Hei,

huomasin, etta joitain keskusteluja taalla onkin, mutta se ei juuri auta minua ongelmassani, silla haluaisin kuulla eri mielipiteita juuri tasta minun tilanteestani 😑❓

Tasta tulee todennakoisesti todella pitka viesti, toivottavasti jaksatte lukea sen.

En oikein tieda, etta milloin aloin miettimaan syomisiani ja sita milta naytan, todennakoisesti ylaasteen loppupuolella, silla huomasin syovani paljon kaikenlaisia herkkuja. Tilannetta pahensi se, etta olen aina ollut kateellinen siita, kuinka laiha aitini oli nuorena ilman minkaanlaista sairautta.

No, lukio alkoi ja muutin omaan asuntoon. En tieda mita kesan aikana tapahtui, mutta olin paattanyt, etta nyt laihdun sellaiseen kuntoon, etta kaikki varmasti ovat minulle kateellisia. Kesan aikana myos aloitin erinnaisia herkkulakkoja: En syonyt sipseja, suolatikkuja/pahkinoita/lastuja tai mitaan vastaavaa vuoteen. En myoskaan juonut limsaa, vichya tai kivennaisvesia tai mitaan muuta vastaavaa. Kun vihdoin paasin omaan asuntooni, oli jotenkin tosi hieno tunne, etta saattoi itse kontrolloida kaikkea; nukkumaanmenoa, menemisia/tulemisia ja syomisia.. Ei mennyt kuin pari kuukautta ja olin paassyt mittoihin, joista erityisesti aitini sen huomatessaan alkoi huomautella, usein myos koulukaverit kyselivat, haluaisinko tulla syomaan, mutta joka kerta vastasin ei ja meikkasin senkin ajan, mita nyt joskus kaytiin makkarissa parhaan ystavani kanssa, mutta lopulta sieltakin tarttui korkeintaan kahvi mukaan.

Koulukaverit hokivat etta sa olet laiha, mutta jos joku selvasti mua laihempi niin sanoi, niin ei toivoakaan etta olisin sen uskonut. Samalla se tuntui kivalta, mutta silti epauskottavalta kuulla aina toisinaan kommentteja. Vyotaronymparykseni oli laihimmillaan 58 cm, mutta levelanteisena pysyttelin n. 90 cm lantion kohdalta, jonka vuoksi koin epaonnistuneeni ja muiden ajattelevan minun olevan laski. Sen vuoksi en ylaasteen jalkeen ole farkkujakaan kayttanyt, 9lk:llakaan en enaa kayttanyt vaaleita farkkuja, silla mielestani naytan niissa laskilta.

Tiedostan kylla sen, etten ole mitaan ylilihavaa ihmista isompi, mutta tunnen, etta olen kaikkia ”normaleeja” isompi ja silmissani silta oikeasti nayttaakin. Erityisesti jos kaupungilla tulee joku kaunis/hoikka vastaan, minulle tulee tosi ahdistava olo.

Lopulta koitin pidattaytya kaikesta mahdollisesta ja ostin aina valilla dietti-juomaa, jotta nalka pysyisi loitolla. Sitten aloin kieltaytya kaikista mahdollisista syomisista aina kun mahdollista ja aloin ostaa ravintoloissakin pienimman annoksen, mita saatavilla oli. Aina sen jalkeen podin tosi huonoa omatuntoa ja saatoin itkeakin ja murehtia, etta kuinka paljon lihoan tasta ja tasta. Laskin myos kaloreita ja olin tyytyvainen, jos sain ne pidettya alle 600 kalorissa/pv.

Sitten jossain vaiheessa aloin pelata kaikkea, etta saan syovan tai kuolen jne, mutta siita kuukausi eteenpain ja olin jalleen kerran enemman huolissani, olenko laihin vai naytanko edes anorektiselta. (Tahan valiin voin lisata, etta olen toivonut sairastavani anoreksiaa ja ihan oikeasti olisi ”ihanaa” saada diagnoosi siita. Mietin, etta haluankohan vaikuttaa saalittavalta, onkohan minulla lapsuudesta joku trauma tms, jonka vuoksi minulla olisi jonkunasteista laheisyyden kaipuusta tms(?))

Lopulta paasin n. 50 kiloon ja se tuntui ihan ok:lta, mutta tunsin, etten vielakaan voi sanoa itseani anorektikoksi/syomishairioiseksi, koska se on normaali paino tai liian lahella sita. Olen siis 169 cm pitka.

Kaikki meni tavallaan siina ihanassa ”laihuuden huumassa” kunnes kevaalla romahdin yhtakkia ihan taysin. En jaksanut nousta ylos sangysta ja itkin vaan koko ajan ja tunsin, ettei minusta ole mihinkaan. Paassa pyori myos sellaisia asioita, etta en oikeasti pysty niita muistelemaan, kun tulee niin paha olla. Taman kaltaisia ahdistuskohtauksia minulle on tullut n. 3, etta on siis ihan oikeasti taytynyt melkeinpa pidella itseaan ja koittaa toitottaa, etta kaikki kaantyy ihan hyvin jne… ”Kohtauksille” en ole edes keksinyt syyta, eli en tieda mista ne tulivat.

