaan mun omat joutsenet, tulevat takaisin. Olen nähnyt, kun niille syntyy poikasiaa, kuinka ne kasvavat, sitten lähtevät talveksi pois ja taas tulevat takaisin. Aina on jännittänyt tulevatko kaikki vai onko joku kuollut. Nyt melkein toivoo, että eivät tulisikaan.

Minusta tämä lintuinfluenssa ja vaikka Aasian juttu osoittavat sen, että luonto on aina mahtavampi entäs ihminen. Jotensakin se menee niin, että ihminen kuvittelee hallitsevansa kaikkia ja luonto sen antaa tapahtua. mutta eräänä päivänä ihminen menee liian pitkälle ja luonto saa tarpeekseen ja sitten tulee tälläisiä lintuinfluenssan tapaisi juttuja. Minua ei oikeastaan pelota mutta odotan jääkö tämä tähän vaan tuleeko lintuinfluenssan jälkehe vielä jotain suurempaa.

Uutisissahan sanottiin joidenkin tutkijoiden pitävän epätodennäköisenä sitä, että lintuinfluenssa leviäisi Suomeen muuttolintujen mukana, koska taudin heikentämät linnut eivät oikein jaksa lentää. Ei sanottu, miten pitkään linnut voivat kantaa tautia ennen sen puhkeamista. Surettaa, etteivät ihmiset vieläkään tunnu tajuavan millaisia ongelmia ovat aiheuttaneet maapallolle (ja itselleen). Lintuinfluenssastakin syyllistetään lähinnä lintuja tyyliin "ammutaan ne kaikki".

Minä taisin lukuloman aikana kehittää tietokoneriippuvuuden, kun en jaksanut lukea kokeisiin, mutta ei (lievästi masentuneena) kuitenkaan huvittanut varsinaisesti tehdä mitään. Olisi kyllä ollut parempi vain jaksaa lukea. Moni muu taisi ryypätä lukion päättymisen kunniaksi (mutta ei valmistunutkaan, koska ei bilettämisen vuoksi ehtinyt lukea) pari kuukautta. Eli en oikein tiedä, mitä lukulomalla pitäisi tehdä, jos ei ole tarvetta lukea koko ajan. Olla vain, opetella uusia asioita, hiihdellä, haaveilla?

Mistähän sitä haaveilisi, kun ei tiijä mitä ensi syksynä tekee. Ryyppäminen kyllä kuullostaisi hyvältä, vetäsi persiit olalle ja unohtaisi koko elämän. Paitsi sitten ois krapula ja vielä kauhiampaa olisi elämä.

Olisi sekin aika kauheaa, jos yksikään muuttolintu ei jaksaisi kotiin asti lentää. Mielummin saavat tulla omaan rantaan kuolemaan, jos niin on jossain määrätty. Miekin olen samaa miettinyt kuin sie Rusakko, ei paljon puhuta mistä tämä nyt johtuu. Ei haeta syytä miksi on lintuinfluenssa, sillä jostain se johtuu eli ihmisten tavasta elää tällä maapallolla. Nyt syyttömät linnut joutuvat kärsimään.

Onko teistä kukaan ollut psyykosisa, jos on, niin miltä se tuntui? Pelottaako, että tulee uudelleen. Mulla oli sellainen kokemus vasta, että en tiedä oliko se psyykoosi vai oliko se vaan harhaa. Se oli miellyttävä kokemus mulle itselle mutta ei varmaan mun läheisile, koska mulle lisättiin yksi lääke. Enkä ees tajunnu, että toiset huomaavat mun elävän vähän muissa maailmoissa.

Tavallaan mun harha tai mielummin mun ihmekokemus oli mulle aika tarpeelli juuri nyt, koska elän aika vaikiaa aikaa. Mutta eilen illala aloinkin ahistumaan koko kokemuksesta, kun tajusin, että toisetkin sen huomasivat.Oikeastaan hävettääki koko juttu. Siitä tämä mielenterveysasiat ovat aika persiistä, kun tavallaan kaikista ihmisen kokemuksista tehhään ahistavia. jos toiset olisivat olleet hiljaa eivätkä mitään mainninneet mun harhoista, mie oisin vaan nauttinu niistä. nyt sitä pitäsi terapiasa puhua ja nyt vissihi lääkkeelä on estetty, että ei tule toista kertaa harhaa. Siis mun läheisile harhaa mulle itsele ihmekokemus.

