Mä lähen ny mökille, tuun parin viikon kuluttuu takas. Näkyillään sitte taas. Jaksakaahan ystävät, ja aava, se auttaa hirveesti ku tajuu mikä se kohtaus on, ja ettei siinä oikeesti tapahdu mitään, sä et kuole etkä tuu hulluks. Mäki sain ennen samatapasia kohtauskia, mulla ei vaa ollu paniikkia ja kuolemanpelkoa, mut jumalaton ahdistus ja luulin et tuun hulluks. Ku terapeutti kerto siitä ni oli helpompi kestää ja se meni nopeemmin ohi. Sain siihen ja ahdistukseen muutenki lääkeen ja nyt ne kohtaukset on jääny pois ja ahdistus on muutenki lievempää, joskaan ei poissa. Mut nyt on kiire ni pitää mennä. Pus teille!

Tuleeko sulle Keener tunne, että just nyt kuolet, jos saat paniikkikohtauksen? (Siis, jos oikein ymmärsin, niin olet saanut paniikkikohtauksen)? Mulle kohtauksen laukaisi perheessä sattunut onnettomuus, joka näytti kauhealta, mutta joka sitten ei ollut niin kauhea ,kun kuvittelin. Silti aloin panikoimaan asiaa vasta monien tuntien päästä, kun tilanne oli jo ohi. Silloin,kun tilanne oli akuutti, olin täysin rauhallinen. Ei mitään paniikkia, kirjoitin jopa monta juttua tälle palstalle heti tapahtuman jälkeen.

Keskellä yötä aloin miettimään mitä olisi voinut tapahtua. Suurentelin asia mielessäni paljon suuremmaksi kuin se olikaan. Ja jotenkin vaan halusin ajatuksistani pois ja aloin panikoimaan. Muuten en olisi tilannetta kestänyt. Vaikka oli mulla perhettä ympärilläni, olisin voinut asiaa käsitellä heidän kanssaan. Mutta ei vaan ollut sanoja mitä sanoa.

Mie vielä imetän poikaani, siksi en syö mitään lääkkeitä. Jotenkin mulle tuli helpottava tunne,kun lääkäri sanoi, että mulla on paniikkikohtaus. Nythän mulle on terapeutille jotain oikeaa sanottavaa. Mie elokuussa menen sen luokse ja sanon, että mulla on diagnoosi, puhutaan siitä. Jos nyt pystyn puhuun.

En pidä väkijoukosta mutta ei mulle tule tunnetta, että saisin kohtauksen. Väsynyt olen melkein aina, kahvia en juo.Puhelimen soittoääni saa mut kauhunvaltaa. Se johtuu siitä, että äitini kuolema soitettiin mulle ja olin yksin kotona. Siitä asti olen panikoidut lievästi,kun se soi. Mitkähän muut asiat voivat laukaista kohtauksen?

Minä olen saanut tollasen paniikkikohtauksen kerran luokassa. Kuten tavallista ope taas multa kysyi jotain asiaa, enkä minä sillä kertaa tietänytkään vastausta. Tuntui, että nyt minä petän open. Meinasin tukehtua pulpettiin. Mut vietiin terkkarin luo ja se laittoi pussiin puhaltamaan. Siitä kohtauksesta sain haukkumanimen pihinä. Kerran olen vaan kohtauksen saanut mutta oli kyllä sellainen tunne, että kuolen heti.

Olin äsken kaupungilla muka kavereitten kanssa. Kumma,kun ei ole oikein mitään tekemistä,kun ei juo. Kuuntelin vähän aikaa musiikkia baarissa ja lähdin kotiin. Kukaan ei tainnut edes hoksata, että poistuin. Aika yksinäinen musta tuli, kun juomisen lopetin. Tai en minä sitä vissiin vielä ole päässyt kokonaan eroon. Kyllä nytkin teki mieli ottaa kaljaa. Onneksi jätin rahat kotiin muuten olisin varmaan juonut. Olisi ollut jotain puhuttavan muiden kanssa.

Paperipussiin miekin olen puhaltanut kohta vuoden. Olenkin jotenkin tajunnut, että mulle tulee paniikkikohtaus, kun puhelin soi. Sitten taas olen lukenut, että siitä selviää,kun puhaltelee paperipussiin. Puhaltelee paperipussiin? Ei semmoisesta vaivasta ole kelleen viitsinyt puhua. Vaivasta josta selviää puhaltamalla.

