En tiedä mistä aloittaisin.

Olen sairastanut vakavaa masennusta jo pitkän aikaa. Vasta lähikuukausina olen saanut pakotettua itseni menemään hoitoon. Vaikeinta oli myöntää itselle, että olen sairas ja tarvitsen hoitoa. Kaikki alkoi päiväkodin loppumisen jälkeen. Päiväkodin täti oli iloinen, kehui ja tuki minua ja ennenkaikkea piti minua sylissä. Vanhempani eivät tätä tehneet, isälle olen vain palvelija ja pilkan kohde, äidille en tiedä mikä. He välittävät minusta ehkä hieman, mutta he eivät tue minua muuten kuin rahallisesti. Äitini on lyönyt minua, isäkin on moneen kertaan meinannut, mutta saanut onneksi pysäytettyä nyrkkinsä tarpeeksi ajoissa. Minua ei lapsuudessani halannut kukaan ihminen jota oisin halunnut halata, äitini pakotti minua halaamaan itseään, mutta kuka sitä lyövää äitiä haluaisi halata.

Minua on myös käytetty seksuaallisestii hyväksi, ensimmäinen kerta oli tytön kanssa, toinen pojan. En muista paljoakaan tapahtuneesta, onneksi he eivät satuttaneet minua fyysisesti, mutta henkiset kivut ovat sitäkin suuremmat. En tiedä miten olen selvinnyt. Olen yrittänyt unohtaa ja kieltää moista edes tapahtuneen. Olen piilottanut muistoni syvimpään koloon sisälläni viinan ja ajan kanssa, mutta luulempa että se on vain pahentanut asioita.

Yritin itsemurhaa ensimmäisen kerran ala-asteella. Olin näköalatornissa. Isäni oli tainut juuri pilkata itseäni, en muista sanoiko hän minua rumaksi vai tyhmäksi, samantekevää, mutta tuli niin paha olo että halusin vain paeta kauas pois. Kun ajattelin hyppäämistä en ajatellut kuolemaa, en nähnyt sitä niin. Halusin vain päästä eroon ihmisestä jota vihaan kaikkein eniten eli itsestäni.

Yläaste tuli ja meni. En muista siitä paljoakaan, osasyynä siihen lienee viina johon pakenin pahaa oloani. Alkoholi vei aluksi kaikki pahat ajatukset pois päästäni, tunsin vihdoin itseni normaaliksi. Nytten lukion toisella kehoni on jo tottunut alkoholiin, se ei enää vie pahoja ajatuksia pois päästäni ellen juo yhä enemmän ja enemmän. En edes uskalla olla enää yksin humalassa sillä tulen erittäin masentuneeksi ja jos en sammu, yritän itsemurhaa.

Viime syksynä elämäni kuitenkin muuttui. Tapasin maailman ihanimman ja kauneimman tytön, olihan niitä ihastuksia ennenkin ollut, mutta hän oli erillainen. Hänen iloisuutensa, hilpeytensä ja piristävät sanat valoivat minuun itseluottamusta. Oli päiviä jopa viikkoja jolloin en edes ajatellut kuolemaa, elämä hymyili minulle vaikka olinki usein maassa. Aikaa kului ja hän muuttui etäisemmäksi ja jätti minut jouluna. Olin kuulemma liian masentunut ja hiljainen. Nytten olen ollut erossa hänestä yli pari kuukautta. Ajattelen häntä useasti päivässä ja tuska tuntuu pahemmalta ajan kuluessa vaikka sen pitäisi hellittää. Elin sitä hetkeä varten jolloin olisin pääsyt hänen viereensä nukkumaan ja heräämään hän sylissäni, mitään muuta en ole elämässäni niin kovasti toivonut. Mutta se on mennyttä, kiroan itseäni ja ujouttani mikä takia en uskaltanut kysyä tuota toivetta.

