taas on juhlapyhät takanapäin. Uusi vuosi meni kavereiden seurassa..iloista naamaa jaksoi pitää niin kauan kuin vieraita oli, sitten iski apeus. Poikakaverin kanssa oltiin viisi päivää reissussa ihan kahdestaan. Oli hyvä päästä pois kotoa. Tunnelma siellä alkoi olla turhan kireä.. 🤔
Silti meni kaksi iltaa itkiessä. Ei vaan jaksanu yrittää hymyillä. Eikä silti pystynyt toiselle miksi itki. Vaikka vierestä näki että on paha olla. Nyt poika (jos sattuu paikalla olemaan) vahtii että joka päivä otan lääkkeet, ja jos oon hetkenkin kauempaa hiljaa, kysyy onko jotain hätänä. Ilman en varmaan pärjäis. Tosin nyt sekin lähtee inttiin.. 😭
Joulu meni suht rauhassa, rauha tosin loppui heti kun vieraat lähti, ja pieniä sotia oli pystyssä jo pitkin joulunajan päiviä. Mut onpahan sekin juhla taas takanapäin..
Outo olo, tosiaan.. 😞

niin... juhlat ohi,
ja sama juttu, ympärillä oleville
ihmisille esittää että kaikki on ok,
vaikka todellisuudessa ei niin ole,
taas parina iltana suunitellut kaiken lopettamista,
mut en mä haluu sitä, haluisin vain että pystyisi
olemaan iloinen, että jaksaisi taas elää..😭
jatkuvassa kierteessä vaan on, yksin ei jaksa,
eli tarvisi tukea ja apua, mutta ei uskalla hakea sitä,
väsyy yrittämiseen...tuntuu ettei jaksa enää..
kait mä suurentelen kaikki pienimmätki vastoinkäymiset
kun tuntuu että kokoajan elämä potkii päähän..

joskus sanonut että tuntuu ettei kukaan välitä,
tänään sain huomata että kyllä ainakin kotiväki
välittää, soittivat ihan varmistaakseen ettän oon
kunnossa, kun oli radiosta kuullut pahasta kolarista
tuossa lähistöllä, rekka ja henk.auto törmänny, 2 ihmistä kuoli =(

pitäsi kai jotenki "piristää" tai muuten saada paremmalle
mielelle kun tuollain huolehtivat, mutta ei,
tiän että tarviin ystävää..sellaista tosi ystävää,
että olisi joku jolle soittaa kun on paha olla,
miksi tuntuu väärtältä vaivata omilla murheillaan ihmistä
joka on vain "nettituttu" ja sanoo kyllä ettei haittaa vaikka
valittelen omaa tilannettani niin usein..silti tuntuu niin väärältä..

"I hope your wish came true, mine betrayed me"

Minullakaan ole paljon muita ystäviä
kuin nettiystävät
on mulla serkku, tosi tärkeä ihminen
ainaku saan oikean ystävän niin se katoaa
jonnekin vaan
vimeinen hyvä ystävä joutui
nuorisokotiin

mie en ajattele, että on vaan nettiystävä
oikea ystävä se on
enkä aattele, että sitä ei saisi
vaivata, se on oikea ystävä
sille saa kaiken kuiskata
siekin RalliPoro tunnut jo oikealta
ystävältä, voit vaivata mua
niin paljon kui haluat
ei se ole vaivaksi
se on ystävyyttä

ps. Xera mulla on hetken aikaa kielto tulla sinne foorumille, missä pijät päiväkirjaasi, niin voisitko tänne kertoa mitä sulle kuuluu
Mie olen jo aikuinen, silti taitaa olla parasta, että tottelen kieltoja.

Hei. Olen täällä ihan uusi. Hyvää päivää.

