Syventyvä masennus

Syventyvä masennus

Käyttäjä makunen aloittanut aikaan 23.06.2012 klo 02:32 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä makunen kirjoittanut 23.06.2012 klo 02:32

Hei. Kerron itsestäni lyhyitä perustietoja ja sitten avaudun teille. Toivon saavani vastauksia tähän. Olen 19- vuotias nuorukainen pohojanmaalta. Olen ollut samassa seurustelusuhteessa tyttöystäväni kanssa jo yli 5 vuotta, tosin muutama minun aiheuttama lyhytaikainen ero mukaan luettuna. Opiskelen yliopistossa ja tuleva ammattini on erittäin arvostettu ja hyvin palkattu. Harrastan urheilua säännöllsiesti ja minä olen erittäin hyvässä kunnossa fyysisesti. Sosiaalinen puoleni näyttää ulkopuolisen silmin katsoen vähintään tyydyttävältä, välillä on kavereita liiaksikin asti vaikka itseä ei niin kiinnostakaan. Olen omasta mielestäni myös suhteellisen itsenäinen ja muutinkin omilleni 15 vuotiaana, harrastin yleisurheilua sm-tasolla ja menestyin koulussa ja kaikki oli pinnallisin puoli hyvin, tunsin olevani kaikessa jollakin tasolla ihailtu.

Nyt kerron itsestäni ja sekavasti tunteistani vapaalla sanalla ja toivon että porukka jaksaa lukea tämän. Hyppään 10 vuotta taakse päin ala-asteelle. Vartuin pienellä kylällä jossa kaikki olivat kavereita keskenään. Tunsin oloni hyväksi koulussa ja vapaa-ajalle ja vietin kesäni pääosin yksin ja perheeni kanssa. Mitään kiusaamista ei esiintynyt ala-asteella.

Siirryin yläasteelle vuonna 2005 ja ensin kaikki oli kivaa. Jossain vaiheessa luonteeni, hiljainen, ujo, kapinallinen alkoi ärsyttää tiettyjä ihmisiä ja jouduin kiusatuksi. Tarkkoja päivämääriä en muista mutta koin paljon yksinäisyyttä koko yläasteen ajan ja itsetuntoni oli nollissa; kiusaamiseni oli lähinnä yksin jättämistä, tönimistä, nimittelyä, nolaamista ja kaikenlaista kevyen väkivallan ja henkisen väkivallan väliltä. Harrastin myös samaan aikaan yleisurheilua ja sieltä sain voimaa arkeen, olin normaali ihminen muiden joukossa toisin kuin koulussani. Kouluni ja treenipaikkakuntani siis sijaitsevat eri paikkakunnilla.

Noin 2 vuotta kestin kiusaamista, kunnes aloin pistämään niin fyysisesti ja henkisesti hanttiin kiusaajilleni. Pahoinpitelin heitä yksittäin samallla mitalla kuin he minua ja henkisestä solvaamiesta en enään välittänyt. Tunsin itseni vapaaksi, mutta en osannut arvata millaiset arvet tuo aika jättäisi minuun. Yläasteen 8.luokasta lähtien rinnallani seisoi kaunis, ihana, kaikinpuolin hyvä tyttö. Välttelin kiusaamistilanteita ja en halunnut joutua nolatuksi hänen edessään. Hän vain ihmetteli kun en halunnut olla välitunteja hänen kanssaan. Hänelle (olkoon nimivaikka Hanna) en kertonut mitään tästä vielä yläasteella.

Lukioon haettaesa päätin että siirryn toiselle paikkakunnalle karkuun kiusaajiani ja alan treenaamaan ammattimaisesti lajiani. Pääsin naapurikunnan lukioon ja aloitin treenaamisen ja olin ihan pidetty koulussa ja minkäänlaista negaatiota minua kohtaan ei esiintynyt. Olin tyytyväinen ja tuntui että kaikki meni hyvin, missään ei ollut mitään ongelmia, pieniä ja outoja tuntoja vain sisimmässäni mitä en ymmärtänyt.

Jossain vaiheessa lukiota avauduin tyttöystävälleni ja kerroin kiusaamisesta ja tunnoistani. Hän järkyttyi tästä varsinkin kun hänen paras kaverinsa oli osallisena tässä. No hälle puhuttuani luulin että asia helpottaisi ja niin kai se helpottikin, mikään ei sieltä vaivaa sillä tavalla. Vain ne arvet mitä kiusaaminen on jättänyt käyttäytymiseeni ja toimintatapoihini.

Pääsin lukiosta kohtuullisin arvosanoin ja kunnian himoisena päätin hakea Helsingin lääketieteelliseen. Pääsin sisälle ja tsadang, ulkopuolisten silmissä olin täydellisyys kaikin puolin. Ikävä vain että onnettomuus sisälläni kasvoi maallisesta menestyksestä huolimatta.😞

Nyt vuoden opiskeltuani ja kaikessa suhteellisen menestyneenä tunnen olevani onnettomampi kuin koskaan ja lähes kadottaneen persoonallisuuteni; en tiedä kuinka pitäisi reagoida ihmisten sanoihin ja kaikki sosiaalinen ahdistaa. Mieluiten olisin vain yksin, mutta se ei tässä yhteiskunnassa sovi. Jokainen pieni riitä rakkaani kanssa saa minut masentumaan samoin kuin mikä tahansa vastoin käyminen. Onnen tunteminen on vähentynyt niin paljon ja tunnen sitä vain suurista onnistumisista. Ensimmäinen vuosi yliopistossa meni ryypäten 1-5krt viikossa ja nyt sen jälkeen tunnen että ehkä alkoholi ei ole tarpeellinen minulle. Sen juomisen lopettaminen ei vain käy tässä kulttuurissa saati tiedekunnassani päinsä ja tämä vain ahdistaa lisää: haluaisin olla raitis alkoholista mutta sitten vähäiset sosiaaliset suhteeni kärsisivät siitä. (sosiaaliset suhteeni ovat kärsineet vuosien saatossa milloin treenien ja milloin syventyneen masennuksni takia; ei vain kiinnosta kaverit)

