Tää on mun tarina.
Heti alkuun täytyy sanoa, että lueskeltuani foorumilta kaikkien muiden ongelmista ja elämistä, niin omani tuntuu pelkältä turhalta teiniangstilta. Päätin kuitenkin kirjoittaa tänne, sillä olen ennenkin huomannut kirjoittamisen auttavan. Uskallan nimittäin epäillä, että saisin täältä ainakin asiallista kommenttia.
Elämäni näyttää täydelliseltä: keskituloiset, töissä käyvät vanhemmat, tarpeeksi ystäviä ja kavereita, harrastuksia ja koulu pyörii hyvin. Aina olen näyttänyt vahvalta ja tyytyväiseltä elämääni. Ei minulla mitään valittamista pitäisikään olla, mutta joku juttu puuttuu silti.
Tsunami vei minulta yhden läheisen. Murruin ja ehkä elämäni ainoan kerran näytin heikkouteni. Jo tuolloin mietin, kuinka minun olisi pitänyt olla läheiseni sijalla tuolla Thaimaassa; hän ei ansainnut kuolemaa, hän oli hyvä ihminen. Olisin antanut mitä vain, jos olisin voinut kuolla hänen sijaansa, mutta eihän se käynyt päinsä. No, aikaa kului ja elämä palautui raiteilleen. Tuskin siltikään menee päiväkään ajattelematta häntä. Tunteet asian suhteen ovat rauhoittuneet, mutta edelleen se on minulle jonkinlainen virstanpylväs elämälleni. Vaikka olin tuolloin vasta viidennellä luokalla, tunnuin kasvavan henkisesti monta vuotta. Silloin kuolema tuli läheiseksi ensimmäisen kerran.
Kaikki tämä masentuneisuus alkoi viime syksynä. Olin ahdistunut ja suunnittelin itsemurhaa, mutta en halunnut kertoa kenellekään asioistani. Lapsesta saakka minut on kasvatettu itsenäiseksi, enkä siis voi näyttää heikolta. En saa. Sain talvemmalla pari paniikkihäiriötä, mutta ne eivät onneksi ole toistuneet enää myöhemmin. Tuolloin kokeilin myös viiltelyä ensimmäisen kerran. Silloin se ei kuitenkaan auttanut kauaakaan ja lopetin lähinnä kiinnijäämisen pelossa.
Tuolloin yhdellä ystävistäni oli myös vaikeaa aikaa. Jouduin tukemaan häntä vaikka olin itsekin sisältä rikki. Oli raskasta katsoa sivusta ystävän kärsimistä, kun ei olisi millään jaksanut kantaa niitä kaikkia murheita. Joskus olin jopa vihainen hänelle ja riitelimme pariin kertaan. Aina hän silti palasi luokseni ja sain kerran myös estää häntä kädestä kiinni pitäen tekemästä itsemurhaa. Olin huolissani hänestä, enkä ehtinyt keskittymään itseeni. Siinä se kevät kului ja lopulta koitti kesä. Silloin aloitin myös viiltelyn uudestaan, joskaan en muista enää kunnolla miksi. Ystäväni oli viimein hankkinut ammattiapua ja ehdin jälleen selvitellä omia juttujani, joten kai se ahdistus oli liikaa. Sitäkään ei kuitenkaan kestänyt loppujen lopuksi kauaa.
Kuten kesään kuuluu, sain nauttia lopulta pari kuukautta varsin huoletonta elämää. Mikään ei oikeastaan stressannut ja uskoin päässeeni jälleen jaloilleni, vaikka jossain alitajunnassa pelkäsin, mitä syksy toisi tullessaan.
Nytpä sitten tiedän mitä se toi. Aloin jälleen viiltelemään, vaikka inhoan niitä jälkiä, ja sillä oikein lietsoin itseni takaisin masennuksen kierteeseen. Ahdistaa, masentaa, ei jaksaisi tehdä mitään. Tunnen itseni turhaksi ja samantekeväksi. En koe olevani minkäänlaisen avun arvoinen. Kukapa minusta välittäisi niin paljon. Jokin sisälläni sanoo kuitenkin, että tarvitsisin apua. Itsemurha-ajatuksia on ollut jo jonkinaikaa, sillä tunnen olevani täysin juuttunut tässä elämässä. Päivät vierii eteenpäin, mutta mikään ei muutu. Asiaa ei yhtään auta tunteettomat vanhempani. Varsinkaan äitini, joka huutaa minulle aina kun saa siihen mahdollisuuden. Ei tunnu ymmärtävän, että se oikeasti sattuu, kun oma äiti haukkuu vaikka miksi.
Olen siis 15 ja elämä edessä. Jokin kuitenkin mättää, enkä enää jaksaisi jankata. Olen väsynyt, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ruokahaluni olen menettänyt ja mieleni tekisi vain nukkua ja luovuttaa. Pelkään tunnustaa nykyisen olotilani, lähinnä vanhempieni takia. Tuskin he ymmärtäisivät, joten kotielämä voisi muuttua pelkäksi vahtaamiseksi ja kaiken kieltämiseksi.
Että sellaista täältä päin.