Mitäköhän mulle kuuluu...? Vähän reilu viikko mulla meni tosi hyvin, siis sillai, että elämä tuntu taas kivalta ja teki mieli tehä asioita. Nyt se vissii meni ohi. Tai kyllä mä nytki saan jotain tehtyy, ku tiien, että pystyn, mut taas masentaa. Tänää ahdistiki taas. Oon ollu paljo mökillä ku yks mun serkuista asuu nyt siellä jonku aikaa ku se ettii ittellee uutta kotia. Sen elämäntilanne muuttu ni se on nyt siellä eläimineen. Vaikka se koko juttu onki hirveen ikävä, ni mulle on ollu kuitneki paljo hyötyy siitä, että oon saanu olla sen aknien kanssa. oon saanu ajatukset pois ittestäni ja on ollu kivaa tekemistä. Osa-aika kani on mulle ihan hyvä ratkasu 🙂 Huomenna meen ilmottautumaan sinne iltalukioon. Ylitin itteni viime viikolla ku soitin ite terveyskeskukseen. Yleensä äiti joutuu soittaa mun puolesta ku en ite uskalla. Nyt soitin, eikä ees jännittäny paljoo. Hyvä minä 🙂👍. Ei niillä sitte ollu antaa yhtään aikaa ens viikolle ja mulla loppuu lääkkeet perjantaina, ni meen sitte huomenna yksityiselle, vaikka se maksaaki aika paljon. Mut emmä voi olla nii, että joka aamu pitäis soittaa sinne TKeen ja kysyy jotain akuuttiaikoja, joita ei välttämättä saa ja sit loppuis pillerit 😮. En kyyll tykkää, ku meen yksin sinne lääkärille, mut kai 20-vuotiaan pitää jo osata. Kyllä mä siitä selviin, kyllä mä sen tiedän, mut emmä siitä kuitnekaan tykkää. Paitsi jos se onki joku tosi inhottava lääkäri tai sillä vaa on huono päivä tai jotain ni sit voi kyll mennä vaikeeks. Entä jos se ei kirjotakaa uutta reseptiä? Voikohan se tehä nii? VAikka mä käyn psykoterapeutin luona ni että en oo ite päättäny, että haluun nappeja. Ja niitä kuitenki pitäis siödä vähintään puol vuotta. Mut sit taas, jos se ei voikaa noin vaa kirjottaa niitä lisää, jos pitäiski olla joku psykiatri joka ne määrää. Siis psykiatrihan ne mulle silloin kirjotti, mut enää en voi siltä saada, ku en oo sen kriisisysteemin asiakas. No, kai mä saan ne, taas murehdin turhia. Niiku yleensä. Oon muuten nukkunuki tosi hyvin viime viikon. Vähän vaa tuntuu, että en välttämättä tänä yönä nuku ku on ollu tällanen päivä. Viime yönä mä näin tosi inhottavan unen, siinä mulle tapahtu inhottavia asioita, mut ei se nii paha ollu, vaa se, ku mulle hirveen tärkelle ystävälle tapahtu. Sit ku mä heräsin, mä en ollu ihan varma, että mikä siitä unesta tosiaan oli vaa unta, ja mikä on totta. Ei siitä mikää ollu totta (no, toivotaan ainaki😉), mut silloin tuntu vaa siltä, että osa olis voinuki olla. Siitä jäi tosi inhottava olo pitkälle päivään. Ja sit aloin taas miettii kaikkee tähän samaan ihmiseen liittyvää. Mä en tajuu, miten joku ihminen voi olla mulle nii vaikee. Ei pitäis. Mut mä en osaa suhtautuu siihen niiku muihin kavereihin. Ja sitk u tiien ,ettei kaikki mun reaktiot oo oikee terveitä (psykiatri sano sen vähän perusteella, mitä se musta silloin ties, että mulla on terkemmin määrittelemätön persoonallisuushäiriö ja sulkuihin laitto etttä riippuvuuus) ni oon aika vaikee tietää, mikä on normaalia ja mikä ei. Ja mikä on oikeutetta ja mikä ei. Nytki oon loukkaantunu sille, ku ei se oo lukenu mun mailia vaikka siitä on jo aikaa ku sen kirjotin ja see tietää että lähetin sen. Mut emmä siitä enää mitää uskalla sanoo. Ehkä jos sillä olis kaikki kunnossa ni voisin, mut emmä nyt. Muutenkaa oikee tiie, mitä voi vaatia ja mitä ei. Pelkään aina, että tyrin koko jutun. Että sanonki liian pahasti ku en tiie oikeetarpeeks sen elämästä ja et se ei sit enää jaksa mua. Mut mä en myöskää haluu koko ajan ottaa yhteyttä siihen, sekää oo reiluu. Sellanen roikkuminen, jota oon jo tehny ihan liian kauan. Mä tiien, että mun pitäis terapeutille puhuu enemmän tästä. Mut en voi. Mä en vaa pysty. Enkä mä pysty selittää mitää. Se ei voi ymmärtää, miks tää on mulle tällanen ongelma ja mitä se ihminen mulle merkitsee, miks se on nii tärkee ja miks mä pelkään sitä, ku mä en itekää tiie. Ja ku ei se tietenkää tunne koko ihmistä, ni se tietää vaa sen, mitä mä kerron. Emmä tiie yhtää mitä sanoisin, enkä oikeestaan uskallakaa siitä mitään puhua.
Ja taas on alkanu tehä mieli viiltää, vaa sen takia, että mä oon omasta mielestäni nii jumalaton taula. Ja kuitneki oon nii ärsyttävän järkevä, etten tee sitä. Joskus voisin tehä jotain oikesti typerää vaa sen takia, että haluan. Vaikka tietäisinki, että ei pitäis, ei sais ja että se on tyhmää. Joskus vois olla olematta tylsän järkevä ja repästä. Enkä tarkota nyt just viiltämistä, vaa yleensä.