Minulta kesti kirjoittaa tämä sepustus viisi tuntia minkä itkemiseltäni ehdin. Enää ei löydy voimia elää. En pysty tekemään itsemurhaa, siihen ei rohkeuteni riitä, olen sen monasti huomannut. Toivoisin vain, että tämä painajainen olisi ohitse, se on kestänyt jo liian monta vuotta.

vastaan varsinkin nyt huiman kirjoituksen perusteella, mutta tämä on kyllä ihan kaikille.

ei kannata menettää toivoa, minun masennukseni on kestänyt vuosia, ihan liian monia vuosia jo, mutta nyt jaksan taas yrittää. masennukseen kai kuuluu se, että vastoinkäymiset tuntuvat enemmän tai vähemmän musertavilta. mutta... jos vain pystyisi aloittamaan (vaikka joka päivä) puhtaalta pöydältä. ei se tietenkään ole helppoa, tilanteesta riippuen hemmetin vaikeaakin. minäkin luulin, että kaikki on todella hienosti nyt (seitsemän vuotta kohta depressiota sairastanut...) ja onkin, tavallaan. olen hirveästi edistynyt omassa olossani. tosin nyt alkoi taas tuntua sille, että kaikki kaatuu päälle; jää yksi asia hoitamatta, sitten toinen... lopulta melkein kaikki.

mutta tänään taas on uusi päivä (ja jokainen päivä on!) päätin, että yritän (niin paljon kuin pystyn) keskittää voimani siihen, ettei mikään asia enää enempää luisuisi huonoille teille (opiskelut), yritän siis keskittää voimani tulevaan, ei asioihin, joihin ei voi enää vaikuttaa. ja tämä pätee varmaan kaikkeen. tietysti, jos menneisyydessä on traumoja, niitä kannattaa ehdottomasti selvittää. mutta nykyhetkessä selviämiseen auttaa se, että keskittää voimansa juuri tästä päivästä selviämiseen. ja miettii tulevaisuutta oman olon mukaan.

en tiedä, onko tästä kenellekään apua, mutta... jokainen päivä on oikeasti uusi mahdollisuus. ei tartte joka päivä yrittää, mutta sitten tulee seuraava,...ja seuraava. joku päivä on parempi.

voimaa.

Tuli taas eilen koko ilta mietittyä, miksi on paha olla. Lopulta tuli tulokseen, et mie ite teen sen pahan olon. Vaikka olisin ilonen, niin pakotan itteni ajattelemaan, että miulla on paha olo. Kai mie sitte "haluan olla" masentunu. Mie oon jotenkin sairas mieleltäni.. Ku sitä pahaa oloa on kestäny niin kauan, ni kai se tuntuu ainoalta "turvalliselta ja tutulta", eikä siitä päästä irti. Ymmärtääkö kukaan, mitä yritän sanoa?!

Oon niin väsyny tän asian jauhamiseen...aamulla kun herään, mietin ensimmäisenä, että no mitenköhän tää päivä menee. Töissä mietin vähemmän, mutta heti kun pääsen kotiin alkaa myllerrys pään sisällä.

Aattelin eilen, että haluisin jonkun halaavan minuu. Ei vaan sellasta tuttavallista, jokapäivästä halausta, vaan silleen että sitä tosissaan tarkottais. Miun äiti sano,että en oo antanu halata sen jälkee ku miun pikkuveikka synty. Olin sillon kolmevuotias. En siis ollu mustasukkanen, vaan olin aatellu et miusta tuli iso tyttö. Mie en uskalla ees tosissani halata ketään. Tuntuu et sillon sortuu, näyttää et onkin heikko. Mut silti mie haluisin et joku halais. En oo halannu äitiä niin että muistaisin, vaikka se oiskin monta kertaa halunnu halata. Mie en tiiä miks en voi. Haluaisin niin kovasti, mutta pelkään kai että alkaisin itkeä. Enkä voi näyttää et kaikki ei oo kohdallaan.