Millainen harha se oli? Minulla ei ole psykoosista kokemuksia, mutta joskus vaikeina aikoina uppouduin aika paljon itseeni. Olisin halunnut elää pelkästään unissa ja saatoin istua paikallani vaikka tunnin tyhjään tuijotellen hereillä ollessani. Tai ei minulla tarvitse edes olla vaikeaa, että voisin vajota muun maailman ulkopuolelle, vaikka se varmasti on ollut minulle jonkinlainen pakokeino.

Lintuinfluenssa taitaa tarttua helpoimmin sorsalintuihin. Kai ne muut ainakin tulevat, toivon. Minä olen vasta parina vuotena asunut sellaisessa paikassa, jossa lintujen kevätsaapumisen todella huomaa. On niin mukava miettiä, mitä kaikkea linnut ovat kokeneet tuolla muissa maissa. Yleensä haluaisin kadota jonnekin kauas, mutta keväällä hetken aikaa tuntuu siltä, että itselläkin on hyvä olla siellä, minne linnut ovat niin kaukaa vaivautuneet tulemaan.

Mulla on sellainen oma pieni mökki ja olen alkanut harjottelee aina joksus, että olen siellä koko päivän yksin, teen ruuat jne. kuulostaa aika pieneltä jutulta varmaha mutta mulle se on aika jännää. Nytkö oli sellaine päivä, niin mulle ilmestyiki mukaan mun kuollut isä ja äiti. olinkin niijen kanssa koko päivän siinä mökissä. Tehtiin yhesä ruuat ja yleensä oltiin niinku silloin kun olin lapsi ja ne mun iskä ja äiti. Ihan hyvin muistan kaikki asiat, eikä se musta ollut mitenkään kamalaa, mulla oli hauskaa. Mutta se harha ei loppunut ennen kuin sain lääkettä.

Ei olla vielä asiasta puhuttu, kun en jaksa. Ja on se aika noloa, kun toiset kuvittelee, että mie hyvin pärjään yksin ja mulla onkin haaveapureita mukana. tiedän, että asiasta pitää puhua, jos veinaan yksin muuttaa syksyllä asumaan. Ei oikein toimi asiat, jos mie alan kuolleille osteleen jatkuvasti ruokaa.

Linnuista mie aattelen, että onkohan niillä kovat tuskat ennen kun kuolevat lintuinfluenssaan.

ps. Rusakko voiko sitä hakea moniin eritasoisiin kouluihin nyt, kun hakuaikoja. Mie varmuuden vuoksi hain jo toisen asteen koulutukseenkin. Sitten aloin miettiin, että voiko sitä kuitenkin hakea amk ja vielä yliopistoon, jos siltä tuntuu?

Täällä tulikin jo aika paljon samankaltaisia ajatuksia mitä itsellä on ollut jo monen vuoden ajan. Tuntuu edelleen että on ihan teini-ikäinen vaikka olen jo yli 20-vuotias.

Ei se, että täyttää 18 ole mikään aikuisuuden kynnys. Loppuenlopuks sitä ei osaa enää sen parin vuoden hypetyksen jälkeen enää edes arvostaa, kun on juonut itsensä satoja kertoja humalaan ja polttanut kymmeniä askeja tupakkaa, käynyt baareissa ja muuttanut omaan asuntoon. Kyllä se mukanaan tuo taas uusia ongelmia, vaikka niistä luuli vaan pääsevänsä kun tuli täysi-ikäiseksi.

Itse tuntuu etten ole vieläkään valmis täysin itsenäistymään ja pärjäämään omillani, vaikka kodin ylläpito onnistuu loistavasti ja koulussa tulee käytyä. Jotenkin vaan on edelleen niin turvaton ja levoton olo, aivan kuin silloin joskus viisitoistavuotiaana. Nyt vaan ei ole enää vanhempia estämässä tekemästä niitä pahimpia mokia, ja usein väärin tehtyään saattaa erakoitua asuntoonsa päiviksi, koska se on mahdollista.Nykyään tuntuu itsellä että masentuminenkin on paljon helpompaa, kun ei ole joka aamu äitiä ketä tulee repimään sut ylös sängystä jos meinaat myöhästyä koulusta, tai kannustamassa tekemään asioita.

Eniten ehkä pelkään jääväni yksin, etten koskaan löydä paikkaani ihmisten joukosta. Kaveripiirit vaihtuvat nopeaan eivätkä parisuhteet ole kestäneet yrityksestä huolimatta. Kuinka kauan sitä jaksaa yrittää? 😑❓