Toivon että joku saa tästä referaatista jotain selvää, pidemminkin voisin kirjoittaa ja varmasti selvänä tulenkin kirjoittamaan. Kirjoittaminenkin helpotti jo oloa, kiitos.🙂

Käyttäjä hps0 kirjoittanut 24.06.2012 klo 10:28

Tekstisi kuulostaa monin osin tutulle. Kaikki on toisaalta hyvin ja toisaalta ei ollenkaan. Onko sinulla puolisosi lisäksi hyviä ystäviä? Vai onko kyse siitä että on kasa tuttuja joiden kanssa viettää aikaa, mutta ei sellaista kenelle oikeasti puhua asioista?
Olen aika arka tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta työni vuoksi tunnen paljon "porukkaa". Jossain tilaisuuksissa on nykyään aina joku jonka tuntee entuudestaan, ja moni onkin sanonut ääneen että "sinähän tunnet melkein kaikki täältä". Mutta yhtään syvempää ystävyyssuhdetta en pysty luomaan. Kaverit saavat kyllä ajan kulumaan mutta eivät tee onnelliseksi, ystävä tekisi. Toisaalta ilman kavereita olisi vielä tylsempää, ja toisinaan ei taas kaipaa niitäkään.

Kiusaaminen tekee muihin ihmisiin luottamisen vaikeaksi. Ja silloin torjuu nekin ihmiset jotka olisivat oikeasti kiinnostuneita sinusta.

Voisitko tuon alkoholinkäytön suhteen miettiä sitä että joisit alkuillasta yhden-kaksi mutta sen jälkeen et enempää? Silloin ei tarvitse pelätä jäävänsä ulos, mutta ei kärsiä isompia juomisen vaikutuksia masennukseen.

Käyttäjä makunen kirjoittanut 26.07.2012 klo 21:43

hps0 kirjoitti 24.6.2012 10:28

Tekstisi kuulostaa monin osin tutulle. Kaikki on toisaalta hyvin ja toisaalta ei ollenkaan. Onko sinulla puolisosi lisäksi hyviä ystäviä? Vai onko kyse siitä että on kasa tuttuja joiden kanssa viettää aikaa, mutta ei sellaista kenelle oikeasti puhua asioista?
Olen aika arka tutustumaan uusiin ihmisiin, mutta työni vuoksi tunnen paljon "porukkaa". Jossain tilaisuuksissa on nykyään aina joku jonka tuntee entuudestaan, ja moni onkin sanonut ääneen että "sinähän tunnet melkein kaikki täältä". Mutta yhtään syvempää ystävyyssuhdetta en pysty luomaan. Kaverit saavat kyllä ajan kulumaan mutta eivät tee onnelliseksi, ystävä tekisi. Toisaalta ilman kavereita olisi vielä tylsempää, ja toisinaan ei taas kaipaa niitäkään.

Kiusaaminen tekee muihin ihmisiin luottamisen vaikeaksi. Ja silloin torjuu nekin ihmiset jotka olisivat oikeasti kiinnostuneita sinusta.

Voisitko tuon alkoholinkäytön suhteen miettiä sitä että joisit alkuillasta yhden-kaksi mutta sen jälkeen et enempää? Silloin ei tarvitse pelätä jäävänsä ulos, mutta ei kärsiä isompia juomisen vaikutuksia masennukseen.

Kiitos vastauksestasi. Minulta löytyy yksi erittäin hyvä ystävä, jolle en kumminkaan halua kertoa tästä mitään. En halua kenenkään huolstuvan minusta taikka ajaa ketään pois tällä. Kaiken muun olenkin kertonut hänelle. Sitten löytyy vähän huonompia ystäviä joille voin puhua esim. parisuhteestani ja paljon kavereita joiden kanssa vietetään aikaa mutta muuten ei puhuta sen syvällisempiä. Sain luotua tämän ensimmäisen ja ainoan syvällisemmän suhteen viime syksynä, olenkin mietitnyt miten tulin toimeen ilman.

Samoin, "tunnen" paljon porukkaa harrastuksieni ja piirieni ansiosta, mutta se ei tuo minkäänlaista todellista tyydystä; ennemminkin inhottaa kun ihmiset luulevat että kaikki on hyvin. Tyttöystävälleni olen kertonut tästä, mutta tuntuu ettei häntä kiinnosta koko asia todellisuudessa, kyllä kuuntelee ja vastailee mutta seuraavana aamuna asia on unohdettu pidemmästä ajasta puhumattakaan. Mistään omatoimisesta kysymisestä tai asioiden helpottamisesta puhumattakaan. Olen yrittänyt näyttää oloani ja näytänkin sitä päivä päivältä enemmän; mikään ei todelliuudessa kiinnosta ja saatan vain olla päivät ja yöt töiden jälkeen. Ihmettelee vain kun mitään järkevää en töiden lisäksi tee, kun otan asian puheeksi hän vaikenee.

Kyllä, pitänee pyrkiä pienempiin määriin.