välillä ihmettelen teitä joilla varsinaista ongelmaa ei ole, te itse kehitätte ongelmanne. minulla on menny toisin. vuonna 2000 jouduin todistamaan kahden ihmisen raa an henki rikoksen ja olen sen jälkeen ollut niuvanniemessä 2vuotta kovassa(leponex 300mg ja klorpromatsin 200mg) lääkityksessä ja saman luonteisessa hoidossa. sitten kiertelin parit paikat läpi. mutta nyt olen siviilissä ja olen hengissä papereissani tosin kummittelee diagnoosi skitsofreeninen harha luuloisuus ja poseeraus kuva poliisin arkistoissa mitkä vaikeuttavat elämistäni. nämä ovat ongelmia mutten kerää niistä paineita. minulla on kaikki hyvin.

Niin.. Sitähän voi (ongelmasta) kärpäsestä kehittää härkäsen, jos niin haluaa ja tahtoo. Miettiä ja vatvoa yksin asiaa ja tulla siihen johtopäätökseen, että onpas se härkänen joka kaataa maahan eikä ylös enää pääse.

En nyt niin vähällä itse ainakaan ole päässyt. En ole mitään henkirikoksia joutunut todistamaan, että ehkä siltä kantilta ongelmani ovat kovin vähäisiä mutta silti ne ovat vaikuttaneet elämääni.

Vanhempien ero, koulukiusausta koko kokoperuskoulun ajan, samanaikaisesti siihen päälle tiedostamatonta henkistä ja sanallista väkivaltaa kotona, "kavereiden" keskuudessa aivan viime vuosiin saakka.
Siinä välillä kuoli parin vuoden sisään lähisukulaisia, äiti mukaanlukien.

Sitten tuli mukaan taloudelliset ongelmat, miinuksen puolella mennään koko ajan ja reippaasti. Kaikki rahat mitkä tulee, ne menee samantien laskuihin.
Joskus tuli otettua asuntolainaa, se on nyt piste i:n päällä tässä tilanteessa. Se syö viimesetkin rahat.

Enkä voi tehdä töitäkään niin paljoa(hermovika kädessä), että tästä selviäisi.
Joskus vaan tulee olo, että ei jaksa.

Mutta eteenpäin, sano mummo hangessa. Kuitenkin jossain takaraivossa on pienen pieni häivähdys siitä, että ehkä tästä vielä selvitään.

Mie en ainaskaan uudelleen ala kertomaan elämätarinaani. Jos jonkun mielestä hänen ongelmansa ovat pahemmat mitä muiden ongelmat ovat, mitä sitten?
Tämähän on nuorten foorumi, tänne mahtuu kirjottamaan kaikki vaikka ei olisikaan jotain kauhiaa elämässä tapahtunut. Jos vaan on paska olo, sen on aina tänne saanut kirjottaa. Se ei ole kehitelty ongelma. Jokainen voi omassa kotonaan rauhassa ajatella, että miksi tuo nyt noin mitättömästa asiasta ongelman kehitti? Sitä en vaan ymmärrä miksi se ajattelu pitään kirjoittaa kaikkien näkyville?

Koska on nuori, kaikki asiat tuntuu kauhialta ja kestämättömältä, eikä jaksaisi niiden kanssa elää. Yksi finni turvassa, juuri ennen koulun juhlia on sellainen ongelma, että itsemurhaa alkaa suunnittelemaan.

Nuo monet jutut kuulostaa tutuilta. Nyt pystyn kuvitella, että ne ovat normaalin murrosikäisen ajatuksia, silloin ne tuntuivat niin pahalta, että haluisi kuolla. Kun muilla on niin hauskaa...
Teille, jotka vähättelette muiden ongelmia, jokaisen ongelma on yhtä paha itselle, ei niitä voi verrata. Ja ihmiset myös suhtautuvat niihin erilailla. Itse olen sellainen jonka maailma romahtaa vähän väliä. Ympärilläni on ihmisiä, jotka kestävät asiat eri tavalla. Mutta heidän avullaan juuri selviää, koska jos seuranani olisi yhtä synkkä ihminen kuin minä, saattaisin vajota vaan alemmas.
Välillä toivon, että masennukseni johtuisi ihan muista asioista kuin minusta, että olisi tapahtunut asia, joka yksinkertaisesti selittäisi masennukseni ja muutkin ymmärtäisivät sen. Mutta kun se ongelma olen minä ja ajatukseni. Olen itseni pahin vihollinen. Kun oppisi itsensä hyväksymään ja rakastamaan itseään.
Olen ollut enemmän ja vähemmän masentunut ehkä 10 vuotta, mutta enää asiat eivät ole niin pahasti kuin joskus. Mutta sen olen oppinut, että kun jaksaa ne pahat hetket, niin aurinko paistaa kyllä vielä.
Ja monelta olen kuullut että he elävät elämänsä parasta aikaa, yli nelikymppisinä. Joten uskon, että omat parhaat päivät ovat vielä edessä.
Voi olla että huomenna olen taas eri mieltä, mutta näinä hyvinä hetkinä pitää uskoa niin paljon, että usko kestää huonojen hetkien yli.
Haleja kaikille murheellisille.🙂👍