Tää oli tällasta ääneen ajattelua ku en uskalla mennä nukkumaan. En kyllä haluis valvookaa. Nii että sänkyyn mars, ehkä mä nukahdan vaikka ahistaaki. Öit.

aavaton kirjoitti 21.08.2004 klo 13:26:
auttaako se sua?

Kyllä, isolla Koolla. Vaikka tänäänkin oli vasta kolmas kerta terapiaa, olen huomannut jo jonkinasteista edistymistä, huomaan että minua ahdistaa ja tiedän syyn.

Nyt tämänhetkiselle ahdistukselleni syy on siinä, että jokaisella asialla on jonkinnäköinen kytkös nykyhetkeen. Toisaalta mua pelottaa terapeutin erittäin hyvät kommentit että johtuukohan tää nyt tästä vai tästä. En ole koskaan ajatellut tuollaisia asioita ja nyt ajatukset hirvittävät.

Ehkä mä nyt pelkään, että mussa saattaisi olla jotain suurempaa vialla 😑❓. Tai joo, kyllä mä niin pelkään. Hyvä jos asia tulee nyt ilmi, eikä vasta vuosien päästä.

Elämäni on kuin vyyhti jota nyt vasta alettiin selvittää. Solmuja on todellakin liian monta yksin setvittäväksi.

*Huokaus* ehkä se terapia palsta ois kova sana, vois verrata muitten kokemuksia ja tuskia omaan..

mä oon tänään tärissyt koko päivän. ennen tärisi vaan kädet, nyt tuntu että oli oikein "kokovartalohorkka". Ja silti koulussa sinnittelin koko päivän. Inhottavaa se kyllä oli, ja vaikeaa 😞

Minun päiväni oli kaaos. Parin tunnin jälkeen kuului kuulutus, että mun pitää mennä rehtorin kansliaan. En tiijä miksi. Mie vaan lähin nosteleen koko koulusta pois, kun en uskaltanut mennä. Enkä tiijä meenkö huomennakaan, jos vanhemmat eivät soita sille reksille mitä sillä on sanottavaa. En kyllä olle mitenkään rikkonut sääntöjä tai muuta.

Xera. En miekään kyllä yksin lähde lääkäriin vaikka jo ensi kuussa täytän 22v. Ainakin odotushuoneeseen saakka saa anoppi tulla. Meillä onneksi noita reseptejä uusitaan niin, että vie vaan luukulle paperin ja sitten postissa tulee takaisin. Vaikka en mie syö mitään lääkkeitä just nyt. Ei kai niitä lääkkeitä noin vain lopeteta? Kyllä kai se tehdään hitaasti vähentämällä ja yhdessä neuvottelemalla.

Miten joku psykiatri voi sanoa, että sun reaktiota eivät ole terveitä. Sen mie ymmärrän, että mun mustikkakeiton heittelyt ovat aika sairasta. Mutta en mie siinäkään ketään vahingoita, en edes itseäni. Mie vaan heitän sopat kattoon ja sitten siivoan. En mie oikein tajua, että eikö jokaisella ole oikeus asioihin reagoida omallaan tavallaan, jos sillä ei ketään loukkaa. Onko se nyt sitten jotenekin terveempää reagoida vaikka viiltelemällä itseään tai juomalla päänsä täyteen. Jotenkin mun ainakin pitää asioihin reagoida muuten ne jää mun sisään ja sitten alan vaan itsemurhaa miettiin.

