Juuri samaa minäkin, apathigue, mietin. Mistä löytäisin ihmisin jonka edessä uskaltaisin olla heikko. Minulla kyllä on usko ja Jumala, Hänen edessä uskallan olla heikko. Mutta eipä se näytä minulle riittävän, haluaisin purkaa itseäni ihmisille. Mutta miksi en sitä uskalla olla heikko edes terapiassa, en perheeni piirissä. Miksi aina olen vaan vahva?

Isäni minut tällaiseksi on kasvattanut. Pienestä pitäen olen häneltä kuullut kuinka miesten kuuluu pitää perheen naisista huolta. Isäni on jo kuollut, mutta en silti uskalla luopua vahvuudestani ja perheen ”huoltajan” roolista. Olen unohtanut kokonaan oman itseni, on vaan muiden tunteet ja toiveet tärkeintä. Olen tavallaan tappanut oman itseni. Sitten huomaankin, että minulla on ikävä itseäni. Niin siinäpä syy miksi tänne tulin kirjoittamaan. Kirjoitan vaan itsestäni. Net-tukeen kirjoittelin vielä läheisistäni, ihan muutaman lauseen laitoin itsestäni mutta ehkä jo seuraavalla kerralla kirjoitan enemmän omista tunteistani.

Voimia Sinulle Balafre (muuta ei oikein tulee mieleen sanoa). Tai, jos kukan laitan 🙂🌻.

apathique kirjoitti 06.10.2005 klo 22:18:

Joku sanoi mulle jo vuosia sitten, että kyllä puhuminen auttaa aina.. Mutta entä jos ei ole ketään, jonka edessä uskaltaa olla heikko?
Ja rikkinäiset ajatukset puheista vain pahenee -
kaukaa niinkuin veden alta kuulen pelon äänen..

sama onkelma. ☹️ ku ihmisil on muutaki omia onkelmia =/

Niin, sitähän se on. On paljon läheisiä ystäviä. Olen valmis valvomaan koko yön, matkustamaan pitkiäkin matkoja jos ystävilläni menee huonosti. Uhraan kaiken lohduttaakseni heitä. Mutta kun itsellä on paha olo...ei ole ketään kenen seurassa voisi tunnustaa olevansa samanlainen heikko ihminen. Joskus humalassa voi "vahingossa" lipsauttaa jotain ja toivoa, että joku muistaisi sen vielä seuraavanakin päivänä ja ottaisi puheeksi, pakottaisi puhumaan.

Entinen poikaystäväni onnistui usein vahingossa sanomaan jotain mistä aloin itkemään omaa pahaa oloani. Hän oli täydellisen hämmentynyt kun väitin sen jälkeen, ettei minua mikään vaivaa. Hän tuntui pääsevän niin lähelle että alkoi ahdistaa, oli pakko lähteä karkuun. Oli pakko keksiä huonoja syitä, miksi piti lopettaa koko suhde.

Olin jo luvannut itselleni, että lopetan yhden yön suhteet. Mutta jotenkin siinä elämässä tapaa kokoajan uusia ihmisiä, on niin paljon juttuja joihin lähteä mukaan, ettei tarvitse ajatella mitään. Siinä vain odottelee, että koska tulee taas kertakäyttöinen olo.

Melkeinpä ahistaa, kun useat tutut tulevat sanomaan että kyllä se puhuminen auttaa.. Kerro mulle vaan huoles jne. Mutta kun ihan oikeasti ei siihen pysty ☹️
Ei pysty ees luottamaan niihin läheisimpiin ihmisiin, kun jossain takaraivossa on pelko.

Pelko, joka tappaa kaiken kanssakäymisen ihmisten kanssa. Pelko, joka syö pienen ihmisen. Pelko, joka jättää yksin.

apathique kirjoitti 10.10.2005 klo 17:36:

Melkeinpä ahistaa, kun useat tutut tulevat sanomaan että kyllä se puhuminen auttaa.. Kerro mulle vaan huoles jne. Mutta kun ihan oikeasti ei siihen pysty ☹️
Ei pysty ees luottamaan niihin läheisimpiin ihmisiin, kun jossain takaraivossa on pelko.

Pelko, joka tappaa kaiken kanssakäymisen ihmisten kanssa. Pelko, joka syö pienen ihmisen. Pelko, joka jättää yksin.

ei oo helppoo puhuu asioista. etenki jos on sellasii miten ei tiedä miten pitäis sanoo joku. =/ en mäkää osaa ottaa asioita esille vaikka pitäis tai sillee.. =( joten tiiän miltä tuntuu.. mut en sitä mikä siihe auttais. ☹️

Kovin olen ainakin minä voimaton siinä vaiheessa kun joku kysyy..
Hei, mites sulla menee?

