Miten tääki pitäs alottaa..
Tuntuu, että kaikki merkitys kaikesta on mennyt. Ennen pystyin vielä nauramaan kunnolla ja keskittyä elämään. Nykyään olen kokoajan väsynyt, en jaksa syödä ta mennä ulos. En mitään. Kaikki tämä alkoi sen jälkeen kun pääsin kuiville viiltelystä n. 2 vko sitten. Oon sinänsä todella ylpee itsestäni, mutta kuitenkin. Tyhjä fiilis.
Haluun vanhan elämäni takasin. Kaiken pahan jälkeen mitä on tapahtunu, oon alkanut uskoa, että koko elämä on pelkkää harhaa. Enkä usko, että kukaan rakastaa/välittää kunnolla musta. Vaan paras ystäväni. En koe omistavani perhettä, vaikka asunkin ’äitini’ ja ’isäni’ kanssa, jotka ovat kyllä biologisesti vanhempiani, mutta he menettivät sen arvon jo pari vuotta sitten. Ihan kuin joutuisin elämään kaiken yksin. Ainoat asiat jotka saa mut hymyilemään, kokemaan edes pientä onnea, on ystävät ja nykyinen ’poikaystävä’, vaikka tuntuu että nekin sortuvat ja he hylkäisivät mut.
Mitä helvettiä mä teen ? En tahdo mennä psykiatrille/terapiaan jne. En koe luottavani aikuisiin enää ollenkaan. Ja pelkään lääkäreitä jne..
Psykologin luo voi mennä ja sanoa: "Minä en osaa luottaa aikuisiin, enkä varmasti luota sinuunkaan ihan heti". Se on paikka, jossa saa sanoa kaiken mitä ajattelee ja tuntee.
Jos haluat käydä yrittämässä, voit mennä vaikka terveyskeskuspsykologin luokse.
Elämässä on varmaa vain epävarmuus kaikesta. Mikään ei ole pysyvää ja sitä täytyy oppia sietämään, itsellänikin on sen kanssa vielä tekemistä, koska en kestä epävarmuutta.
Ole kuitenkin tarkkana, ettet tahallasi työnnä ystäviäsi pois. Älä lakkaa näkemästä heitä tai jätä kertomatta, jos he tahtovat tietää mitä sinulle kuuluu. Jos toinen ihminen on kiinnostunut sinun tunteistasi ja mielipiteistäsi, se on oikeaa välittämistä.
Minäkään en seurustelun alussa uskonut, että poikaystäväni tahtoisi oikeasti olla minun kanssani tai ainakin hän hetikohta löytäisi jonkun paremman.
Nyt, yli neljä vuotta myöhemmin, me taistellaan yhä yhdessä minun masennustani vastaan, kohti yhteistä tulevaisuutta.
Tsemppiä 🙂👍
"Se, että yksikin ihminen tarvitsee sinua, riittää elämisen syyksi".
Joskus vaikeinta on luopua juuri niistä asioista, jotka koet osaksi sinua. Ne voi olla tapoja, itseensä kohdistuvia tai muihin kohdistuvia. Silloin saattaa hetken tuntua siltä, että menettää taas vain lisää itsestään, eikä saa mitään tilalle. Minullakin on paljon asioita, joita pidän itselleni 'suojamuurina' ja kamppailen päivittäin, jotta saisin järkeiltyä itselleni jättämättä niitä tekemättä.
Kun ei ole luottamusta itseen, eikä pysty erottelemaan omia vahvuuksiaan, ei hevillä luota kehenkään muuhunkaan. Ymmärrän täysin tunteesi siitä, että ympärilläsi olevat ihmiset eivät ole tarpeeksi lähellä.
Kannattaa ehdottomasti miettiä, olisiko joku 'tunteeton' apu kuitenkin sellaista, johon sinä parhaiten voisit tukeutua. Läheiset ihmiset tuntevat sinut aina pidemmälle, kuin mitä itse kerrot. Parhaimmillaan ainankin itselle psykiatrin ja psykologin kanssa käydyt keskustelut ovat toimineet juuri niissä tilanteissa, kun muistan, ettei tuo tyyppi tiedä minusta mitään niitä arkisia asioita. Ja muista että voit hakea apua myös salaa läheisiltäsi, jos avun hakemisessa on jotain sellaista, mitä et halua muiden kanssa puida sen tarkemmin.
Hyvä, että olet hakeutunut tänne, muiden samanlaisten ajatusten kanssa kamppailevien pariin. Pysy linjoilla ja ota vertaistuki vastaan, tsemppiä 🌻🙂🌻
Kiitos kummallekin todella paljon. Koitan tässä taistella vielä niin pitkään kuin mahdollista, ja suunnitellut tuota psykologille menoa..
Nyt varsinkin kun asiat menevät taas huonompaan kun menetin kaksi rakasta ystävääni kuolemalle.