Menitkö iltalukioon aineoppilaana vai miten menit? Mie vielä harkitsen. Oikeastaan mua kiinnostaisi venäjän opiskelu. Osaan jo aika hyvin mutta voisin vaikka kirjoittaa siitä jonkun arvosanan.

Ensimmäistä kertaa tänne kirjotan. Mä olin masentunut tossa muutama vuosi sitten. En jaksanut enää mennä kouluun. Ja jos joskus harvoin menin, en jaksanut kiinnostua siellä mistään. En jaksanut edes puhua kenellekään.

Yleensä vaan makasin kotona peiton alla kun en aamulla keksinyt yhtään hyvää syytä nousta sängystä. En keksinyt edes yhtään huonoa syytä nousta sängystä. Mä nukuin paljon ja silti olin väsynyt. Itkin paljon.

Kun mä en nähnyt maailmassa mitään hyvää enkä omassa elämässäni mitään elämisen arvosta, aloin miettiä miten voisin tappaa itteni. Kävin kaikki mahdolliset tavat mielessäni läpi. Ajattelin että teen sen kun en enää jaksa.

Mä olin ihan yksin masennukseni kanssa. Asuin yksin. Viel ätänäkään päivänä kukaan mun sukulaisista tai kavereista ei tiedä tosta ajanjaksosta mitään. Missään terapiassa tai muussa en käynyt. Se tilanne laukes niin, et rehtori soitti mun äidille ja ihmetteli olenko lopettanut koulun kun mua ei oo siellä näkynyt moneen kuukauteen. Edes sillon en kertonut äidilleni miksen ollut käynyt koulussa. Sanoin vaan etten viihdy siellä. Ja lukiohan on vapaaehtonen paikka. Äitini huus mulle ja mä lähdin ovet paukkuen omaan kotiini. Ajattelin et nyt se on loppu, mä en jaksa enää elää. En kuitenkaan uskaltanut tapaa itteäni. Mietin et jos jaksaisin vielä yrittää niin ehkä mäkin voisin joskus olla onnellinen.

Jatkoin lukion loppuun. Tapasin ihanan miehen, rakastuin ja jossain vaiheessa huomasin, et paha olo oli hellittänyt. Muutaman vuoden on mennyt ihan hyvin, mut nyt se ahdistus on tullut takas. Vielä mä olen jaksanut taistella sitä vastaan ettei se oo saanut musta otetta, mut koko ajan se on tuolla taustalla. Itku on niin lähellä et voisin päästää sen ulos millon vaan. Yritän kuitenkin taistella vastaan. Se edellyttää sitä, et teen koko ajan jotain, jos pysähdyn niin mulla on aikaa ajatella ja alkaa ahdistaa. Pelottaa et millon se hetki tulee kun en enää jaksa ja paha olo valtaa mielen 😟

Aava, ensiks täytyy todeta, että mun mielestä toi sun mustikkakeiton heittely on aivan loistavaa! 😀

Se lääkäri meni ihan hyvin. Tosin jännitti kyllä aika paljo, vielä ku jouduin odottamaan. Ihan mukava se oli ja saan sillä reseptillä lääkkeitä ainaki tän vuoden loppuun ku hoitisopimus terapeutin kanssa kestää siihen asti. Nii, toihan ei tullu ees mieleen, ettei sitä lääkitystö voi noin vaa lopettaa. Vaikka kyllähän mä senki tiesin... Mä vaa aina varaudun ja odotan pahinta. Pessimisti mikä pessimisti.

Mä oon nähny sen psykiatrin vaa kerran, huhtikuussa. Silloin se ei tosta persoonallisuushäiriöstä snaonu mitään. Sitte ku äiti halus jonku yhteenvedon mun tilasta tai jotain, etä sillä olis jotain mitä se vois näyttää mun isälle (ne on siis eronnu) ni siinä sitte luki, että tarkemmin määrittelemätön persoonallisuushäiriö (riippuvuus). En oo kyllä vieläkää näyttäny sitä paperia äidille, eli se ei tästä häiriöstä tiie mitään. Varmaan pitäis. oon kyllä meinannu näyttää monta kertaa, mut en sit kuitenkaa oo. Ku en haluu selittää mitää siitä, mitä siinä lukee tai keskustella asiasta. Silloin vaa sanoin, etten haluu näyttää ku se oli tullu, tai oikeestaan vasta ku äiti kyseli siitä. Ja mun reaktiot ei oo terveitä. Siis lähinnä tän yhen ihmisen kanssa. Mä oon (ja varsinki olin) ihan tajuttoman riippuvainen siitä, joskus alkukeväästä en muuta ajatellukaa. Ja nytki oon koko ajan varma, että se hylkää mut, ettei se enää välitä musta, ettei sitä kiinosta jne. Tulkitesn kaiken minkä vaa voi sillee, vaikkei olis syytäkää. Koko ajan sen pitäis pitää muhun yhteyttä ja muuta. Kaikkee on vaikee tässä selittää, mut tällanen ystävyys ei oo normaalia, siis mun osalta. Esein vielä tiien, että nyt reagoin tyhmästi, mut en vaa voi sille mitään. ja sitäki kohtaan mulla on hirveitä alemmuuskomplekseja. Emmä oikee tiie mitä haluisin. Mut ihmisiin en enää usko,enkä varsinkaan niiden välisiin suhteisiin.

