Haluaisin kertoa oman tarinani...
Enen koulussa minulla oli yks ystävä ja yleensä samana päivänä me viel soitettii toisellemme ja päästettiin vähän höyryjä jos joku koulus oikee😝 Se näkyki puhelinlaskus ku puhelut vois kestää tunninki..
Sit sitä alko kiinostaa muut porukat enemmä ja niil alko tulla omia juttuja. Kyl mäkin niissä porukoissa liikun, mut vähän orpona😟 Kun ei hirveesti kiinnosta liikkuminen joka viikonloppu keskustassa kännäämässä, enkä polta. (friik?)
Siihen loppu kans puhelut.., en mä sille enään mitää voi kertoo.. Sit alko masennusta, eikä mikää enää kiinostanu, eikä kellekkää voinu enää kertoo mitää ja kun ne pysys mun sisälläni, tuli paha olla. Onneks mulla on sellanen äiti, jolle voin kertoo asioita, mut ei sekään kaikkea tiedä. Päiväkirjaakin kirjotan aika ahkerasti ja sinne ne mun huonot ja hyvät olot tuleeki. Josai on sanottu, et kirjoittaminen auttaa, mut se ei ainakaan oo auttanu. Siihen jää koukkuu. (Nyt koitan tällästä vaihtoehtoa). Terkkarilla ku oon käyny, ja johonki aikaa piti täyttää sellane lappu, kun kyseltiin kaikkea koulusta, syömisistä ja muusta. Siinä sille kävi sit ilmi, että mulla on paha olla ja se sano, että voisin mennä puhumaan vaikka psykologille, mut en pysty puhumaan kun heti alan 😭
Masennuksen seurauksena tuli syömishäiriö (kai), eikä siitä tiedä kukaa muu...
Koko ajan tässä odotellan, että pääsis pois toiseen kouluun ja sais uusia ystäviä..(nyt 9luokan loppu häämöttää)

aavaton, mitäpä mulle..
mullaki joku "kausi" menossa
että oon väsynyt ja yksinäinen koko ajan..
siksi en tännekkään ole kirjotellut
viime aikoina.. nytkin tuntuu että
vois nukkuun mennä, mutta sitten ei yöllä
saa nukuttua.. ja illat ja yöt on
valveilla ollessa mulle kaikis vaikeimpia
aikoja..

Minäkin täällä taas välillä. Ei vaan jaksa kirjottaa. Oleminenkin on tarpeeksi vaikeaa. Työharjoittelussa olen, vielä on puolet (3vko) jäljellä. Sitten pariksi päiväksi kouluun ja valmistun. Ammatti ei vaan nappaa. Ei pää kestä niitä touhuja. Tänäänkin piti jo ekan ohjaustunnin (liikunta) keräillä itseä kasaan. Itkuhan siinä pääsi. Ei muuta kuin pesemään naama ja uutta tuntia vetämään.

Ilman poikakaveria en tiedä missä olisin. Hän se minun itkuni viikolla kuuntelee. viikonloput menee ihan liian nopeasti, ja sitten taas paluu arkeen. Pitäisi vissiin uutta opiskelupaikkaakin hakea. Ei vaan jaksaisi niin millään. Millä voimilla sitä ensi vuonna edes opiskelee?

Terapiassa en nyt ole. Lääkärin näen kuukauden parin välein. Aika, minkä viimeksi sovin, piti perua ja seuraavan sain vasta toukokuun loppuun. Ehtii lääkkeetkin loppua ennen sitä.
😟