Vaikka mie en sinä yönä, kun olin lääkärillä, mitään alkanutkaan puhuun, olen silti aina vaan tyytyväinen, että hän sanoi mulla olevan paniikkikohtaus. Kauhiasti ihmiset hössäsivät ympärilläni,otettiin kokeita ja kukaan ei sanonut, että puhalla pussiin. Kun, se lääkäri oli niin huolissani musta ja sanoi, että mulla on paniikkikohtaus. Ja eikä millään tavalla vähätellyt mun oloani. Se tuntui hyvältä. Myös tämä helpottaa, kun voi tänne kirjoittaa eikä kukaan sano mitään halventavaa.

aavaton kirjoitti 24.06.2004 klo 18:57:

Tuleeko sulle Keener tunne, että just nyt kuolet, jos saat paniikkikohtauksen? (Siis, jos oikein ymmärsin, niin olet saanut paniikkikohtauksen)?

Puhelimen soittoääni saa mut kauhunvaltaa. Se johtuu siitä, että äitini kuolema soitettiin mulle ja olin yksin kotona. Siitä asti olen panikoidut lievästi,kun se soi. Mitkähän muut asiat voivat laukaista kohtauksen?

Kyllä, olen kärsinyt paniikkihäiriöstä jo kolmisen vuotta. Paniikkihäiriö on nimi sairaudelle kun henkilö saa toistuvasti paniikkikohtauksia. Nyt on ollut kohtausrintamalla hiljaista, viimeksi sain paniikkikohtauksen ruuhkabussissa joskus alkutalvella.

Mutta ensimmäisen kohtauksen muistan kuin eilisen; Oli uudenvuoden aatto ja olin perheeni kanssa lomailemassa Fuerteventuralla. Isäni ja äitipuoleni päättivät, että söisimme hienosti paikallisessa ravintolassa ja me nuoret saisimme juhlistaa sen jälkeen uuttavuotta keskenämme eli yhtäkuin meidän pitäisi lähteä ryyppäämään. En tuolloin pitänyt juomisesta perheeni kanssa enkä pidä liioin nytkään, se saa aina minut jotenkin ahdistuneeksi. No käskystä kuitenkin puin todella tyköistuvan pitkän hameen päälleni ja tiukan punaisen paidan ylleni. Pitihän sitä nyt yrittää olla hienona ja teeskennellä että on hauskaa etten pilaisi muiden iltaa. Asukokonaisuuteni oli virhe, oli todella kuuma ilta ja tunsin hikoilevani kuin porsas. Sitten me mentiin vielä sellasseen raflaan mikä oli aika tukossa ja siellä ei ilma kiertäny hyvin. Istuin tuoliin ja totesin että tyköistuva hameeni puristi mahaani kokoon. Hetken aikaa siinä oltuani tunsin aallon. Se oli kuin olisin polttanut pilveä (Marihuonaa, Hassista) Siihen aikaan mä vielä polttelin aika paljon. Mutta sinä iltana en ollut edes juonut alkoholia. Jouduin paniikkiin. Kun käänsin katseeni johonkin suuntaan asiat näkyivät pienellä viiveellä, ikään kuin huone seurasi silmiäni loksahdellen. Vähän kuin hitaasti päivittyvä nettisivu. Blok blok blok. En saanut happea, tyköistuva hameeni ja puseroni kiristivät entisestään. Isäni kantoi minut ulos penkille ja makasin pää hänen sylissään ja itkin ja tärisin. En pysty sanoin kuvailemaan mitä häpeää ja pelkoa tunsin sillä hetkellä. "Kaikki tuijottavat minua, Mitä minulle tapahtuu?" Olin täysin varma että kuolen siihen paikkaan.

Lopulta päädyin hotelliin ja koitin nukkua, uudenvuodenyönä? Yeah right. Meteli oli niin valtava etten saanut nukuttua. Sain useita pieniä paniikkikohtauksia tuon yön aikana. Koko loppuloman olin 😟🤔 jatkuvassa ahdistuksessa, koitin juoda paljon vettä ja pitää verensokerini tasaisena. Luulin että "huippaus" johtui kuumuudesta tai alhaisesta verensokerista. Kuitenkin loman jälkeen kun menin kouluun ja astuin luokkahuoneeseen sama tunne valtasi minut. Juoksin kauhuissani terveydenhoitajalle ja koitin itkultani selittää että minussa on nyt jotain pahasti vialla. Onneksi hän tajusi samantien mistä oli kysymys, minulla oli paniikkikohtaus.