Menin aineopiskelijanks joo. Luen nyt kahessa ekassa jaksossa yhen kurssin psykkaa, sitte kahessa seuraavassa on hissaa ja äikkää, äikän tosin jätän pois jos en jaksa. Ku sit olis ma-to kouluu, tosin vaa yks tunti. Mutemmä nyt yhtään osaa sanoo, mitä sitte jaksan. Mä olin tyhmästi olettanu, että siellä olis eniten aikuisia, tai kuitenki mua vanhempaa väkee, mut ainaki ne, jotka oli ilmottautumassa samaan aikaan ku mä, oli kaikki nuoria. Inhottavaa. Onneks mun ei tarvii ottaa kehenkää mitään kontakita. Sellanen ongelma on kyllä, että tässä ekassa jaksossa torstain tunnit alkaa tunti sen jälkeen, ku mun terapia on loppunu. Eli joudun lähtee suoraan kouluun. Vähän aikaa ehkä ehin lkoota itteeni, mut en kauaa. Ei hyvä. Mut ehkä se onnistuu. Eihän mun tarvii muuta ku ilmaantuu paikalle, kerran oon kuitneki jo käyny sen kurssin. Mee vaa Aava, eihän silä mitää tarvii. Siis, että ku oot vaa aineopiskelijana, ni sun ei tarvii sillee suorittaa mitään, ja saat kuitneki jotian tekemistä. Siitä on varmasit vielä hyötyäki, jos saat venäjästä arvosanan. Ja ainahan sieltä pääsee pois jos ei oo kivaa.

Maanvaiva, toivottavasti sulla alkaa koulussa oleminen helpottuu. Kerrothan miten menee. 🙂👍 sulle!

Juoja, takapakkeja tulee aina, kai se kuuluu asiaan. Ét sä oo ketään pettäny, vaikkakerran joitki. Jaksat vaa pysyy päätöksessäs, oma halu on kuitenki se ratkaseva asia, eikä itsensä syyttäminen mitään auta. Kyllä sä jaksat, halauksi vaan sulle.

Tänään mie en ollut koulussa,kun olin sairaalassa. Huomenna menen. Mie pijän koulusta ja kaikista aineista, opeista ja luokkalaisista. Vaikka en mie vielä tiedä edes kaikkien nimiä. Mutta mua ei kyllä kiusata yhtään.
Mie kesällä päätin niin, että mie en itsekään kenestäkään ajattele mitään ilkeää. Vaikka, että onpa tuo tyhmä, tai pinnallinen tai pukeutuu hölmösti. Mie ajettelen nykysin niin, että jos mie en edes ajattele kenestäkään mitään huonoo, niin ei nekää musta. Jos ite pitää toista huonompana, niin sitten antaa toisillekin oikeuden mua haukkua. Nyt mua ei haukuta, niin voi se toimiakin.

Mua koulussa pelottaa ainaskin mennä ruokajonoon, koska mie olen aivan varma, että pyörryn. Mie veinaan nälkään kuolla jo iltapaivällä, sitten huimaa ja oksettaa. Eväitä ei viitsi ottaa, kun mie yritän vaan mennä siihen jonoon. Sitten mie olen niin kauan käynyt pienissä ryhmissä, niin nyt mua vähän yrjöttää olla täydessä luokassa. Sairaalakoulussa vaan höpistii, nyt pitäsi viitata ja sitten vasta vastata. Mie en uskalla viitata ja yritän olla että mua ei ope huomaisi. Mie nyt vaan yritän olla ku muut. On mulla kyllä kaikkein vaikeinta pysyä hereillä koko päivä. Kun mie herään niin aikaisin. Nyt mie syön unilääkkeen ja yritän nukkua yli viiden, jos sitten jaksaisi.
Nämä ei varmaan kenestäkään ole mitään onkelmia. Ei musta itsestäkään, silti olen jo monta kertaa aikonut itseni tappaa.

