Tarinani

Synnyin 16 vuotta sitten tytöksi tähän kylmään maailmaan, joka vuoristoradan lailla jokaista joskus kuljettaa. Perheeseeni kuului tuolloin 3 isoveljeä ja isosisko, sekä vanhemmat. Jälkeenpäin perheeseeni ovat ilmestyneet isäpuoli ja kaksi puolsiskoa.
Muistan lapsuudestani hyvin vähän, ja sen vähän minkä muistan, muistan painajaismaisesti.
Aloin näkemään näitä painajaisia jatkuvasti lapsuudestani oikeastaan sen jälkeen, kun kävin ensiapukurssilla, jossa elvytettiin sellaista Anne-nukkea. Kaikki vuosien takaiset muistot tulvivat yhtäkkiä mieleeni.
Isäni oli alkoholisti, joka hakkasi perhettään. Muistan miten nukuin vanhempieni sängyn jalkopäässä koska pelkäsin pimeää, ja miten äitini itki. Ja muistan miten isäni sitten lopulta tappoi itsensä olohuoneemme lattialle(ja muistan miten äitini yritti häntä elvyttää.)
Itse säästyin iskuilta, ja siitä olenkin saanut kuulla läpi koko elämän muilta sisaruksilta sekä äidiltä.
”Et tiedä elämästä mitään, et tuskasta. Sinä säästyit iskuilta.”

Äitini on alkoholisti. Ei sillä tavalla, että olisi kaatokännissä aina eikä kävisi töissä. Hän juo itsensä joka päivä kuitenkin kevyeen humalaan, unohtaakseen iskut ja ajan isäni kanssa.
Viikonloppuisin ja lomilla homma on tietenkin toinen.
Hän on kuitenkin kaikesta huolimatta hyvä äiti, omalla tavallaan. Mieleni tekisi sanoa, ettei hän ole, mutta en voi. Pelkään, että jos edes ajattelen sellaista, hän menee ja lähtee, tai luovuttaa, tai masentuu totaalisesti. Tai tekee jotain, mitä en halua edes ajatella.

Koulussa ala-asteella meni niin ja näin. Olen aina ollut hieman pyöreähkö, oikeastaan olen lihava(ja tämä on siis ihan totta, 155/90kg) tänä päivänä.
Minulla oli yksi kaveri ja pari kaveria silloin tällöin, ei oikeastaan mitenkään erityisesti. Olin aina se tyttö, jota pojat eivät kiinnostaneet (*naur* ala-asteella sillä olikin niin paljon väliä 😀), joka oli se pyöreähkö kamala tyttö, joka oli ”huono” liikunnassa ja valittiin viimeisenä.
Mutta ala-asteen kävin kuitenkin kunnialla läpi.
”Ongelmat” alkoivat kuudennen luokan keväällä.

Oikeastaan kuudennen syksyllä, muistaakseni(saattoi olla kyllä jo viidennellä), pyörryin luokan edessä. Ja sitä sitten lähettiin selvittelemään, että miksi. No, minulla todettiin sitten geeniperäisiä rytmihäiriöitä.
Ei se mitään, ei se vaikuttanut elämääni tavallaan. En saanut enää uida ilman pelkoa, että saisin kohtauksen, joten luovuin uimisesta melkein kokonaan. (Viimeisen 5 vuoden aikana olen käynyt uimassa 3 kertaa.) Ja sitä kautta olen kartellut kaikkia vesiaktiviteetteja. Pelko.
No, kuitenkin, sain lääkityksen, jonka kohdalleen saamiseen meni oma aikansa ja niin edelleen. Sain joitain kohtauksia, siis tajuttomuuskohtauksia, mutta en silloin tiennyt niiden olevan vakavia. Vaikka ne elämääni pilasivatkin(huono olo, päänsärky, muisti pätki yms.) jonkin verran.