Sain terapeutin ja lääkket itselleni. Totesimme yhdessä, että paniikkikohtaukset yleensä ilmaantuvat paikassa jossa koen että minun ei ole sopivaa poistua tai en pääse poistumaan jos minusta tuntuu siltä. Esim. bussi, kassajono, luokkahuone tai kuten ensimmäisessä kohtuksessa ravintola missä koin aiheuttavani suurta pettymystä vanhemmilleni jos en pidä hauskaa ja juo.

Mitkähän muut asiat voivat laukaista kohtauksen? Alla olevasta linkistä saat pienen tietopaketin paniikkihäiriöstä.

http://www.glaxosmithkline.fi/asiakaspalvelu/potohjeet/paniikkihairio.pdf

Huh, kirjoitinpas minä pitkän rimpsun. No toivottavasti tästä on sinulle aavaton jotain apua. 🙂

aavaton kirjoitti 25.06.2004 klo 12:46:

Paperipussiin miekin olen puhaltanut kohta vuoden. Olenkin jotenkin tajunnut, että mulle tulee paniikkikohtaus, kun puhelin soi. Sitten taas olen lukenut, että siitä selviää,kun puhaltelee paperipussiin. Puhaltelee paperipussiin? Ei semmoisesta vaivasta ole kelleen viitsinyt puhua. Vaivasta josta selviää puhaltamalla.

Paniikkikohtauksesta jossa ihminen ei hyperventiloi, ei selviä paperipussiin hengittämisellä. Paniikkikohtauksen aikana on usein tunne ettei saa tarpeeksi happea kun huimaa vaikka totuus onkin toinen.

Ihminen rupeaa hyperventiloimaan eli liikahengittämään = Suhteellisen yleinen hengityksen säätelyhäiriö, jossa hengitetään liian nopeasti tai joskus hitaasti. -> veren hiilidioksidipitoisuus laskee liikaa -> pahoinvointia, rintakipua, vapinaa, huimauksena, pistelynä käsissä ja jaloissa, puutumisena suun ympärillä, jopa tajunnan häiriöitä ja monenlaisia muita tuntemuksia.

Hoito: rauhallinen hengittäminen paperipussiin -> veren hiilidioksidipitoisuus nousee.

Jos paniikkikohtauksen aikana tai muuten tunnet että sinua alkaa pistellä ja puuduttaa niin hengitä silloin paperipussiin. Mutta jos koet että paperipussiinhengittäminen rauhoittaa sinua kohtauksen aikana vaikka et hyperventiloi niin se on hyvä 🙂 Mutta tarkoitukseni tällä tietoiskulla oli se että paniikkihäiriöstä ei selviä pussiin hengittämisellä. Tarvitaan ammattiauttajaa jotta tiedostat mikä aiheuttaa sinulle kohtauksia (ilmeisesti puhelimen pirinä) ja miten niistä tuntemuksista pääsee eroon.

Mutta nyt lopetan lötinät, toivottavasti tämäkin sinua auttaa 🙂👍

Auttaahan nuo sun kirjoitukset, Keener ja paljonkin. Juhannuksena olen lukenut paniikkista aika paljon. Ja huomasin, että onhan mulla monia tilanteita joissa menen panikkiin. Yleensä ne eivät tavallaan liity minuun vaan johonkin perheenjäseneen. Siis tarkoitan, että,kun vaikka puhelin soi,olen varma,että joku läheinen on kuollut. Sitten en uskalla vastata vaan "alan tukehtumaan". Ja kyllähän se pussiin puhaltaminen silloin auttaa. Ei tarvitse vastata,kun on muuta tekemistä.

Meinaa multa happi loppua,kun alan lukemaan sähköpostiakin. Odotan aina veljeltä viestiä ja sitten pelkään, että ei olekaan tullut viestiä. Tai sitten pelkään, että viesti on joltain vieraalta. Hän vaan ilmoittaa, että veljelle on sattunut jotain.(veli on lähetystyössä Afrikassa, eikä pääse usein koneelle). Järki kyllä sanoo, että ei semmoista viestiä voi tulla sähköpostin kautta. Silti menee paniikkiin.

Olisihan se kiva kantaa kännykkään mukana normaali-ihmisten tapaan. Ei kyllä tulisi mieleenikään ottaa sitä esim. kaupungille. Nämä kirjoitukset näistä paniikkijutuistani kopioin ja lähetin terapeutille. Jos tämä, sitten loman jälkeen, olisi eka asia mitä yritän selvittää terapiassa.