Päätin lähteä etsimään netistä tietoa masennuksesta, kun aloin epäilemään oireilevani sen suuntaisesti. Löysin nämä sivut ja ajattelin katsoa, jos jollakin olisi minulle täällä sanottavaa ja perehtyä mitä teille kuuluu.
En uskonut, että masentuisin näin, mutta kun nyt pohdin kulunutta vuotta, kaikki viittaa kyllä siihen. Se oli aina aika kaukainen juttu, kunnes osui kohdalle. En ole vielä ainakaan ihan maassa, jokin vielä pitää elämänhalussa silloin tällöin kiinni, onko teillä jotain konstia, miten pysäyttää masennus tähän ja kääntää sen suuntaa?
Opiskelin vuoden ylioppilaskirjoitusten jälkeen ammatillisessa oppilaitoksessa. Se oli ikään kuin välivuosi, jonka jälkeen halusin tähdätä yliopistoon. Ensi toukokuussa pyrin tosissani siis sisään. Asuin eri paikkakunnalla poikaystäväni kanssa. Vuosi meni, valmistuin. Kouluaika oli ollut rankaa, mutta olin uskotellut voivani hyvin ja ajatellut, että elämä asettuu taas mallilleen, kun palaan kotiin tuttujen kuvioiden pariin. Palatessa ystäväni olivat muuttaneet muualle. No, sehän oli oletettavaa ja minäkin sen tekisin vuoden päästä. Syksyllä erosin poikaystävästäni, ja huomasin olevani tällä nyt ihan yksin. Olihan sekin mielialaan vaikuttava tekijä, ero, ja pistin pahan mieleni sen piikkiin. Kunhan kestäisin nyt tämän yli niin alkaisi taas elämä hymyilemään.
Nyt minulle on valjennut, ettei kyseessä ole enää sydänsurut. Olen päässyt niistä yli, mutta tuo paha olo, joka on ollut jo vuoden verran, ei ole lakannut. Syksyllä isäni sairasteli paljon vielä stressintakia, joka alensi kaikkien fiilistä perheessäni, joka on muuten kyllä mukava.
Nukun hyvin, onneksi. Motivaatio on melkeinpä kaiken suhteen hukassa. Harva asia innostaa, mutta saan tehtyä asioita velvollisuudentunnosta. Yleismielialani on alakuloinen ja purskahdan itkuun tuon tuosta. Inhottaa itseni, kun kaverit tuntuu välittävän vähemmän, enkä aina viitsi soittaa ja pilata heidän iltaa valittamalla ja nyyhkimällä korvaan. En ole ajatellut mitään itsemurhaa, mutta toisinaan hiipii mieleen ajatus, että olisi paljon helpompi, jollei olisi.
Pystyn tarpeen tullen esittämään iloista ja sain jo kivan kesätyön. Muutenkin kesäsuunnitelmat alkaa olla jo paketissa ja tiedän, että jos ”normaalina” aikana tietäisin niistä, hyppisin ilosta kattoon, mutta nytkään perinteiset onnelliset asiat ei saa minkäänlaista tunnetta minussa aikaan.
Onko tämä nyt sitten masennusta? Vai mitä kummaa minussa tapahtuu? Ja mitä minun pitäisi tehdä? Oikeastaan pyydän teiltä vaan apua, että ymmärtäisin tilannetta. Jotenkin huono omatunto kolkuttaa ja sanoo, että älä valita, kun maailmassa on niin paljon pahempia asioita ja ihmisiä suuremmissa ongelmissa. Tämä nyt vaan sattuu olemaan minun maailmani ja silmäni, joiden läpi sitä katson. Uskoisin, että minustakin olisi maailmalle paljon enemmän apua, jos jaksaisin olla iloinen.
Pitäisikö minun mennä johonkin terapiaan ja miten sen kanssa toimitaan, mitä kauttaa niihin pääsee?

Hellu, sinun tektisi voisi melkein olla minun kirjoittamani. Olen niin hukassa ja tyhjänpäällä, että luulen masentuneisuuteni johtuvan lähinnä epävarmuudesta. Haluaisin tietää, missä olen muutamien kuukausien päästä, mutta en voi.

Minäkään en oikein enää uskalla soittaa ystävilleni, ja itken paljon enemmän kuin koskaan ennen. Voi johtua myös siitä, että olin vuosia itkemättä, ja nyt tämä on vielä jotenkin tervettä, mutta en vain itse osaa suhtautua.

Avun hakemista ajatellessa minusta tuntuu aina siltä, että on niin paljon vakavamiin sairaita mielenterveyspotilaita kuin minä, joka olen vain hiukan hukassa ja maassa, että ei ole oikein viedä kenenkään hoitopaikkaa.

Hellu, et sie minusta masentuneelta kuullosta. Tammikuussa jo kesäsuunnitelmat valmiina?
Masentuneella ei ole suunnitelmia, sillä ei ole tulevaisuutta, se vain on.
Diagnoosi; sulla on tyhjyydentunne, kyllä sekin on vakavaa ja siitä voi mennä jonnekin puhumaan. Ei siitä tarvitse yksin kärsiä. Yleensä, jos tuntuu, että ei yksin selviä, sitten on oikeus hakea apua.
Terveyskeskuksen kautta varmaa mutta ei ne ymmärrä mitään kuitenkaan. Vieläkö pääset nuorisopolille, sinne voi soittaa, ne ymmärtää tyhjyyttäkin.