Oikeestaan mua eniten pelottaa koulussa, että sinä aikana mun uudet isä ja äiti häviävät jonnekin. Vaikka mie meen niiden kyydissä kouluun ja tuun takasinkin, niin silti mie luulen, että ne siinä välissä jonnekin häipyvät.

maanvaiva kirjoitti 24.08.2004 klo 19:31:
Oikeestaan mua eniten pelottaa koulussa, että sinä aikana mun uudet isä ja äiti häviävät jonnekin. Vaikka mie meen niiden kyydissä kouluun ja tuun takasinkin, niin silti mie luulen, että ne siinä välissä jonnekin häipyvät.

Mä tiien kyllä, että tossa ei järki auta. Mutta koita kuitenki seuraavan karran, ku alat sitä miettii, ni koita ees järjellä perustella ittelles, ettei ne mihinkään katoa. Mihin ne muka häviis? Ei ne sua jätä, kyllähän sä sen tiedät.

Maanvaiva, mä vastaan nyt tänne, ku aattelin, että täällä vois puhuu vähän kaikesta, ja koittaa pitää ton terapian terpaina. Vaikka eikaisillä nii välii oo. Just nyt mäki voisin haluta sairaalaan. Mut emmä uskalla yrittää, ku en usko,e ttä mua otettais sinne. Ja olis kamalaa yrittää, ja sitte sanottais, että et mahu ku et oo tarpeeks sairas. Ku kuitenki nyt on menny ihan hyvin, tänää vaa masentaa. Ei oo mikää a´kuutti tilanne ni en usko että ottaisivat. Enkä mä haluu sanoo äidille,että haluun sairaalaan.

Ja taas oon äänessä 😳

Annika, vai kuka täällä nykyään onkaan tukihenkilönä, miks ei et sano mitään? Olis välillä kiva kuulla jotain kommentteja.

En miekään koskaan itse ehdota, että nyt sairaalaan. Kotiväki sen yleensä huomaa, että nyt on huonosti. Yleensä mie aluksi sanon vastaan, että en halua. Ja itkenki mutta sitten on hyvä olla. Ei varmaa pääsekään kovin helposti. Täälläkin on semmoinen nuorten oma osasto, ihan omassa talossa. Mie sinne aina välillä pääsen mutta yleensä se on ihan täynnä.Siellä olisi tosi hyvä olla. Sitten joutuu minne sattuu. Niin ku viime yönä olin lastenosastolla, ihan pieniä muut ja pari nuorta.Mun tää uusi äiti vähän on semmoinen, että se sanoo, että onhan se paikka löydyttävä. Kyllä siekin voisit äidin kanssa mennä, yleensä äidit on hyviä järkkää juttuja.

Nyt mut tainutetaan nukkumaan
Hyvää yötä Xera, tukihenkilö ja kaikki muut

Xera, olen painottanut nyt lähinnä moderointiin, sillä keskustelu on jatkunut niin hyvänä, että tukihenkilö voi pysyä taustallakin. Tarpeen tullen aina vastailen, kannustan tai tuen, mutta nyt olette tehneet sitä niin hyvin keskenänne toisillenne, että olen seuraillut vain taustalla. Kirjoittelen kyllä aina kun näen sen tarpeelliseksi. Täällä olemme edelleen vaikkei meitä aina näykään 😉. Jatkakaa keskustelua samaan malliin.

mulle on nyt parin viikon aikana muutaman kerran pari ihmistä puhunut osastopaikan hakemisesta. Viimeksi eilen, kun vikan kerran psykologin näin (en tiedä mitä jatkossa.. ☹️ ), se kysyi olisiko mun helpompi olla osastolla. En oikeen tiedä. Siellä ois pakko olla ainakin jotenkin paikoillaan. Mä vaan meen, vaikken jaksais välttämättä tehdä mitään. En tiedä enää, mistä sen sisun kiskon. Ja sekin toimii nykyään enemmän omaa oloa vastaan. Että on pakko vaan tehdä ja mennä. Mittautin verenpaineen tänään, sen verran oli korkea,että sitä pitäis vissiin alkaa tarkkailemaan. Niin ainakin mittauksen tehnyt sairaanhoitaja sanoi.. En tiedä sitten, alkaako kroppa pistää jo omia kapuloita rattaisiin, jos ei vauhti ja hullunmylly muuten pysähdy,, 😞