Kiitos Xera, Rusakko ja aavaton! Siitä tulee aina hyvä olo ku joku huomaa.
Edelleen voin melko huonosti. Tai just nyt on ihan ok, mut muuten tää päivä on ollu tuskaa niin ku kaikki muutkin. Välit ystäviin on menny. Tai kahteen ainakin, yks ystävä on vielä. Tällä paikkakunnalla jossa asun mulla ei oo oikeastaan kavereita. Muutin tänne muutama kuukausi sitten. Eli aika yksinäistä on. Vanhempien kanssa oon vaan. Etsin kyl omaa asuntoa, mutta vielä en pysty muuttamaan, en rahallisesti enkä varmaan selviäiskään vielä yksin, olisin ihan sekasin jos päivät pitkät yksin olisin. Haluais kavereita, mutta ei vaan osaa mennä mihinkään ettimään niitä. Ja sit kun niin monet ystävyyssuhteet on päätyny riitaan, niin ei enää uskallakaan ku pelkää että satuttaa toista ja itteään. Tuntuu että oon pilannut monen ihmisen elämän, se alko sillon tai aikasemmin kun mun kaverille (tai siis ystävälle, johon välit on nyt vähän niin ja näin) paljastui että mä viiltelen. Se ja toinen kaveri järkyttyi siitä ja muutamaks päiväks jätti mut yksin.

Tuntuu että en ennen olis ollu näin huonossa kunnossa, vaikka kyllä kai oon ollu pahemmassakin, mutta siitä ainaki huomasin että kun en jaksa pitää edes huonetta järjestyksessä. Joo, kuulostaa tyhmältä. Mutta ku ennen oon pitäny tarkkaa järjestystä siellä. Muutenkin kaikki tekemiset jää tekemättä.

Huomenna meen psykiatriselle hoitajalle. Sille vaan on vielä vaikee puhua ku se on vasta toinen kerta sillä, ku jouduin vaihtamaan ku koulu loppui ja muutin tänne. Muutama viikko oli etten käyny puhumassa kellekään. Ei tehny kauheen hyvää.

Tuntuu että ei oikein jaksais. Mitään. Äitikään ei ymmärrä mua ja yrittää saada mua tekemään kaikenlaista. Mutta kun ei kiinnosta eikä jaksa. En tiedä mitä pitäs tehdä että ihmiset tajuais, tai että olo helpottuis...

Voimia teille kaikille!

Heips!

Kiitos Xera ja Aavaton 🙂!

Kirjoitampa tarinastan osan nyt tannekkin, se kun nayttaa helpottavan. Vaikkakin aavaton on sen lukenut. Toivottavasti ei haittaa.

Kun olin 7vuotias isani muutti kotimaahansa Italiaan, ja mina jain aitini kanssa asumaan suomeen. Silloin aidillani alkoi vakava alkoholi ongelma. Han saattoi juoda 3-4 pulloa viinia ja monta mayrista kaljaa paivassa.Samoin han saattoi olla jopa paivan tai kolme ties missa, ja mina siis yksin 7v ipanana kotona itkemassa aitia... Oneksi minulla oli 2 vuotta vanhempi paras ystava jonka kanssa olin paivat. Kun mina olin 12 ja kaverini, sanotaan vaikka Martta, siis silloin 14, han kertoi minulle sairastavansa leukemiaa. ja pyysi minua joko jaamaan hanen rinnalleen loppuun asti tai sitten jattaa hanet jo nyt. Mina tietenkin jain siihen hanen viereensa, mita muutakaan. Aitini alkoholi ongelma oli ennallaan ja mina en edelleenkaan ollut puhut edes martalle asiasta, paitsi ehka han oli huomannut sen..tieda hanta. Mutta nyt aitini oli myos masentunut. minun olessa 14 nain kun han yritti itsemurhaa.Soitin ambulanssin ja han paasi hoitoon. Lapsuuteni loppui siihen. Vuotta myohemmin kuoli ainut tukeni, Marta. Se oli kova pala, kovempi kuin nahda aitinsa yrittavan riistaa itseltaan henki, silla siina vaiheessa olin jo tajunnut etta en merkinnyt hanella mitaan.
Puolitoista vuotta sitten muutin aitini kanssa taas isani luokse, en edes muistanut minulla olevan sellaista.

Toivottovasti kaikki jakselette edes jotenkin. olisin halunnut sanoa jotakin, jotaki mika voisi edes kuullostaa jarkevalta, mutta ei musta taida mitaan jarkevaa loytya. Saattaisi jos nukkuisin edes vahan. Mutta kun ei sekaan onnistu. OKei, en enaa valita, vasta sitten kun olen saanut sanottua edes jollekin jotain. Silla tiedan etta kun joku valittaa, tuntuu mukavalta kaiken kurjuudenkin keskella.