Elmi, mitä sie teet päivät? Samat sanat sulle mitä Hellulle. Olet tainnut mulle itse sanoa, että voi apua hakea vaikka on paljon vakavammin sairaita olemassa.

Mitäs sitten RalliPoro ja EmptyMind kuuluu?

mulle ei oikeestaan mitään..
menny viime päivät ihan niinku tyhjää..
ei oikeestaa ees kiinnittäny erityisemmi
huomiota mihinkää..
niinkuin ei oo tännekkää tullu kirjotettuu..
väsyttää vaan kokoajan..
tekis mieli mennä nukkuun, mut ei viittis
tähän aikaan..ei yöllä saa sit nukuttuu..

mitäs teille muille kuuluu..

Maanvaiva, miks sä et saa käydä asemalla? Mulla oli viime viikko tosi hyvä, ei ollu kertaakaas paha olo. Oli sillai oikeesti hyvä olla. Ei oo toooosi pitkään aikaan ollu. Johtu varmaan aika paljo siitä, että mulle tuli Oivallus. Siitä vapautu paljon energiaa. Nyt viikonloppuna, oikeestaan sunnuntaina se paha sai mut sit taas kiinni. Mut kuitenki helpompi jaksaa, ku on vähän jotain minkä päällä seistä. Vaikka eilen meni kyllä taas aika huonosti. Seki varmaaautto, ku aloin syöämää Remeronia. En tarvii unilääkettä ja ruoka maistuu taas. No se kyllä maistuu ihan liikaaki, mirazapiinin sivuvaikutus. Keskiviikkona jatkuu (tai tavallaan alkaa) kehoterapia (psykofyysinen fysioterapia) ja meen juttelee ravintoterapeutin kanssa. Kela ei maksa mun psykoterapiaa. Niiden rahat on kuulemma tarkotettu kuntoutukseen, ja mä oon joku akuuttitapaus nii että mä tarttisin terapiaa sairauden hoitoon, eikä Kela anna rahaa siihen. Eli suomeks sanottuna, mä oon liian sairas, että Kela viittis panostaa rahaa muhun.

Xera, siksi, kun mie en osaa olla kunnolla vaan olen aina tappelemassa. Mie tarvin moderoijan vahtiin mitä sanon. Oon mie kyllä vähän salaa käyny silloin tällöin, sunkin päivistä luin aamulla. Muutenkin yritän vähän vähentään nettioleskelua. On helpompi, kun päättää missä sivuilla saa käydä ja kuinka montaa kertaa päiväsä.
Ei kai se Kelan juttu nyt noin voi mennä, oon mieki melkein toinen jalka hauvassa, silti saan terapiaa ja muuta hoitoo. Vaikka en mie kyllä tiijä kuka mut maksaa.
Saatkos kuitenkin jossain terapiassa käyvä? ja mie en nuku yhtään minuuttia, jos en syö unilääkettä.

ps. Elmi, en mie kehtaan Aasia jutussa sanoa,sanon tässä. En mie mitään sellasta luullut, kun sie luulit mun luulevan. Sie luulit mun väärin luuleva. Asia on pihvi, ei siinä ollut mittään.

Aavaton, minä en tee päivisin oikeastaan mitään. Tai siis suurimpana osana päivistä. Aina joskus minulla on töitä, ja iltaisin yritän käydä avoimessa opiskelemassa. Yleensä luen, syön ja katon telkkua. Käsitöitäkin olen yrittänyt tehdä, mutta mitään en yleensä saa valmiiksi. Töitä haluaisin kovasti, sillä alan olla aika rahaton, kun en voi työttömyystukeakaan saada.

On totta, että olen aina yrittänyt rohkaista muita hakemaan apua, mutta se on paljon helpompi sanoa toiselle, että hae apua, kuin itse uskaltaa tehdä niin. Minä vain näen ystäväpiirissäni niin paljon apua tarvitsevia, joille sanotaan, että rahat ei riitä. Ja sitten mietin omia ongelmiani, jotka ovat lähinnä saamattomuus, sydänsurut ja aikuistumiseen liittyvä epävarmuus, ja ajattelen, että kyllähän minä pärjään, vaikka mikä olisi.

Maanvaiva, hyvä että ollaan molemmat ymmärretty toisiamme oikein. Halusin vain varmistaa, etten ole luokannut, ja hyvä, etten ollut.

Ja mua väsyttää olla aikuisten työelämässä. Vielä 5kk sitten kesäloma tai sitten mun harjoittelu on loppu. On minut jo pyydetty rippileireille ohjaaksi mutta, jos olisinkin itsekäs ja en lähtisi. Lorvisin koko kesän eli juoksisin kahden penikan perässä.

