Tää on mun tarina.

Tää on mun tarina.

Käyttäjä Moone aloittanut aikaan 02.09.2008 klo 17:30 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä Moone kirjoittanut 02.09.2008 klo 17:30

Heti alkuun täytyy sanoa, että lueskeltuani foorumilta kaikkien muiden ongelmista ja elämistä, niin omani tuntuu pelkältä turhalta teiniangstilta. Päätin kuitenkin kirjoittaa tänne, sillä olen ennenkin huomannut kirjoittamisen auttavan. Uskallan nimittäin epäillä, että saisin täältä ainakin asiallista kommenttia.

Elämäni näyttää täydelliseltä: keskituloiset, töissä käyvät vanhemmat, tarpeeksi ystäviä ja kavereita, harrastuksia ja koulu pyörii hyvin. Aina olen näyttänyt vahvalta ja tyytyväiseltä elämääni. Ei minulla mitään valittamista pitäisikään olla, mutta joku juttu puuttuu silti.

Tsunami vei minulta yhden läheisen. Murruin ja ehkä elämäni ainoan kerran näytin heikkouteni. Jo tuolloin mietin, kuinka minun olisi pitänyt olla läheiseni sijalla tuolla Thaimaassa; hän ei ansainnut kuolemaa, hän oli hyvä ihminen. Olisin antanut mitä vain, jos olisin voinut kuolla hänen sijaansa, mutta eihän se käynyt päinsä. No, aikaa kului ja elämä palautui raiteilleen. Tuskin siltikään menee päiväkään ajattelematta häntä. Tunteet asian suhteen ovat rauhoittuneet, mutta edelleen se on minulle jonkinlainen virstanpylväs elämälleni. Vaikka olin tuolloin vasta viidennellä luokalla, tunnuin kasvavan henkisesti monta vuotta. Silloin kuolema tuli läheiseksi ensimmäisen kerran.

Kaikki tämä masentuneisuus alkoi viime syksynä. Olin ahdistunut ja suunnittelin itsemurhaa, mutta en halunnut kertoa kenellekään asioistani. Lapsesta saakka minut on kasvatettu itsenäiseksi, enkä siis voi näyttää heikolta. En saa. Sain talvemmalla pari paniikkihäiriötä, mutta ne eivät onneksi ole toistuneet enää myöhemmin. Tuolloin kokeilin myös viiltelyä ensimmäisen kerran. Silloin se ei kuitenkaan auttanut kauaakaan ja lopetin lähinnä kiinnijäämisen pelossa.

Tuolloin yhdellä ystävistäni oli myös vaikeaa aikaa. Jouduin tukemaan häntä vaikka olin itsekin sisältä rikki. Oli raskasta katsoa sivusta ystävän kärsimistä, kun ei olisi millään jaksanut kantaa niitä kaikkia murheita. Joskus olin jopa vihainen hänelle ja riitelimme pariin kertaan. Aina hän silti palasi luokseni ja sain kerran myös estää häntä kädestä kiinni pitäen tekemästä itsemurhaa. Olin huolissani hänestä, enkä ehtinyt keskittymään itseeni. Siinä se kevät kului ja lopulta koitti kesä. Silloin aloitin myös viiltelyn uudestaan, joskaan en muista enää kunnolla miksi. Ystäväni oli viimein hankkinut ammattiapua ja ehdin jälleen selvitellä omia juttujani, joten kai se ahdistus oli liikaa. Sitäkään ei kuitenkaan kestänyt loppujen lopuksi kauaa.

Kuten kesään kuuluu, sain nauttia lopulta pari kuukautta varsin huoletonta elämää. Mikään ei oikeastaan stressannut ja uskoin päässeeni jälleen jaloilleni, vaikka jossain alitajunnassa pelkäsin, mitä syksy toisi tullessaan.

Nytpä sitten tiedän mitä se toi. Aloin jälleen viiltelemään, vaikka inhoan niitä jälkiä, ja sillä oikein lietsoin itseni takaisin masennuksen kierteeseen. Ahdistaa, masentaa, ei jaksaisi tehdä mitään. Tunnen itseni turhaksi ja samantekeväksi. En koe olevani minkäänlaisen avun arvoinen. Kukapa minusta välittäisi niin paljon. Jokin sisälläni sanoo kuitenkin, että tarvitsisin apua. Itsemurha-ajatuksia on ollut jo jonkinaikaa, sillä tunnen olevani täysin juuttunut tässä elämässä. Päivät vierii eteenpäin, mutta mikään ei muutu. Asiaa ei yhtään auta tunteettomat vanhempani. Varsinkaan äitini, joka huutaa minulle aina kun saa siihen mahdollisuuden. Ei tunnu ymmärtävän, että se oikeasti sattuu, kun oma äiti haukkuu vaikka miksi.

