Hei. Kerron itsestäni lyhyitä perustietoja ja sitten avaudun teille. Toivon saavani vastauksia tähän. Olen 19- vuotias nuorukainen pohojanmaalta. Olen ollut samassa seurustelusuhteessa tyttöystäväni kanssa jo yli 5 vuotta, tosin muutama minun aiheuttama lyhytaikainen ero mukaan luettuna. Opiskelen yliopistossa ja tuleva ammattini on erittäin arvostettu ja hyvin palkattu. Harrastan urheilua säännöllsiesti ja minä olen erittäin hyvässä kunnossa fyysisesti. Sosiaalinen puoleni näyttää ulkopuolisen silmin katsoen vähintään tyydyttävältä, välillä on kavereita liiaksikin asti vaikka itseä ei niin kiinnostakaan. Olen omasta mielestäni myös suhteellisen itsenäinen ja muutinkin omilleni 15 vuotiaana, harrastin yleisurheilua sm-tasolla ja menestyin koulussa ja kaikki oli pinnallisin puoli hyvin, tunsin olevani kaikessa jollakin tasolla ihailtu.

Nyt kerron itsestäni ja sekavasti tunteistani vapaalla sanalla ja toivon että porukka jaksaa lukea tämän. Hyppään 10 vuotta taakse päin ala-asteelle. Vartuin pienellä kylällä jossa kaikki olivat kavereita keskenään. Tunsin oloni hyväksi koulussa ja vapaa-ajalle ja vietin kesäni pääosin yksin ja perheeni kanssa. Mitään kiusaamista ei esiintynyt ala-asteella.

Siirryin yläasteelle vuonna 2005 ja ensin kaikki oli kivaa. Jossain vaiheessa luonteeni, hiljainen, ujo, kapinallinen alkoi ärsyttää tiettyjä ihmisiä ja jouduin kiusatuksi. Tarkkoja päivämääriä en muista mutta koin paljon yksinäisyyttä koko yläasteen ajan ja itsetuntoni oli nollissa; kiusaamiseni oli lähinnä yksin jättämistä, tönimistä, nimittelyä, nolaamista ja kaikenlaista kevyen väkivallan ja henkisen väkivallan väliltä. Harrastin myös samaan aikaan yleisurheilua ja sieltä sain voimaa arkeen, olin normaali ihminen muiden joukossa toisin kuin koulussani. Kouluni ja treenipaikkakuntani siis sijaitsevat eri paikkakunnilla.

Noin 2 vuotta kestin kiusaamista, kunnes aloin pistämään niin fyysisesti ja henkisesti hanttiin kiusaajilleni. Pahoinpitelin heitä yksittäin samallla mitalla kuin he minua ja henkisestä solvaamiesta en enään välittänyt. Tunsin itseni vapaaksi, mutta en osannut arvata millaiset arvet tuo aika jättäisi minuun. Yläasteen 8.luokasta lähtien rinnallani seisoi kaunis, ihana, kaikinpuolin hyvä tyttö. Välttelin kiusaamistilanteita ja en halunnut joutua nolatuksi hänen edessään. Hän vain ihmetteli kun en halunnut olla välitunteja hänen kanssaan. Hänelle (olkoon nimivaikka Hanna) en kertonut mitään tästä vielä yläasteella.

Lukioon haettaesa päätin että siirryn toiselle paikkakunnalle karkuun kiusaajiani ja alan treenaamaan ammattimaisesti lajiani. Pääsin naapurikunnan lukioon ja aloitin treenaamisen ja olin ihan pidetty koulussa ja minkäänlaista negaatiota minua kohtaan ei esiintynyt. Olin tyytyväinen ja tuntui että kaikki meni hyvin, missään ei ollut mitään ongelmia, pieniä ja outoja tuntoja vain sisimmässäni mitä en ymmärtänyt.

Jossain vaiheessa lukiota avauduin tyttöystävälleni ja kerroin kiusaamisesta ja tunnoistani. Hän järkyttyi tästä varsinkin kun hänen paras kaverinsa oli osallisena tässä. No hälle puhuttuani luulin että asia helpottaisi ja niin kai se helpottikin, mikään ei sieltä vaivaa sillä tavalla. Vain ne arvet mitä kiusaaminen on jättänyt käyttäytymiseeni ja toimintatapoihini.

Pääsin lukiosta kohtuullisin arvosanoin ja kunnian himoisena päätin hakea Helsingin lääketieteelliseen. Pääsin sisälle ja tsadang, ulkopuolisten silmissä olin täydellisyys kaikin puolin. Ikävä vain että onnettomuus sisälläni kasvoi maallisesta menestyksestä huolimatta.😞

Nyt vuoden opiskeltuani ja kaikessa suhteellisen menestyneenä tunnen olevani onnettomampi kuin koskaan ja lähes kadottaneen persoonallisuuteni; en tiedä kuinka pitäisi reagoida ihmisten sanoihin ja kaikki sosiaalinen ahdistaa. Mieluiten olisin vain yksin, mutta se ei tässä yhteiskunnassa sovi. Jokainen pieni riitä rakkaani kanssa saa minut masentumaan samoin kuin mikä tahansa vastoin käyminen. Onnen tunteminen on vähentynyt niin paljon ja tunnen sitä vain suurista onnistumisista. Ensimmäinen vuosi yliopistossa meni ryypäten 1-5krt viikossa ja nyt sen jälkeen tunnen että ehkä alkoholi ei ole tarpeellinen minulle. Sen juomisen lopettaminen ei vain käy tässä kulttuurissa saati tiedekunnassani päinsä ja tämä vain ahdistaa lisää: haluaisin olla raitis alkoholista mutta sitten vähäiset sosiaaliset suhteeni kärsisivät siitä. (sosiaaliset suhteeni ovat kärsineet vuosien saatossa milloin treenien ja milloin syventyneen masennuksni takia; ei vain kiinnosta kaverit)

Toivon että joku saa tästä referaatista jotain selvää, pidemminkin voisin kirjoittaa ja varmasti selvänä tulenkin kirjoittamaan. Kirjoittaminenkin helpotti jo oloa, kiitos.🙂