Toisaalta sua Elmi kahehdin, toisaalta en. Olisihan sitä vaan kiva päivät olla, mutta sitten taas masentuisi. Rahaa tästä mun työstä ei paljon käteen jää, hyvin saan sen tunnissa tuhlattua. On nääs tilipäivä ja tili meni jo.

Mitäs muut? RalliPoro? Xera, kai jossain terapiassa käyt, miten päivät kuluu?

Ei se lorviminen pitkän päälle kovin kivaa ole. Muutama viikko tietysti aina silloin tällöin on paikallaan, mutta ei näin kuukausia peräkkäin. En minä paljoa rahaa tarvitsisi, mutta kun minulla ei tällä hetkellä ole mitään tuloja. En esimerkiksi pysty maksamaan vuokraani. Onneksi asun tutun omistamassa asunnossa, ja hän on hienosti ymmärtänyt tilanteeni.

Oikeastaan mie Elmi pelkään sitä aikaa, kun työt loppuvat ja sitä lorvimista. Nyt kun käy töissä, on pakko aamulla nousta sängystä ylös, pakko pestä itsensä joka ilta, pakko hampaat harjata aamulla. Kun ei ole töitä, niin tekee vaan pakolliset kotihommat ja lopun aikaa sitten miettii omaa elämäänsä, mennyttä ja tulevaa. Nyt voi vaan elää, ei paljon ehdi miettiä.

Rahallisesti mun työ panee perheen talouden nurin. Lapset ovat hoidossa yksityisessä kristillisiä arvoja painostavassa päiväkerhossa, eivät kyllä sitä painotusta tee ilmaiseksi. Työni vuoksi tarvitsemme kaksi autoa. Mie ja mies käydään ruokatunnilla yhdessä ulkona syömässä joka päivä. Mie olen jo oppinut käymään ostoksilla, joka päivä tuon tulijaisia kotiin. Pitää jo ieheltä lainata rahaa, että mulla olisi varaa käydä töissä.

Tämä työ loppuu toukokuun lopussa, vielä on mahdollisuus, että saan lomasijaisuuksia. Todennäköisesti en saa, kun kunnalla ei ole varaa palkata sijaisuuksia. Ja ainakin tämä meidän kunta on sitä mieltä, että nuorille ei tarvitse mitään järejstää kesällä. En voi leireille lähteä viikoksi pois kotoani, kuolisin ikävää.

Ja on tämä minun ammatinvalintani aika väärä, jos tässä kylässä aion asua. Täällä on noin 10 seurakunnnan nuorta, en ikinä pääse seurakunnalle töihin. Pitää jatkaa opintoja jollakin alalla.

ps olen muuten kanssasi samaa mieltä; täällä on liikaa otsikkoja, tulee paha olo, kun joku tekee uuden otsikon eikä kukaan vastaa, kun asiasta on jo toisesta otsikossa kirjoiteltu. Moderaattori voisi hieman yhdistellä ja opastaa.

ps2 RalliPoro mitä kuuluu nykyisin

eipä kai mulle mitään..
ei oo tännekkää tullu kirjoteltuu
vähään aikaan..mut... tai no..
ei mtn..
jospa se tästä.......😞

Minä täällä hei.

Olen jaksanut eteenpäin porskuttaa sellaista vauhtia, etten ole kerinnyt pysähtyä ja jäädä miettimään omaa olemustani. Siis, ei ole tullut käytyä ja kirjoitettua tännekkään. Pieni koulukiireiden ja stressin poikanen laukaisi pahan olon, "Mitä jos mä en jaksa?" Pelottavaa, yritän tosin olla antamatta pelolle valtaa. Mulla on viimeinen kerta terapiaakin huomenna, seurantakäynti kuukausien päästä 😝..

Onko kohtalotovereita? Hetki tai useampi menee hyvin, sitten alkaa vähän väsyttää ja sitten sitä miettii et voi vitalis, toivottavasti en ole kuluttamassa itseäni loppuun.. On liikaa tekemistä, viitsimistä taas ei löydy.. Teenköhän mä vain yksinkertaisesti liikaa? Lupauduin koiravahdiksikin taas..

Tein uutena vuotena kaksi lupausta, koitan olla kaivamatta nenääni julkisilla paikoilla ja lisäksi lopetin tupakoinnin, JEAH! 19 päivää nikotiinilaastarin voimalla ☺️

Muilla lupauksia joita olette toteuttaneet?