Minuu väsyttää. Voikun kaikki paha olo vaan häviäis.

käsiäni koristavat arvet,joiden kanssa olen tottunut elämään. ne ovat kuin osa minua,osa ruumistani. ne ovat kuin tatuointi,joita haluan lisää. ja niitähän tulee lisää.

mä en osaa kertoa mistä kaikki alkoi,milloin masennuin. en muista. enkä tiedä syytä.

tai tiedän ehkä. ensimmäisen kerran kun viiltelin.. niin isäni oli tippunut katolta. en tiennyt mitä hänelle oli käynyt. en tiennyt mitään. olin humalassa. lopulta sain tietää,että mitään vakavaa ei ollut sattunut. mutta viiltely jatkui. masennuin enemmän ja enemmän. ajattelen,että viina parantaa oloani. Ja niinhän se parantaakin,mutta aina seuraavana aamuna kun herään niin tuska on takaisin.

itkeskelen. loukkaannun helposti. tuntuu,että kaikki on turhaa. Itsemurhaa en tee,koska läheiseni eivät sitä kestäisi. vaan tulisivat perässäni. olen aiheuttanut jo tarpeeksi huolia. käyn psykologilla,mistä ei ole yhtään apua. Kyselee turhia,syyttelee vanhempiani [vaikka ei ole mitään syytä 😠],kirjottavat kaiken mitä sanon ruutupaperille. pitävät minua aivan lapsena. uskottelevat että ymmärtävät.

mutta eivät ne ymmärrä. ei kukaan ymmärrä. ensimmäisellä lääkärikäynnillä määräsivät mielialalääkkeet. niistä ei ole yhtään mitään apua. todettiin vaikea masennus,yhden 'valitse - testin' tuloksena. Ahdistaa. mä en osaa selittää mikä mulla on. vaikka osaisin en halua. Jos alkaisin kirjottaa aivan kaikesta mitä ajattelen,miltä musta tuntuu etc. niin tää ei loppuis ikinä,joten parempi näin. lopettelen.

muih..
kaikki tuntuu nykyää nii turhalta...
ei jaksa mitää tehä... ei ees oo tänne
kirjotellu..
pitäs jaksaa yrittää...mut hankalaa se on...
😭

mut mitäs teille muille... aavaton, mitäs sinulle..?

Kiitos kysymisestä. Minulle kuuluu sama kuin sulle; hankalaa, ei jaksa mitään. Kirjoitellut tänne kuitenkin olen, jotain edes yritän. Sairaslomalla olen ollut pari päivää, vielä olen viikon. Virallinen syy on selkä kipu, oikea syy on, että ei jaksa.

On vaan aika ylivoimaista joka päivä töissä kohdata uusia ihmisiä. En saa itseäni siihen työrytmiin, että menisin vaan aamulla ja päivällä lähtisin pois. Mietin työasioita vielä kotonakin vaikka aivan turhaan. Olen vaan harjoittelija, mun mielipiteet ovat yhtä tyhjää, kukaan ei viitsi edes kuunnella. Vaikka mie ihan varmasti kaikki osaisin järjestää paremmin.
Onneksi enää kolme kuukautta. Enkä ainakaan tähän työhön halua isona, se nyt ainakin on varmistunut.

Nyt tämän viikon olen lasten ja mieheni kanssa ulkona mahdollisimman paljon, vietän talviloman. Aurinko paistaa, hyvät hiihtokelit. Kai mie tulevaisuuteen uskon, kun huomenna on arkitehdille aika ja aletaan suunnitteleen remonttia tähän kämppään. En mie vissiin niin hullu vielä ole, että maksaisin jollekin ihan tyhjästä,niin, että kai mie uskon, että voi tästä elämästä vielä jotain tulla.

Olitkos sie RalliPoro lähdössä armeijaan? Käytkö jossain hoidossa? Et varmaan, jos oikein sut tunnen.

Missäs sitten Elmi, Tuisku, Keener ym ovat?

mä olen uusi täällä enkä oikein tiijä miten tämä toimii. mulla menee asiat päin persettä. vaikka on hiihtoloma niin ei tunnu mikään miltään. kirjotin kyllä perhefoorumiinkin, saikohan sinne alaikäiset kirjottaa, tai ei se teksti tullut näkyviin, niin sitten ei saanut vissiin kirjottaa, mä olisin vaan isästä ja äidistä kirjottanu. mutta en viitti sitä uudelleen tänne kirjottaa.