Mitä siihen vastaa kunnei uskalla totuutta kertoa ☹️

Runoilen satuilen kaikkea väliltä taivaan ja maan, ettei tarvis sanoa miten asiat oikeasti on.

Apathigue. En ole tutustunut Sinuun muuten kuin tässä ketjussa. Katsoin ikääsi ja uskallan kysyä; onko Sinulla jotain suunnitelmia tulevaisuuteen? Yritän kohteliaasti kysyä, että oletko samassa tilanteessa missä minä. On ammatti ja koulut käyty mutta mitä sitten teen, onkin ihan utopiaa.

Minulla on kihlattu mutta asuu kaukana. En sen vertaa saanut päätetty omasta elämästäni, että olisin häneen mukaansa lähtenyt. Tyttöystävä ei halua muuttaa minun kotiini, koska hänen mielestään minulle on sukuni kaikkein rakkain. Suostui sentäs kihlasormuksen ottamaan mutta jätti minut yksin miettimään mitä haluan elämältäni.

Pelkoko minut jätti yksin? Enkö edes sen vertaa uskalla päättää, että haluanko vaimon vai en. Enkö uskalla lähteä hänen luo? Mitähän pelkkään? Pelkäänkö sitä, kun kihlattuni haluaakin puhua minusta itsestäni eikä suvustani. Enkö pysty luottamaan kihlattuuni sen vertaa, että hänelle kertoisin kaikki murheeni.

Nyt kyllä ihmettelen ja suuresti. Miten tänne palstalle pitää kirjoittaa, että juttu julkaistaisiin.

Onko tarkoitus että, jos kirjoitan kihlatusta ja pelosta muuttaa yhteen asumaan, niin minun pitää se kirjoittaa muualle kuin tänne nuorten foorumiin?

melleri kirjoitti 11.10.2005 klo 19:43:

Nyt kyllä ihmettelen ja suuresti. Miten tänne palstalle pitää kirjoittaa, että juttu julkaistaisiin.

Onko tarkoitus että, jos kirjoitan kihlatusta ja pelosta muuttaa yhteen asumaan, niin minun pitää se kirjoittaa muualle kuin tänne nuorten foorumiin?

ja mitähän herra/neiti tuolla vihjailee? kyllä toi julkastii, ja kai ny tänne saa kirjotella mitä haluaa? jos vihjeilet muhun tai niihi kirjotuksii nii ANTEEKSI ETTÄ OLEN OLEMASSA!!!!

En hirveästi pidä herroittelusta eli sen voit unohtaa. Olen kertonut, että olen mies. Oikein pitää miettiä miten sinä loukkaannuit minun kirjoituksestani? Sovitaanko, että minä en vihjaile mitään, sanon suoraan kyllä nimesi, jos sinulle kirjoitan.

Minä kirjoitin parikin juttua ja ne julkaistiin vasta tänään. Vaikka minun jälkeeni kirjoitettuja juttuja oli jo julkaistu. Siksi ihmettelin, että kirjoitanko ehkä nyt väärällä foorumilla. Nyt asia on minulle selvinnyt, tekstejä tulee esiin jotenkin ihmeellisessä järjestyksessä. Mutta kaikki kirjoitukseni on julkaistu, se on pääasia.

melleri kirjoitti 12.10.2005 klo 16:38:

En hirveästi pidä herroittelusta eli sen voit unohtaa. Olen kertonut, että olen mies. Oikein pitää miettiä miten sinä loukkaannuit minun kirjoituksestani? Sovitaanko, että minä en vihjaile mitään, sanon suoraan kyllä nimesi, jos sinulle kirjoitan.

Minä kirjoitin parikin juttua ja ne julkaistiin vasta tänään. Vaikka minun jälkeeni kirjoitettuja juttuja oli jo julkaistu. Siksi ihmettelin, että kirjoitanko ehkä nyt väärällä foorumilla. Nyt asia on minulle selvinnyt, tekstejä tulee esiin jotenkin ihmeellisessä järjestyksessä. Mutta kaikki kirjoitukseni on julkaistu, se on pääasia.

1 en tienny kumpaa sukupuolta oot! ja B aattelin vaa ku kirjotit tollee.. Mut oon huomannu saman et joskus julkastaa toisten eka vaikka ite on kirjottanu jo ajat sitte, ihmeellistä tosiaan.. =/ no ei sitte herrotella, se on muutenki sellasta vähä liian virallista, enemmän viittaa Saksaan..

Elän päivän kerrallaan, siinä minun tulevaisuuteni tämänhetkinen.

mitä pitäis tehä jos mielitietty on masentunu, ja sit jos yrittää piristää huumorilla (tosi huonolla) mut sit ei tuu mitää.. ku mä en tiiä mitä pitäis tehä tai sanoo.. =(

Heips!