Mutta sehän tässä olossa pahalta tuntuukin. Tuntuu ettei ole mitään oikeutta valittaa ja tuntea pahaa oloa, kun ei ole syytä. Pahan olon ja alakuloisuuden vielä kestäisin, mutta kun on paniikkikohtaukset ja psykosomaattiset oireet. Ne vaikeuttavat elämään juuri sen verran ettei voi käydä koulussa vaikka haluaisikin, on päiviä ettei pääse ovesta ulos vaikka haluaisikin.

En todellakaan halua ongelmia, olen viimeiset 10 vuotta halunnut elää kevyellä mielellä ilman huolen häivää, mutta kun se ei ole tahdon asia, valitettavasti.

Joku psykologi sanoi joskus että nämä psykosomaatiset oireeni tulevat siitä etten halua tunnustaa itselleni pahan oloni syytä, vaan yritän unohtaa sen. Mutta hän unohti kertoa, että miten minä sitten saan tietää mistä tämä johtuu. Olin pitkään sitä mieltä, että minulle määrättiin psyykelääkkeitä vaan siksi, etteivät he keksineet muutakaan diagnoosia oireilleni. Ja tottakai se masentaa jos on sairas, mutta kukaan ei tiedä miten ja miksi.

Minulla on nyt sellainen vaihe menossa, että ei oikeastaan mikään vaivaa. Silti kaikki asiat eivät ole kunnossa. Melkein joka päivä tämän tukinetin avaan, en edes viitsi kirjautua sisään. Mietin miten kertoisi olotilastaan, kun ei ole mitään selkeätä syytä eivätkä asiat ole niin huonosti, että voisi mistään valittaa.

Olen parillekin foorumille kirjautunut, ottanut tämän saman nimimerkin. Olen jopa itseni esittelyt, enkä sitten kirjoittanut mitään muuta. Mihinkään en tunne itseäni sopivaksi. Mulla on lapsia, mutta ei oikeastaan niiden kanssa mitään ongelmia, en siis voi mitään kirjoittaa ”äitien foorumille”. On mulla ukko, senkin kanssa pärjään ilman, että ympäri nettiä kirjoittelisin avioliitostamme.

En kai enää ole niin nuorikaan, että osaisin tässä nuorten foorumissa mitään sanoa. Yhtäkkiä huomaakin, että jäi johonkin tyhjyyteen, ei enää ole paikkaa missä jotain sanoisi. Silloin, kun jouduin pois nuorten mielenterveyspalveluista, tuntui ihan samalta. Ei kuulu mihinkään, ei kai pitäisi olla mitään ongelmia, kaikki on kunnossa.

Istun silti nytkin koneelle, itsesäälissä valuttelen kyyneleitä. Olotilassa missä kaikki on kunnossa, minulla onkin todella vaikeaa olla.

se on kummallista,kun on niin kauan surenut ja pohtinut että jossain vaiheessa kun ei pitäisi olla ulkoisesti mitään häiritsevää,onkin yhtäkkiä taas samassa sudenkuopassa,josta vaivoin ensin selvisi ylös.