Lintsasin kolmen jakson ajan koulusta vasymystani ja ikavaani tosi paljon ja jain ties milla verukkeilla kotiin. En muutenkaan pystynyt keskittymaan opiskeluun, silla tein koko ajan suunnitelmia miten laihtua lisaa mutta aitin huomaamatta.. Lisaksi ravasin vaa’alla ja mittailin itseani. Sitten lopulta minun oli pakko kertoa aidille (en syomisistani, vaan siita, etta tunnen itseni tosi masentuneeksi) ja hanen kanssaan sovimme ajan terkkarille, joka ohjasi minut psykologille.

Huomasin, etten kuitenkaan voinut laheskaan naita kaikkia asioita kertoa hanelle, silla pelkasin, etteivat oireeni/muut asiat ole aitoja/sellasia, joista pitaisi huolehtia/varteenotettavia. Ajattelin, etta han luulisi minun valehtelevan tai olevan saalien kerjaaja. Kirjoitin kylla kirjeen ja kerroin kaikesta pintapuolisesti, mika minua huolettaa.

Kyseisia asioita oli n. 23, joista syominen suurin huolenaihe. Asiat alkoivat menna vahan paremmin, mutta tunnen, etta kaynnit jaivat ”kesken”. Olen monesti ajatellut, etta niita pitaisi jatkaa kunhan taalta ulkomailta kotiudun, mutta kys. psykologi toivotteli jo hyvaa loppuelamaa jne, joten en varmaankaan ota yhteytta(?) Minusta vaan tuntuu, etta han ei nahnyt minulla olevan mitaan sellaisia ongelmia, joista en itse selviaisi. 😭

Nyt taalla ulkomailla ollessa samat jutut ovat palanneet mieleen ja itse asiassa olen paattanyt ryhtya samaan sessioon jalleen.. Tunnen olevani oma itseni laihana, ja siksi haluan yrittaa laihtua taas. Talla hetkella painan alle 55 kg (minka takia mm. itkin eilen ja jai laksyt yms tekematta, silla olin liian kateellinen kaikille muille & tunsin itseni ihan kauheaksi).

Mulla pyorii syominen 99%:sti joinain paivina paassa. Sen seurauksena en saa mitaan aikaan ja istun vaan paikallani ja tuijotan saamattomuuttani ja samalla turhaudun, jos ja kun en oo laihtunut yhtaan. Mulla siis voi hyvinkin olla myos tyouupumusta, masennusta tms..

Valilla oon aina tajunnu, etta mulla oikeasti on aika sairaita ajatuksia, mutta tunnen, etten paase niista eroon vaikka mika ois, silla en vaan psyty olemaan tyytyvainen laskiin itseeni. Ainut mika mua ihmetyttaa on se, etta vaikka joka ikinen anoreksian/syomishairion oire mulla tosi vahvana esiintyykin, ainut mika uupuu on melkein se tarkein: liikunta. En vaan jostain syysta oo siita niin innostunu, mutta poden ”tekemattomyydesta” huonoa omatuntoa joka paiva. Joskus jos syon liikaa, saatan juosta juoksumatolla 400 kaloria niin lujaa kun paasen.

Oon muutaman kerran koittanu oksentamista, mutta se ei oo ainakaan viela onnistunut. Todennakosesti unohdan kertoa jotain tarkeaa.. Toivon, etta en joutuis kokemaan samaa kuin viime kevaana, silla se oli aivan hirveeta ja jostain oudosta syysta samaan aikaan myos ihanaa. Toivoisin vaan laihtuvani alle 50 kiloon niin, et pysyisin iloisena ja onnellisena ilman masentuneisuutta ja jaksamattomuutta ja niita kaikkia hulluja asioita. Mika tuskin on mahdollista… 😠

Niin siis, mita luulette, onko mulla syomishairio? (en muuten koskaan kysynyt silta psykologilta suoraan, eika sekaan sanonut sillein juurikaan mitaan suoraan.) Ja oisko tassa pohjana joku trauma yms pettyminen lapsuudesta, jota en valttamatta edes itse tiedosta ilman apua? Ja mita mun pitaisi talle asialle tehda? Ja jutella en voi kun yhelle kaverille, mutten sillekaan liikaa, koska se huolestuu liian paljon…

Terkkariin en (siella Suomessa) halua ottaa yhteytta, silla meidan koulussa on yks tosi huonossa jamassa oleva anorektikko, joten ei mua oteta vakavasti kuitenkaan vaan huomionkerjaajana, tai sita ainakin pelkaan.

Ai niin, unohin mainita, etta jos joku tulee mulle sanomaan mita vaatekokoa on (esim. XS) se sattuu muhun tosi paljon ja koko paiva saattaa menna pilalle, vaikka oon itse samaa + XXS kokoa paitojen yms. suhteen.. Housujen yms koko on yleensa S, joskus M:kin.. Ja siis jos joku sanoo mulle, etta naytan hoikalta, mutten sairaalta tms, sekin saa mut hirvean ahdistuneeks ja itkun partaalle…