Nyt minun vanhempani tietävät, että juon aika tavalla. Ei saanut äiti sydänkohtausta mutta melkein. Eikä mua ole ikinä näin hävettänyt. Isä oli lähinnä hämmästynyt miksen ole puhunut ongelmistani kotona. Mulla on ihan hyvät välit kotona ja aika monista asioista pystyn puhumaan. Mutta en tästä.

Ensin hoitaja kertoi heille juomisestani. Sitten vielä, että olen miettinyt itsemurhaa. Tunnin verran me puhuttiin. Huomenna taas menen yksin. Isä on töissä nuorisopolilla ja sinne minäkin joudun jatkossa. En isälle vaan jollekin toiselle hoitajalle. Häpeeköhän isä, kun oma tyttö tulee hoitoon omalle työpaikalle?

Ja vieläkin olen ollut ilman viinaa.

Mie jouvuin käymään vanhan äidin työpaikalla puhumassa ongelmistani. Äidin piti olla mukana neuvotteluissa ja se kyllä häpesi. Selvästi sen näki. Ei vissiin ole kovin helppoa puhua työkavereille oman perheen asioista.

Toinen asia. Viiltelystä oli uutisissa. Että se on lisääntynyt 13-15v tytöillä. Mie en tiennyt viiltelystä mitään ennenku tulin tukinettiin(vanhaan). Siellä siitä kirjoitettiin aika usein ja melkein aina niin,että siitä on apua. Paljon koskaan ei kukaan tukihenkilö vastannut mitään.Miekin olen viiltelystä kirjottanut joskus nettukeen. Sekään ei paljon mitään sano. Miksi? Miksi siekään Annika et ole mitään täällä asiaan vastannut? Etkö tiedä asiasta mitään? Ällöttääkö se sua niin paljon, että et saata asiasta puhua? Tai toivotko sie vaan itseksesi,että lopetamme asiasta kirjottamisen?

Miksihän mie 17v haluan itseäni viillellä? Mulle tää on aika uusi asia, olen viiltänyt pari kertaa. Mutta niin syvään,että se katsottiin varmaan itsemurhan yritykseksi. Mitä se ei ollut.En mie itselleni arpia halua käsiin. Mie soitan pianoa ja kitaraa,ois aika peitteleminen jos ois kädet täynnä arpia. Silti mie saatan viiltää itseäni,kun tulee aika paska olo. Miksiköhän?

Nuoren itsensä vahingoittaminen esimerkiksi viiltelemällä tai polttamalla kertoo henkisestä pahoinvoinnista. Se on oire jostain sisäisestä ahdistuksesta ja masennuksesta. Itseään viiltävä nuori ehkä kokee, ettei hänestä välitetä. Lisäksi nuori saattaa kokea itsensä jotenkin huonoksi ja haluaa rangaista tai poistaa itsestään jotain pahaa. Kivun tuottamisella yritetään lievittää sitä henkistä kärsimystä, johon se ei kuitenkaan koskaan oikeasti tehoa, mutta siitä huolimatta viiltely jatkuu ja jatkuu ja lopulta ollaan oravanpyörässä, josta on vaikea päästä irti. Viiltely on merkki vakavasta ongelmasta, johon on välittömästi haettava apua. Mieluummin jo ennen kuin mitään itsensä vahingoittamista tapahtuu.

Viiltelyssä ei välttämättä eikä useinkaan ole kysymys itsemurhayrityksestä, mutta viiltely saattaa kuitenkin ajan tullen johtaa jopa siihen. Nuori tarvitsee psykiatrista ammattiapua heti kun oireet ilmenevät. Ennen muuta nuori tarvitsee rakkautta ja läheisyyttä lähimmiltä ihmisiltä. Vaikka tuntuukin kliseeltä niin sanon kumminkin, että viiltely ei auta vaan lopulta pahentaa oloa entisestään, samoin kuin alkoholi. Avun hakemisessa ei kannata viivytellä. Asioilla on tapana pahentua jatkuessaan ja johtaa vielä vaikeampiin ja pitkittyviin ongelmiin.

Hyvin sie Annika selitit tuota viiltelyä mutta ei ne kyllä minuun nuo syyt sovi. Kyllä musta välitetään,saan rakkautta ja läheisyyttä. Henkinen pahoinvointi mulla kyllä on mutta miksikohän? Surusta vissiin, mutta jo kai sen ajan luulisi olevan ohi. Oikeastaan mun olisi pitänyt alkaa viiltelemään sillonku ukki kuoli. Silloin ei ollut ketään ihmistä lähellä. Silloin mie aloin juomaan. Siitä kun vähän pääsi eroon aloin lukemaan,että viiltely voisi auttaa. Vähän mie luulen, että mie olen yllytyshullu.