mulla on vaikeuksia puhua ongelmistani,kirjoitan tänne joskus vaikkakin usein tuntuu ettei ole mitään sanottavaa.Miten voin keksiä toisille lohduttavia sanoja,kun itselläni on sielu mustaa täynnä.Muttei kai aina tarttekaan olla sanottavaa.Hiljaa istun ja katson muiden kirjoituksia.JA mitä vanhemmaksi tulen,sitä enemmän tajuan mitä en joskus ymmärtänyt enkä osannut sanoiksi ainakaan pukea.Omista peloistani itseni kokosin,nyt sitten revitään kaikki auki ja pöydälle,ja aletaan kokoamaan uudelleen.En jaksa vastailla kavereiden puheluihin,ei mulla ole niille mitään hyvää sanottavaa.
Suruni pukeutuu välillä iloksi,ironista kyllä.JA nauramalla menen läpi taas yhden esteen.
Ja masennus muuttuu touhuamiseksi,koitan tehdä liikaa jotain,ihan mitä vaan,kunhan ei tartteisi kääntää katsetta sisäänpäin.Ei ole hyvä olla.
Mutta elämä jatkuu silti.Ilman minua ei ole minun huomistakaan.
😑❓

Aavaton, minusta tuntuu että olen kärsinyt tuollaisesta samankaltaisesta omituisesta ahdistuksesta. En koe enää olevani yhtään masentunut, mutta välillä olen kummallisen levoton. Tunteen haluaisi pukea sanoiksi, mutten oikein pysty, koska se on hyvin epämääräinen. Arvioisin tunteen syntyvän siitä, että kaikki on näennäisen kunnossa, mutta mieli on jäänyt "jumiin" pahaan oloon. On vaikea saada kiinni normaalista elämästä. Luulisin tämän olevan ihan normaalia. Ainakin omalla kohdallani ahdistus on hiljalleen vähenemään päin.

Omalla kohdallani tekemisen puute lisää ahdistusta. Yleensä käy niin, että hakeudun tietokoneelle ja keskustelupalstoille, mutta huomaankin ettei minulla ole oikein mitään sanottavaa missään. Silloin kun minulla oli huonoin olla, kävin tukinetissä hyvin usein. Oli ehkä hankalaa keksiä siihen tilalle jotakin täydentävää tekemistä. Turhauduin, jos yritin väkisin kirjoittaa tänne tai muualle. En osaa selittää tätä läheskään niin hyvin kuin haluaisin.

Ehkä olet jo melkein terve, muttet uskalla vielä elää terveenä? Olethan sinä vielä nuori, ja ei täällä minusta iällä pitäisi olla suurta merkitystä. Kirjoittaa voi kuka vain, jos siltä tuntuu.

hei,
olen kirjoitellut tänne nyt muutaman kerran, ja lueskellut muiden tarinoita ja tuntemuksia. on ehkä vähän helpottanut että tajuaa ettei ole yksin tyhjyytensä kanssa.
olen ollut siinä pisteessä jo liian kauan että olen tajunnut tarvitsevani apua. mutta mistä? mitä sanon, miten menen juttelemaan, kenelle, kun ei ole varsinaista syytä miksi on niin rikkinäinen, tyhjä ja mitätön olo. Miten voi mennä puhumaan kun ei tiedä mitä sanoa. ja kun välillä tuntuu että "eihän mua mikään vaivaa" .
Oon niin hukassa, mitä pitäis tehä? en tiedä tuottaako tää netissä valittaminen mitään tulosta..😞

Kaikkensa yrittää että joku tajuais, vaikka en sitä viimestä keinoa oo vielä kokeillu, jolloin on enää myöhästä. Kukaan ei ymmärrä miten paha olo on. En mä sit tiedä mitä niiden pitäis sanoa/tehdä että se tuntuis siltä että olis ymmärretty.
Oon tunteiltani ihan turta, en tunne mitään muuta kun koko ajan pahaa oloa. Efexoria menee 225mg päivässä, ei siis oo ihmekään jos on ihan zombi olo. Tuo määrä on mulle jo varmaan liikaa, mutta ei pienempikään määrä auta.
Tätä on kestäny monta viikkoa putkeen, kohta en enää jaksa. Ahdistaa.

Onko kukaan tuntenu että joku ymmärtäis ja osais auttaa sillä tavalla ku tarvis?