Sitten tuli kesä. Muistaakseni silloin viilsin ensimmäisen kerran. En tiedä miksi. Kokeilunhalusta tai jostain vastaavasta.
Keskusteltiin kaverin kanssa muuten vain viiltelystä ja koko asia oli oikeastaan pelkkää leikkiä (ja on yhä).
No, viiltelen vielä tänäkin päivänä, olen vain siirtynyt käsistä jalkoihin. Enkä tiedä läheisistäni oikeastaan yhtään, joka ei tietäisi viiltelystäni. Saanpahan ainakin kuulla olevani teiniangsti.
En tiedä, ehkä kerjään huomiota, olen huomionkipeä. Mutta eikö liian vähäinen huomio synnytä huomionkipeyttä?
Harrastuksissani ihmiset ovat kyselleet ystäviltäni pitäisikö tuosta huolestua, kun tuo viiltelee. Ystäväni vastaavat, että ei. Nyt viiltely on vähentynyt, mukamas. Mutta kyllä kädet ja jalat on taas viilloilla, kun tulee joku asia, joka ajaa epätoivoon.

Monta kertaa olen itkenyt, julkisesti, ystävieni seurassa ja muutenkin. Eikä kertaakaan kukaan, yhtään kukaan, ole tullut luokseni ja halannut. Kukaan ei ole tehnyt yhtään mitään. Useimmiten, kun olen pahaa oloani purkanut, olen saanut kuulla, ystäviltäni: ”Oo hiljaa teiniangst”, joten nykyään valitan vain ns. humoristisessa mielessä, vaikka oikeasti olen veitsi kurkulla.

Samana kesänä, tai sitä seuraavana, paras ystäväni kertoi minulle, että aikoo tappaa itsensä. Hän pyysi minua mukaansa, kieltäydyin(tässä pitäisi ymmärtää ystäväni ja minun suhteitani, jotta tietäisi mihin tuo pyyntö perustui yms).
En ymmärrä mikseivät hälytyskellot soineet silloin mihinkään suuntaan. Ehken vain tajunnut, että se oli totta.
Ja piakkoinpa ystäväiseni sitten ”jäi kiinni” viiltelystä ja joutui hoitoon, yritti tappaa itsensä (muutamaankin otteeseen) ja hänellä todettiin skitsofrenia sun muuta hauskaa. Sain kuulla asioita, joita en ollut tullut edes ajatelleeksi mahdolliseksi hänen kohdallaan (äiti väkivaltainen yms.), koska hän kuitenkin oli kympin oppilas koulussa (eikä koulussakaan siis huomattu mitään juuri tämän takia).
Tänä päivänä tuo ystäväiseni sentään voi OIKEIN hyvin 🙂

Kasin alussa vaihdoin luokkaa. En oikeastaan mistään syystä. Siksi lähinnä, että en käynyt koulussa ja koulu meni huonosti ja opettajat halusivat tehdä asialle jotain.
No, kasin keväästä lähtien en sitten käynytkään koulussa oikeastaan ollenkaan.
Viiltelin, nukuin huonosti. Ahdistuin, hakkasin puukolla seinää, kävelin metsässä huutamassa kuolleelle isälleni, että hän pilaa elämäni, yksin kotona ollessani riehuin ja heittelin tavaroita ympäriinsä (ja sama meininki jatkuu toisinaan)
Vain vaivoin pääsin peruskoulusta läpi.

Syksyllä 2005 jouduin sairaalaan. Olin käynyt Englannissa ja minulla ajateltiin olevan joku vatsapöpö (laihduin 15kg 3vkossa, se oli vaaraksi sydämelleni).
Olin 39 kuumeessa, aneeminen, en pystynyt syömään/juomaan mitään.
No, sielläpä sairaalassa todettiin toinen geeniperäinen sairaus, colitis ulcerosa – haavainen paksusuolen tulehdus.
Sitten lääkärit heräsivät todellisuuteen ja tajusivat, että tuo tauti yhdistettynä rytmihäiriöihini on tappava yhdistelmä.
Minulle asennettiin tahdistin.