Oita ja haleja

ite olin masentunut viime syksynä. viiltelin, ja satutin itseäni muillakin tavoin. alku masennus ei ollut kovin kamala. myöhemmin kuitenkin tajusin olevani yksin masennuksen kanssa. kukaan, paitsi kaverit eivät tienneet koko masennuksesta. kävin kerran eräällä ihmisellä, mutta sen jälkeen kielsin itseltäni, että minulla ei ole mitään ongelmaa. loppujen lopuksi mun oli aivan pakko mennä puhumaan kouluterveydenhoitajalle. en jaksanut enää. en pystynyt puhumaan kuitenkaan mitään itsemurhaajatuksistani. kieltäydyin menemästä psykologille. nuorten kriisiryhmääkin se yritti mulle järjestää mutta en halunnut. loppujen lopuksi mut pakotettiin psykologille. erään itse kirjoittamani novelli taisi olla viimeinen asia. se käsitteli kuolemaa.

kävin psykologilla vain 4 kertaa, mutta sen jälkeen vaihdoin päihdetyön tekijälle. sielläkään en ole ehtinyt vielä montaa kertaa käydä, mutta en enää telo itseäni. paitsi joskus nuppineuloilla kun ahistaa liikaa☹️

mukavaa kesää kaikille🙂

Miks elämän pitää olla näin tuskaa... On ollu tosi kamala olo muutaman päivän. Ei haluais eikä jaksais elää. Ei oo mitään tarkotusta. Aiheutan vaan pahaa mieltä muille ja pilaan kaikkien ihmisten elämän. Vanhemmilleni oon aiheuttanu niin paljon kaikkea huolta ja surua koko elämäni ajan. Oon ollu lapsena tosi hankala. Juttelin tiistaina äidin kanssa. Sain kuulla kaikkia asioita itestäni mitä halusin kyl ihan mielellään kuulla. mieleen jäi erityisesti se että olin jo 11-12-vuotiaana sanonu äitille että tapan itteni. Tuntuu että oon jopa ylpeä siitä pikkuihmisestä joka on näin sanonu. Vaik en usko että ihan täysin tosissani oon sen sanonu, mut kuitenkin.
Kukaan ei ymmärrä että en jaksa enää. Olin tänään ylimääräisellä käynnillä hoitajalla,mutta tuntui että ei sekään ymmärtäny. Vaik toisaalta ei haluis kuolla, mutta ei elääkään. Ei jaksa tätä tuskaa enää.

Maretsuuu...
Kylla joku aina välittää.(sori mutta mun nappiksessa ei ole aaata) Ja kylla sa viela loydat taekoituksenkin ja sen jonkun joka pistaa aina yrittamaan. Olen itsekki ollut monest samassa tilanteessa, ja ymmaran, tai ainakin muistan elavasti mita paassani liikkui ja mita tunsin.
*halaa oiken lujasti*

minäkipä taas itestäni ilmottelen..
vaik eipä mulle mitää ihmeellistä,
samaa ku ennenki..päivä kerrallaan
koittaa jaksaa tätä kaikkee..
nyt vaa kaikkee muutaki nii paljo
et meinaa tosissaan väsy iskee..
ja nukkumisetkin ku meinaa vähiin
jäädä..
mut onneks tällä viikolla pari vapaapäivää
nii saa levätä...
ja Aavaton, perjantaina se sit tapahtuu,
meen tapaamaan sitä mun "nettiystävää"..
odotan kyl innolla sitä..
Aavaton, mitäs sinulle kuuluu..

Siepäs tuulemaan olet pistänyt. Kuinka kauan olette tunteneet netin kautta. Muista kertoa kaikki tapaamisesta, haluan kaikki tietää.