Olen siis 15 ja elämä edessä. Jokin kuitenkin mättää, enkä enää jaksaisi jankata. Olen väsynyt, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ruokahaluni olen menettänyt ja mieleni tekisi vain nukkua ja luovuttaa. Pelkään tunnustaa nykyisen olotilani, lähinnä vanhempieni takia. Tuskin he ymmärtäisivät, joten kotielämä voisi muuttua pelkäksi vahtaamiseksi ja kaiken kieltämiseksi.

Että sellaista täältä päin.

Käyttäjä Fugace kirjoittanut 03.09.2008 klo 15:53

Tunnistin hetkittäin tekstistäsi entisen tyttöystäväni.. Sinun pitäisi hakea itsellesi ammattiapua ja keskittyä omaan hyvinvointiisi. Sinä saat näyttää tunteesi maailmalle! Kovan kuoresi alla on haavoittunut lintu, joka tarvitsee apua päästäkseen siivilleen. Sinä pystyt hakemaan apua ja avun hakeminen ei ole heikkouden merkki!

Käyttäjä Whatever kirjoittanut 04.09.2008 klo 07:24

Älä anna periksi. On hyvä että olet vielä hengissä, kyllä moni olisi jäänyt sinua kaipaamaan jos tsunami olisi sinut vienyt mennessään! Haluaisin antaa (jälleen) voimahalauksen, tyynnytellä, sanoa, koeta kestää. Itse kärsin masennuksesta, syömishäiriöstä, persoonallisuushäiriöstä... Mutta aina avälillä yritän miettiä että elämä on kuitenkin elämää, pakko jaksaa vaan, kyllä kuolla ehtii myöhemminkin. Kaverit aina puhuu että elämällä on joku tarkoitus, johon en kyllä oikein jaksa uskoa..

En nyt tiedä mitä yritän sanoa, ehkä sitä että on hyvä kun osaat purkaa itseäsi kirjoittamalla. Mitä jos juttelisit asiasta jonkun ammatti-ihmisen kanssa. Itse hain aikoinani apua aluksi seurakunnan nuorisotyöntekijältä, joka ohjasi mut nuorten kriisityörhmän sairaanhoitajan puheille. Pääsin myös nopeasti aloittamaan terapian, ja nyt yli 23-vuotiaana olen todella kiitollinen siitä että viimeisillä voimillani hain apua.

En olisi jaksanut yksin. Suunnittelin itsemurhaa, viiltelin, paras ystäväni onnistui siinä missä minä en, eli itsarissa, vuonna-02. Se on mulle arka paikka ja ehkä siksi haluaisin pelastaa kaikki ketkä ajattelevat kuolemaa oman käden kautta. Se ei ole oikea tapa lähteä pois, vaikka menisi kuinka huonosti, aina jää joku kaipaamaan, vaikka ainakin nuorilla tuntuu olevan ajatus ettei ole ketään. Kaikki on uutta ja ihmeellistä pelottavaa.

Mutta vain itse voi rakentaa itselleen sellaisen elämän jota jaksaa, haluaa elää, aluksi siihen saattaa tarvita todella paljon tukea ja turvaa. Joo-o, mä tiedän koska itselläni elämä palasina. Mikään ei onnistu, kaikki mättää. Mutta onneksi ympärilläni on niitä jotka sanovat että täytyy edetä pikkuhiljaa, omin voimavaroin.

Käyttäjä assiina kirjoittanut 04.09.2008 klo 12:37

Hei Moone! Minä olen neljäkymppinen kolmen lapsen äiti ja sinun tarinasi kosketti minua todella paljon. Kaiken sen elämän ja kokemuksen varjolla mikä minulla on, haluaisin kovasti ottaa sinut syliin, halata ja pitää pitkän puheen siitä, kuinka jännä ja vaikea tie kasvaminen on. Vaikka se on kipeä, se voi olla myös kaunis. Sinä valitset.

Kaikki me ihmiset synnymme tänne täyttämään oman tehtävämme. Toinen saavuttaa hyvyyttä ja eheyttä toista paremmin ja olkoon siitä onnellinen. Jokainen meistä kuitenkin tavoittelee tuota hyvää ja kasvaa täydelliseksi niissä olosuhteissa, jotka saa. Kukaan ei ole sinua parempi, sinun ei tarvitse antaa paikkaasi kenellekään. Sinun ei tarvitse tänään tietää, mikä sinusta tulee. Se selviää sinulle ehkä kymmenen vuoden päästä kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Hyviä ihmisiä kuolee. He elävät muistoissamme ja ohjaavat meitä hyvään. Kuoleman kohtaaminen on yksi suurimmista kasvun paikoista ja siksi suremme. Ja lopulta hyvästelemme. Taito surra avoimesti ja jakaa suru toisten kanssa on yksi taidoista joitten kanssa alamme kaikki nykyään olla heikoilla. Surun salaaminen tai kieltäminen kääntyy helposti itseä vastaan. Jonkun asian voi olla käsittänyt ihan väärin ja se voi jäädä vaivaamaan. Sinä et ole vastuussa kenenkään kuolemasta omalla elämälläsi.