Tossa aikasemmin oli keskusteltu siitä, kuinka vaikeeta on sanoo läheisillekin ihmisille miltä oikeesti tuntuu. Ite oon huomannu ihan saman jo kauan sitten. Aina menee mukamas hyvin tai jos ongelmia on ollu, niin kyllä tämä tästä. Tuntuu kurjalta kun ei pysty edes ihan läheisimmille puhumaan. Joskus kun joku on kyselly, että mitä kuuluu, ni oon "vitsillä" vastannu, että voisinpa viiltää ranteeni auki...Ja sitten kysyjä nauraa hyvälle vitsille.

Aloin käydä alkusyksystä psykologilla, kun tuntuu etten osaa tuoda pahaa oloani julki. Enpä ole sitä sielläkään onnistunut tekemään. Puhutaan suurimmaks osaks semmosista pinnallisemmista ongelmista, mistä juttelen kyllä kavereidenkin kanssa. Välillä oon meinannu sanoo psykologille jotain tunteisiini liittyvää, mutta nielen sanani hyvin äkkiä kun meinaa itku tulla. En osaa itkeä muiden nähden.

Olen yrittänyt ratkaista tätä ongelmaa jo pitkään. Välillä olen ystävälle vähän vihjaissut olostani, mutta kukaan ei tunnu tajuavan. "En enää jaksais mennä kouluun tai töihin" on joskus tullut sanottua. Eipä siitä voi kukaan mitään tajutakaan, kaikilla on semmosia päiviä, ettei huvita. Kyse ei ole vain hetken tunteesta, vaan siitä ettei ole moneen päivään saanut itseään lähtemään kotoa mihinkään.

Onko joku täällä oppinut puhumaan asioistaan läheisilleen? Osaako joku antaa vinkkejä, kuinka tässä tilanteessa voi parhaiten auttaa itseään?

Kiitos jo etukäteen, jos joku osaa neuvoa. 🙂🌻

Hei. Olen uusi käyttäjä täällä. Olen tullut alakuloisuuteni kanssa siihen pisteeseen, että tunnen tarvitsevani siihen apua. En tiedä ovatko nämä pahan olon tunteet oireita lievästä masennuksesta, mutta olen kuitenkin huolissani.

Olen jo vuosien ajan kärsinyt väsymyksestä, ajoittaisista masennuskausista, heikosta itsetunnosta, huonommuudentunteesta ja yksinäisyyden tunteista. Lapsuudessani on ikäviäkin kokemuksia, joista en ehkä ole päässyt yli tai pystynyt edes kunnolla käsittelemään. Kuten tiedetään, toisia ikävät elämänkokemukset kolhivat entistä vahvemmaksi, minä olen jäänyt heikoksi. Nykyäänkin tunnen olevani yksin, sillä minulla ei ole eriyisen läheisiä perhesuhteita, vaikka tiedänkin, että minusta välitetään. En vain uskalla tai halua puhua läheisilleni näin henkilökohtaisista asioista. Olen oppinut kärsimään surut hiljaa sisälläni, välillä tukahduttaenkin pahan olon. Kasvaminen ja lapsuudesta luopuminen on ollut minulle erityisen vaikeaa. Pelkään tulevaisuutta, aikuistumista ja sen tuomaa vastuuta. Haluaisin olla lapsi ikuisesti. Jokapäiväinen väsymys on pahinta, sillä se masentaa entisestään. Keskittymiskykyni on heikompi kuin toivoisin. Koulusta olen aina selviytynyt hyvin energian puutteesta huolimatta, mutta en oikeastaan viihdy siellä. Pyrin välttelemään ihmisiä. Ystäviä minulla on vähän, mutta olen heistä kiitollinen.

Elämäniloni on poissa. En keksi tarpeeksi mielekästä syytä odottaa uutta päivää. Pienetkin epäonnistumiset satuttavat. 😭 Jokainen päivä tuntuu selviytymistaistelulta. 😞 Toisaalta taas ajaudun päivästä toiseen, passiivisena. En myöskään usein tule toimeen itseni kanssa. Välillä on toki parempiakin päiviä. Joskus on jopa aihetta nauruun. Energiset hetket ovat kullanarvoisia. Innostuessani tunnen eläväni.

Voisin kirjoittaa aiheesta ikuisesti. Minua on auttanut paljon jo se, kun huomasin, miten monet täällä jakavat samantyyppisiä tunteita ja ajatuksia, kuin minä. Puhuin tilanteestani koulukuraattorille, mutta se auttoi vain hetken ajan. Toivoisin keinoja, joilla rakentaa itsestäni ehjempää ihmistä. Mistä te saatte elämäniloa ja voimia arkeen? 😯🗯️