Moi, mieki olen uusi täällä ja miullaki menee asiat päin persettä... Jotenki se ei mitentään harvinaista täällä näillä sivuilla..

aavaton, kyllä sinä näköjään jotenki minut
"tunnet", intissä en oo, enkä missään "hoidossa",
ja asenne edelleen sama...eli en oo menossakaan ihan heti..
kutsunnat ois ens syksynä..inttiin en halua..enkä kyl tässä
"kunnossa" sinne vois mennäkkään..
nykynen tösopimus loppuu tän kuun lopussa,
viime perjantaina sain kuulla että sain uuden sopparin..
5½ kuukautta lisää.. onhan se ihan mahtava juttu,
mutta ei siitä jaksanu iloita kuin yhden illan..
muuten mennytki sit ihan toisin..
oon niin pirun yksinäinen...siit kai tää kaik johtuu..

With silence comes peace
With peace comes freedom
With freedom comes silence...

Minulle kuuluu kai ihan hyvää. Olen vähän miettinyt, että lähtisin täältä pois. Siis tältä foorumilta. Kun välillä tuntuu, että olen ihan terve, onnellinen ja kaikinpuolin ok.

Sitten on tietysti myös toisenlaisia päiviä, jolloin ei edes jaksa ajatelle pystyvänsä mihinkään. Myös eräs ystäväni on alkanut olla minusta kovin huolissaan. Sanoi toivovansa minun pystyvän jollekulle puhumaan, ja että huudan tarvetta avautua, ja ettei tämä puhumattomuus voi olla minulle hyväksi. En sitten tiedä, onko hän oikeassa, ja pitäisikö minun esim. yrittää jollekin ammattilaiselle puhua.

Tällaisia ajatuksia juuri nyt.

mitäs minulle...ei kai kurjuttaa kummempaa. "Tää vuosi" menny taas sairastaessa, just yritän keuhkoputkentulehduksesta toipua. Väsynyt olen, vaikka ei oo pariin viikkoon juuri muuta tehnyt ku sängyssä maannut.

Minulle jonkinlainen "paluu normaaliin elämään" tulee aina poikaystin (5kk kuun vaihteessa tulee täyteen) saapuessa intistä lomille. se siis joutui armeijan harmaisiin tammikuussa. yksinäistä on, kaverit kadonnu (häädetty 😑❓) jonnekin, harrastukset jää jatkuvan sairastelun takia ja koulussa pitäis jaksaa pakertaa..eli toisin sanoen......samanlaista tää meno kai on ku ennenkin. Vähän rupee noi voimavarat kaikinpuolin olemaan vaan suht vähissä ☹️

tiistai päivänä tuntu tosi paskalta koko elämä. Sitten vaan kerroin äidilleni koko jutun, että oon ollu jo viitisen vuotta masentunu..kerroin ja itkin vaan..raivosin ja riehuin.

Nyt tää pari päivää on menny yllättävän hyvin. Se taakka putosi omilta harteilta. Miksiköhän en kertonut jo aikaisemmin? Sitten meidän äiti kertoi että oli itse nuorena ollu todella masentunut, meinannu jopa tehdä itsemurhan. Ja kertoi että isä on myös masennukseen taipuvainen ja että hyö kumpikin on välillä tosi masentuneita. Sitten kun rupesin ajattelemaan, ni muistan kuinka isä vaan joskus nukkuu vaan. Se ei jaksa tehä mitään töiden jälkeen. Pari viikkoa saattaa mennä aina vaan että se nukkuu koko ajan. Mutta ei sitä huomannu, ennen kuin äiti sen sanoi. Ehkä se kulkee sitten suvussa. Äiti sanoi myös että näinköhän miun pikkuveljestäkin tulee helposti masentuva, ku sekin on sitä sorttia että patoaa kaikki tunteet sisäänsä..