Vakuutan, että sinun kannattaa lähteä etsimään ilmaisua tunteillesi kodin ulkopuolelta, jos vanhempasi eivät niitä salli. Isä Mitro sanoi ihanasti televisiossa, että lapset tekevät meistä aikuisia ja vanhat vanhempamme tekevät meistä vasta ihmisiä. Tuo kasvatustyö on kova pala lapselle. Eivätkä kaikki ihmiset kasva. Ole armollinen vanhemmillesi, jotka huolehtivat sinusta ja haluavat sinua suojella. Kuitenkin negatiivisten tunteiden vastaanottokin usein unohtuu, kun vanhempana haluaa kaiken menevän hyvin. Sitä vaan hermostuu helposti jos jotain ikävääkin on kohdattava. Usein sitten täytyy tapahtua jotain todella shokeeraavaa, että tuollainen vanhempi hätkähtää hereille.

Isä Mitro haluaa niin paljon omalla käyttäytymisellään olla esimerkkinä siitä, kuinka me voimme huomioida toisemme. Nähdä ja kuulla heitä ja ennenkaikkea arvostaa heitä. Samalla hän puhuu siitä, että samalla tavalla meidän on kohdeltava itseämme. Kuinka iloiselta ja flirttailevalta Isä Mitro aina näyttää. Hän ei kiellä keneltäkään tunteiden ilmaisua.

Minä kärsin itse lapsena öisistä paniikkihäiriöistä, joita en osannut käsitellä. Jäin niiden kanssa yksin, koska en osannut pyytää apua. Veljeni kiusasi minua fyysisitä oireistani, kun yritin sinnitellä. Jouduin hautaamaan itseni elävältä, mutta hautasin vain ne asiat jotka yrittivät tuoda tarvitsemiani asioit aesiin. Minun elämäni jatkui, mutta elin kuin ulkopuolisena omaa elämääni vain yrittäen selvitä vuodesta toiseen. Kohtelin ihmisiä tunteettomasti, koska minulla ei ollut kosketusta omiin tunteisiini. Hain rakkautta, ja löysinkin sitä, mutta en koskaan sitoutunut. Opiskelin ja kävin työssä, mutta en koskaan jäänyt pitkäksi aikaa mihinkään. Ja kestin sellaista elämää 20 vuotta. Nyt katson taaksepäin ja ajattelen, että kaikki tuo aika kului hukkaan ja olen surullinen.

Elämässä kannattaa pitää silmät auki. Ihan torvelot asiat alkavat kiinnostaa, kun tarpeeksi kuuntelee. Jokaiseen innostuksen pipanaan kannattaa tarttua. !5 vuotias ei ole velvollinen kantamaan syyllisyyttä ja häpeää hartioillaan. Jos siltä alkaa tuntua voi minun mielestäni kysyä, miksi minua ei ole ohjattu tarpeeksi? Lapsi ei ole paha vaan lapsesta tulee paha, vasta kun se on hänelle tarpeeksi monta kertaa sanottu.

Mitä jos miettisit asioita ensin tuon "Maailman ihanin tyttö" -aineiston ja Miina Savolaisen kautta.http://www.voimauttavavalokuva.net/prosessi.htm

Onnellisia ja iloisia päiviä sinulle koko elämäsi matkalle!

Käyttäjä Moone kirjoittanut 06.09.2008 klo 20:20

*suuri hali kaikille vastanneille*

Luulin, ettei kukaan jaksaisi edes kuvitella kommaavansa töpööni :> Sainpa taas olla väärässä.

Kiitos jokaiselle, kyllä ihan tuikituntemattomankin välitys auttaa edes jollain tasolla. Viime päivinä ei ole kyllä ollut kovinkaan helppoa, sillä koulu on painanut hieman liian raskaana harteillani. Esitelmiä, tutkielmia ja kokeita. Pelkään kovasti kuinka jaksan panostaa mihinkään niihin. Mutta pakko pysyä sillä kiitettävän linjalla, tai porukat sekoavat.

Tänään tämä jo kerran mainitsema ystäväni oli kokenut hieman takapakkia ja alkoi minulle jälleen valittaa elämänsä turhuutta ja sitä, ettei jaksaisi enää yrittää yhtään mitään. Hänen puheensa alkoivat pelottamaan, entä jos kaikki alkaa jälleen alusta? En voisi kestää sitä uudestaan. Toivottavasti hän saisi asiansa kuntoon.