Mulla vaan on välillä henkinen olo niin huono, että luen kaikkia juttuja. Sitten mie vaan kokeilen,että auttasko se mua.Mun pitää kaikki asiat kokeilla ennenku mie mitään uskon. Eikä mulle viiltelystä tullut mitenkää hyvempi olo. Voihan se ollakin, että mie taas seuraavaksi jaksoksi luen jonkun uuden jutun.

En minäkään kyllä siksi juo, että minusta ei välitettäisi. Kyllä minun perheeni on aina välittänyt. Minä en ole vaan osannut heille kertoa asioistani. Juonut olen siksi, että en olisi selvänä kestänyt elämää. Päissään ollessa ainakin hetkeksi kaiken unohtaa. Vaikka seuraavana päivänä onkin vielä pahempi olo.

Olen edelleen miettinyt, että pitäisin välivuoden opinnoissani. Mutta mitä sitten tekisin? Olisin vaan sängyn pohjalla. Toinen vaihtoehto olisi iltalukio. Nyt jo olen aivan kauhuissani, että pitäisi palata samaan kouluun takaisin. En sitä selvänä kestäisi. Ja nyt varsinkin,kun isä tietää. Aivan varmasti hän menee opettajille puhumaan. Ja siitähän ei hyvää seuraa.

olen normaalisti seurannut tätä keskustelua sivusta, mutta nyt oli pakko kirjoittaa...
"terapeuttini" ei ollut paikalla viime istunnossani, en ole ollut häneen yhteydessä nyt kahteen viikkoon.. ☹️ kävin juuri lukemassa, että tukihenkilöni on lomalla.
olisin juuri nyt tarvinnut kipeästi keskustelu kumppanin, huomiseen jaksaminen tuntuu mahdottomalta . olen aikonut monena iltana viiltää itseäni (pääsin tuosta tavasta vuosia sitten), vielä olen saanut itseni hillittyä. en tiedä mitä tekisin 😑❓
ahdistaa kun ei ole ketään jolle puhua, yksin jäädessäni saan helposti paniikkikohtauksen. isäni ei tunnu huomaavan mitään, vaikka en pysty enää paljon muuta tekemään kuin nukkumaan.
no tulipa purettua itseä edes vähän...

Mun terapeutti on ollut lomalla koko kesän melkein.Nettuki kyllä vielä on töissä. Mutta,kun on niin monia eri asioita mitkä masentaa. Mie olen vähän tottunut ,että yhdelle henkilölle puhut yhdet ongelmat,sitten toiselle toiset ongelmat. Kohta tukihenkilö lähtee lomalle, sais sieltä uuven tilalle. Ei oikein kehtaa uuvelle kaikkee alkaa selittään. Otatko sie -viuh uhohtu nimi- siis sie uusi- sijaistukihenkilön? mie kävin tällä viikolla sijaispsykiatrilla, aivan ku olisi seinälle puhunut.

Mun olisi pitänyt tällä viikolla lähteä melomaan äitini kanssa. Lääkäri käski siirtää ajankohdan myöhemmäksi, varmaan vuosien päähän. Veinasin viime yönä villtää. Sitten kävin lukemassa tuon tukihenkilön höpinät täällä. Enkä viiltänyt-vielä.

Minäkin olen joskus viillellyt itseäni joskus 16-17 vuotiaana. Sekin oli sitä, että halusin vaihtaa henkisen pahoinvointini fyysiseksi. Luojan kiitos etten saanut aikaan suuria arpia, niin ettei niitä kukaan huomaa kun en näytä ja sano että; "tossa ja tossa ja tossa..."

Onko kenelläkään teistä käynyt muuten niin, että jotkut tärkeät ihmiset elämässänne ei ota masennustanne vakavasti 😑❓

Kun kerroin parhaalle ystävälleni lääkärin diagnoosista hän vain totesi laiskasti; "No jos ihan kuka vaan menisi lääkärille ja vähän valittaisi niin se voitas todeta heti masentuneeksi"

Tai kun avauduin isälleni sähköpostin kautta, että olen vakavasti masentunut ja olen saanut itselleni lääkityksen hän vastasi sanatarkkaan näin; "Kun isääsi tulet niin välillä huokailuttaa ja sitten taas mennään...."

Onko tuo asian kieltämistä vai löysinkö syyn masennukselleni? Ettei minua oteta vakavasti..? 🙄