Tavallaan nyt jännittää, että menikö se paha olo muka tosta noin vaan ohi. Yhden ainoan keskustelun takia. Tänä aamuna tuntu kyllä niin äkäiseltä ja turhautuneelta olo kun lähdin töihin, mutta nyt on sitten ollu ihan hyvä olo.

Äitikin sanoi, että maksaa jos menisin juttelemaan ammattiauttajan kanssa. Jotenkin en vaan uskalla. Mie oon niin vastaan sitä, että apua pitäs pyytää ja ottaa vastaan. Tiedän että se on naurettavaa, mutta miusta tuntuu että luovutan ja oon heikko jos pyydän apua. Koska se on aina ollut niin, että mie autan, mie hoidan…mie en osaa olla autettavana. Tuntuu että kasaa muille sen taakan.

Mutta täytyy kyllä hymyillä…tuntuu siltä juuri nyt🙂

Mummin hautajaiset on nyt ohi. Ihan hyvin meni, tavallaa voin sanoo, että oli ihan mukava tilaisuus. Mä olin tietenki ottanu rauhottavia, enhän mä muuten olis pystyny ees menee. Vaikeinta oli ku arkku vietiin autoon. Mun mummi vietiin pois. Ja olisin halunnu nähä sen. Mut mä selvisin ihan hyvin. Vviikon kuluttua on uurnanlasku..

tarkoitatko Xera, että olisi halunnut nähä mummosi arkussa vai mitä? Miksi et käynyt katsomassa, näitkö sitä ollenkaan kuolleena? Miekään en nähnyt äitiä kuolleena, kun jostain syystä sitä ei haluttu näyttää. isän, mummon ja ukin olen nähnyt, tuntuu, että sai hyvästellä kunnolla.
En ole tiennyt, että uurnanlasku on vasta viikon päästä, onko silloin uusi muistotilaisuus vai miten se menee? Miksi siihen menee viikko? Ortodokseja ei polttohaudata.

Maanvaiva, luterilaisissa hautajaisissa arkku on kiinni, eli ei ollu mahollisuutta nähä. Olis ehkä todellisempaa, jos sen olis saanu nähä kuolleena.

Mulla ei oo hajuakaa, miten nää systeemit yleensä menee. Mummi oli eka läheinen ku kuoli ja ku en ite kuulu kirkkoon ni en oo nii perillä hautajaisjärjestelyistä. Mä tiien vaa et la on uurnanlasku ja sen jälkee mennää ukille kahville. Onneks nyt on ihan vaa oma porukka, eli äidin sisarukset ja serkut. Tai ne ei kaikki pääse tulee, voi olla, että on vaa minä ja yks serkku joka ei ollu hautajaisissa. Rauhotettuna meen sinneki..

Tänää unohdin ottaa Cipralexin aamulla eli nyt on sitte vierotusoireita... Huippaa ja saan "säkäreitä". Ei se muuten haittais, mut oon menossa keikalle illalla (tai mun käsityksen mukaan yöllä) ni se non vähän ikävää. sit vielä ku pitää ottaa toinen lääke joka on väsyttävä viim. yheltätoista ni voin olla vähän sekasin. Onneks broidi tulee kans, saa pitää musta kiinni 😀

Äiti on koulutuksissa ens viikon ja seuraaavan, tulee viikonlopuks kotiin. Vali tulee tänne ettemmä olis yksin. En siltikää tykkää. Toista viikkoo se ei oo kokonaa. Oon sit yksin ku en haluu mennä isälle. On vaa oltaa viiltämättä.. Enhän mä oikeestaan halua viiltää, mä haluun vaa helpottaa oloo. Hetken tuntuu paremmalta, mut ei kauaa. Eikä aina ees sitä. Huokaus. Olis nii paljo parempi, ku en olis koskaa saanu päähäni koko asiaa. On nii hirveen paljo helpompi olla koskaa alottamatta, ku päästä irti.

Ootko sä maanvaiva ollu koulussa nyt?