Mulle ei oikeastaan paljon mitään kuulu. Joen sulamista ja tulvia odottelen. Väsyttää minuakin aivan uskomattoman paljon. Ei paljon huvittaisi sängystä ylös nousta. Lääkäri määräsi vitamiineja eikä muuta osannut sanoa. Levätä pitää mutta pitää myös ulkoilla ja vielä syödä terveellisesti. Niillä kai sitä sitten voikin paremmin.

noniin..nyt on sitte reissu takana,
vaikka meidän tapaaminen olikin suht.
lyhyt, silti oli mukavaa,
ja kutsu kävi että kesälomalla uudestaan
ja sillon pitemmäksi aikaa.. =)
ainoo oli et vähän haikea olo jäikin
silloin kun piti lähteä..ois halunnu
kauemmin olla sielä..
sellanen vuosi ollaan "tunnettu"..
nyt vain sitte odotella seuraavaa
tapaamista..

Iltaa...

Jotenkin vaikeaa kirjoittaa tänne ensimmäistä kertaa. Ajattelin kuitenkin, että saisin purettua itseäni näin ja ehkä jaettua kokemuksia.

Minua ahdistaa. Velvollisuudet tuntuvat ylivoimaisilta. Huomenna pitäisi kouluun mennä ja ajatus saa minut voimaan pahoin. Melkein 😝:sin tänään sen takia. En taaskaan pysty menemään nukkumaan ajoissa.

Tuntuu kuin olisin nurkassa. Yritin viime viikon levätä, mutta ei se riittänyt. En usko enää itsemurhaankaan ja en oikein osaa purkaa tätä pahaa oloa. Kuuntelin musiikkia, suunnittelin, piirsin, kävin leffassa; ja silti päivän lopuksi itkin. (Yleensä nuo auttavat) Pelkään, että rupean viiltelemään taas vaikkei se mitään helpotakaan.

En tiedä pitäisikö minun mennä puhumaan johonkin kriisikeskukseen, mutta sekin tuntuu niin ylitsepääsemättömänvaikealta asialta. 😯🗯️

-BBlade

Ei kai sitten sentäs kriisikeskukseen tarvitse mennä. Tai tietenkin sitten menet, jos itsemurhan aiot juuri tällä hetkellä tehdä. Jos kirjoittaminen ei auta, sitten voisit varmaan mennä vaikka ekana terveyskeskukseen ja pyytää sieltä jatkohoitoa. Kriisipuhelimeen voi aina soittaa.

Kylläpäs otti koville äitienpäivä. Itse saa lapsiltaan kortteja ja lahjoja vaikkei aina olekaan maailman paras äiti. Mutta oli vaikea käydä oman äidin haudalla. Kun lapsilleni aloin kertoon, että mummo siihen on haudattu, niin päässäni jotain loksahti. Kyllä kai munkin äiti edes yhden kerran vuodessa on maailman paras äiti ja ansaitsee ruusun hautakummulleen.

Kiitos Dalbay! *hali*
Mul on sairaan paha olo. En haluais olla kotona, en jaksais käydä töissä (vasta yks viikko menny viidestä ☹️ ). En haluais olla olemassa. Olin tänään perheterapiassa äitin kanssa. Äiti ei pystyny sanomaan melkein mitään itkemättä. Mä taas en pysty itkeen vaikka haluaisin. Se käynti sai mut vaan vihaseks. Sisällä kiehuu enkä saa sitä ulos muuten ku viiltelemällä. Ei se kyl niinkään mee pois. En tiedä mitä vielä teen. Tekis mieli lähtee jonnekin kauas eikä kertoa kellekään. En kestä enää.

Oon työharjottelussa ollu huhtikuusta asti. Melkein ihmettelen miten oon tähän asti jaksanu. tänään en päässy edes ekaa tuntia pidemmälle, kun vaan itkin. En saanut työpaikkaohjaajalle selitettyä (enkä halunnutkaan) mitään selvempää. Hän oli kuitenkin todella ymmärtäväinen ja sain lähteä kotiin. Puhui jopa et pystynkö huomen tulee töihin. vannoin kuitenkin pääseväni. Huomenna voin vielä aamulla soittaa jos tuntuu ettei onnistu lähtee.huoh. sen näkee sitten aamulla 😟

Hirvee päänsärky ollu koko päivän eikä aamiaisen jälkeen oo oikeastaan mitään tullu syötyä. Parasta kai olis lähtee vaan nukkumaan..😞