Tahdistin ei sinänsä rajoita elämääni. En saa nyrkkeillä/pelata jalkapalloa, tarkastukset ovat puolen vuoden välein. Pitää välttää iskuja tuohon tahdistinkohtaan sekä suuria magneettikenttiä, jotka voivat sekoittaa koko laitteen.
Eikä minusta voi koskaan tulla lentäjää tai ammattikuskia (onneksi ei ollut haaveissakaan 😀)
Tuo suolitauti taas ei toistaiseksi rajoita. Joudun syömään lääkkeitä, mutta siinä se. Mutta tauti voi koska tahansa aktivoitua ja yltyä ties kuinka pahaksi.

Olen päättänyt itsekseni, etten ikinä tapa itseäni, koska en aio vajota yhtä alas kuin isäni.
Se kuitenkin käy päivä päivältä vaikeammaksi. Tiedän sen.
Olen pohtinut liian paljon itseäni ja tunteitani, olen kovin kieroutunut omassa pienessä maailmassani.
Olen päättänyt, etten koskaan joisi, kuten isäni. Ja nyt tiedän, etten kohta enää välitä itsestäni, sillä en enää jaksanut taistella vastaan ja join (ekat kännini) tuossa syksyllä 2005.
Se saattaa kuulostaa muiden korviin hassulta, että pidän sitä merkkinä rappioitumisesta ja voimattomuudesta, mutta se on liian selkeä merkki siitä, etten jaksa enää.
En oikeastaan elä nuoruuttani, olen siihenkin liian arka. Ja joka päivä tuntuu yhä enemmän ja enemmän siltä, että voisi vetää perseet olalle ja viipyä siinä tilassa muutaman vuoden. Tehdä kaikkea sitä mitä en uskalla, koska olen ruma, läski ja kamala tyttö, josta pojat eivät ikinä voisi kiinnostua. Se tyttö, joka on hiljaa, koska on oppinut, ettei ketään kiinnosta mitä sinä sanot. Se, joka ei koskaan enää opi kestämään muiden kosketusta, mutta halajaa sitä enemmän kuin sanat voivat kertoa.

Joka tapauksessa, en tiedä mitä hain sillä, että kerroin teille tämän kaiken.
Mahdollisesti sitä, etten näe itsessäni minkäänlaista ongelmaa, olen koko elämäni saanut kuulla, ettei minulla ole ongelmia. Ja nämä, viiltelyt ja muut pahat olot, on luokiteltu teiniangstin pariin.

Haluaisin vain tietää, että pitääkö minun odottaa siihen 20-vuoteen, jotta saan olla luvallisesti masentunut, enkä vain teiniangsti?
Pitääkö minun olla tietyn ikäinen omistaakseni todellisia ongelmia?

Mutta, enhän minä omista ongelmia, en silloinkaan.
Unettomat yöt, viiltely, painajaiset, halu kuolla, välinpitämättömyys itsestä – eiväthän ne ole ongelmia.
Minua ei ole koskaan lyöty, minä en tiedä tuskasta, minulla ei ole ongelmia.

Ja kuitenkin toivoisin, että minulla olisi oikeus ajatella, että minulla on. Ja että minulla olisi oikeus pyytää vierelleni joku, joka halaisi ja kertoisi, että kaikki on hyvin, silloin kun tuntuisi kaikista pahimmalta. Vaikka kosketus polttaakin.

Ehkä toivon vain, että te kaikki kestäisitte itse kukin suurien ja pienien ongelmienne kanssa. Te, joilla on oikeus ongelmiin.
Toivoisin myöskin, että tarinani antaisi jollekulle ehkä hiukan voimaa elää, koska se on mahdollista kaikkien ongelmien (olemattomien ja olevien) kanssa, toivoisin, että näkisitte sen ja jaksaisitte todellakin taistella, jos minäkin olen jaksanut jo vuosia.

En tiedä. Mutta kiitos, jos joku jaksoi lukea vuodatukseni.
Tiedänpähän, että edes joku kuuntelee, joskus.