Tuntuu etten nykyään osaa kirjoittaa. Ei tiedä mitä raapustaisi.Tyhjä olo, samoin se sanainen lipas. Paha olokaan ei tuu sanoina ulos. Itkukin tuottaa ongelmia. väsyttää.
Lääkitys korkeimmillaan. Ei koskaan vielä noin korkea oo ollut. Jotenkin turtunut olo. Ei vaan jaksa välittää mistään. Laihtunutkin olen, ainakin poikakaverin sanojen mukaan. Sehän se mut parhaiten näkee..ja tuntee. Kaukosuhdetta eletään viikot, ehtii siinä aina valehdella onko syönyt vai ei..

En nyt tiedä mistä kirjoittaa..jään odottelemaan sitä inspiraatiota..

Rusakko, kirjoittelet juuri miltä minusta tuntuu. Olen jo pari vuotta tukinettiin kirjoitellut, eihän se ihme, kun sanomiset loppuu. Eikä se nyt oikeastaan iästä taida olla kiinni, kun tuntuu oudolta kirjoittaa nuorten foorumilla. Tai nyt jo voi oikeastaan sanoa, että tuntui oudolta. Taas, kun luin teidän muiden juttuja, tämä tuntuukin ihan oikealta paikalta.

Mitä sitten, jos olen kolmen lapsen äiti, eikä mulla ole ”äitiongelmia” mistä kirjoitella mammapalstoilla. Nyt lapset nukkuvat ja voin itseni tuntea normaali nuoreksi jolla on välillä todella kurja olla. Oikeastaan juuri nyt on sellainen olo, että ei paljon muuta jaksa kuin itkeä. Eikä oikein osaa kertoa syytä, on vaan onneton juuri nyt.

Neiti halla, maretsu ja Tuisku, sanoisin kyllä teille jotain, jos keksisin jotain sanottavaa. Kyllä minusta tuntuu, kun tänne palstalle kirjoitan, että minua kuunnellaan. Eihän aina saa vastausta mutta lukeehan näitä moni. On vaan tällaisia nämä meidän ongelmat, että ei taida kellään olla vastausta.

Hei kaikille. Olen 24v, mies, keväällä sain opintoni loppuun yliopistossa. Menin äskettäin kihloihin mutta tyttöystäväni asuu kaukana ulkomailla. Emme näe kovinkaan usein. En oikeastaan ole edes etsinyt vielä töitä, ammattini on sellainen, että omien asioiden pitää olla kunnossa ennen kuin pystyn töitä tekemään.

Siinäpä se, olen kadottanut itseni. Olen aika paljon kokenut, kuolemia ja surua. Terapiassa olen käynyt, nyt jo lopettanut. Kaikki asiani muka olen käsitellyt, kaiken piti olla kunnossa. Tässä nyt sitten kirjoittelen. Olen niin täydellisen väsynyt koko elämään, että en itseäni tunnista näistä tunteista.
24v olen jaksanut olla vahva, eiliseen päivään elämäni romahti.

Tiedän kyllä miten saisin itseni kuntoon. Lähtisin pois, menisin luostariin ja hiljentyisin omaa itseeni. Siihen minulla ei juuri nyt ole mahdollisuutta. Pitäisi olla voimia mennä lääkäriin, pyytää lääkettä ahdistukseen. Minulla ei oikeastaan ole yhtään ihmistä, ei ainuttakaan koko maailmassa, jolle pystyisin sanomaan, en jaksa näin elää.

Täällä taas kirjoittelen.
En ole jaksanut edes koulussa käydä sen keskenmenon jälkeen.
Olen vain niin täynnä vihaa,ja surua.
Välillä meni jo niin paljon paremmin,ja tässä sitä ollaan taas.
Lääkitys alkoi nyt taas uudelleen,ja vähän väliä joutuu ramppaamaan terapiassa.
Sielläkin on nyt joku uusi ihminen,enkä minä sille oikein mitään osaa puhua.
Ja vanha tuttuni paniikkihäiriö on noussut taas kuolleista.
Nyt pitäisi taas aloittaa koulu,pelottaa vaan niin hemmetisti mennä sinnekin.
Muiden tuijotettavaksi, ja naurettavaksi.
Kunpa ne lääkkeet auttais jaksamaan vielä vähän.

Joku sanoi mulle jo vuosia sitten, että kyllä puhuminen auttaa aina.. Mutta entä jos ei ole ketään, jonka edessä uskaltaa olla heikko?
Ja rikkinäiset ajatukset puheista vain pahenee -
kaukaa niinkuin veden alta kuulen pelon äänen..