Mullaon jo jonkun aikaa ollu semmosta,että nälkiinnytän itteeni uhalla.😞 Tuntuu, että kaikki kadulla kävelijät on paljon laihempii kuin minä. Haluaisin laihtua semmoset kymmenen kiloo, nyt oon 160/50. Oon oksentanukin muutaman kerran tarkoituksella, kun syönnin jälkeen tulee niin huono omatunto.😭 Tää on ihan kauheeta, kuinka voi tuntea olevansa niin lihava.😠 En tiedä, onko tästä mitään apua, kun kirjoitan tänne, en usko, että mikään muuttaa mun mielen, mutta päätinpähän silti kirjoittaa.
Minulla on ongelmia kanssa tuon syömisen kanssa. Tällä hetkellä painan 42 kiloa ja olen n. 160 cm pitkä. Mielestäni olen edelleen lihava ja kaikki vastaantulevat ihmiset näyttää laihemmilta ja paremmilta.
Laihtumiseni alkoi kun tammikuussa minulla todettiin paniikkihäiriö ja kohtauksittainen ahdistuneisuus. Lääkkeet veivät alkuun ruokahalun ja laihtuminen alkoi. Ja kun laihduin, olin innoissani ja jatkoin sitä.
Lopetin syömisen, näykin jotain pientä päivän mittaan ja aloin harrastaa liikuntaa (stepperiä, kuntopyöräilyä, vatsoja... ). Musta tuntui että ei auta. Ostin laksoja ja laihduin lisää-paino putosi 40 kiloon, aikaisemmin kun olin "normaali" olin painanut 48 kiloa...välillä 50. Ajattelin että ei enää ikinä-olinhan silloin norsun kokoinen. Nyt olen 40 kilosta lihonut siis 42 kiloon ja huolestuttaa.
Aina vain näen itseni lihavana. Vaikka jouduin ostamaan kaksi tuumaa pienemmät housutkin.
Tää on vaikeeta. Kaikki muut huomauttelee että olen liiiiiian laiha, mutta omasta mielestäni virtahevon kokoinen.
Tämä on mun stoori. Ja se jatkuu.
Milloin tää kaikki loppuu, sitä en tiedä.. 😐
hmph...tietokoneiden ihmelapsiin en näemmä lukeudu..kirjoitin viestin, mutta onnistuin sen "kadottamaan"..kirjoitetaanpa siis uudelleen..
Vanhempien suhtautumisesta..Mun äidille oli jotenkin vaikeaa "hyväksyä",että mulla oli(on) sh. Haki syitä eri puolilta, mm. siitä että paras kaveri oli just laihduttanut, siis että oisin sitä matkinut.
Eniten sain "pahimpana aikana" tukea ulkopuolelta, lukion terveydenhoitajalta. Kun paino vaan laski,se ainakin yritti puhua järkeä, lähetti labroihin jne. Usein oloa helpotti kun sai vain istua vastaanotolla, ja jutella "jokapäiväisistä" asioista. Tuntui,että ainakin joku kuunteli. Terkka tosin jäi äitiyslomalle, ja lukio on omalta osalta jo ohi,että tämä "tukipilari" oli väliaikainen.
Edelleen, kaksi vuotta sen pahimman vaiheen jälkeen, on mieli samoilla radoilla. Päivästä toiseen saa taistella itseä, omaa mieltä vastaan.
PaNIC84, löysin tunnistin itseni ja ajatukseni sun tekstistä. Vieläkin säilytän housuja, joihin mahduin muutama vuosi sitten. Jos niihin vielä mahtuisi... 😞
Taistelu alkoi joskus, eikä loppua näy.. 😞
Mulle on toi "kiltti lapsi syndrooma" tuttu juttu. Vaikeetahan sekin on. Nyt oon syöny töissä just sopivasti. Tuntuu vaan, että joka syönnin jälkeen on paha olo😭
Kävin eilen moikkaamassa entistä terapeuttia. Tuntu, että sen kaa oli jotenkin paljon luontevampi puhua tästä kuin nykyisen terapeutin kaa.No, ehkä se siitä ajanmittaan😐
Miksi sie Jen olet sen vanhan terepeutin vaihtanu pois? Miksi et voi sen kaa jatkaa? Mulla on nyt ollut sama terepeutti 9kk ja enkä kyllä kelleen muulle osaa puhuu kuin sille. Sitä ennen mulla oli vissiin viisi terepeuttia,en puhunu mitään. Mulla on ensi viikolla viimeinen terapia pitkään aikaan. Se jää lomale ja seuraava aika on elokuussa.Ois ollu sijaine mutta en halunnu. En ois mitään osannu sanoo.
Sitä mie vaan ihmettelen, että miksi terepiaan pitää mennä takasi syksylä,jos kesän pärjää ilman? Kyllä kai sitä pärjää sitten jatkossakon ilman?
Mun piti vaihtaa terapeuttia, kun täällä ainakin kun täyttää 20v, niinpitää mennä aikuisterapiaan.😭 Kävin aiemmin nuorisoterapeutilla.
Eli sitten on aikune kun on 20v. Voi hitsi. Mulle tulikin sitten kiire selvittää ongelmat, ettei tarvi aikusena enää selvitellä.
Mä oon nyt 20, enkä kyllä lähelläkää aikuista 🙂. Oon sekä äidille että terapeutilla sanonu etten oo aikuinen, ihan kakara vielä. Enkä kyllä vielä pitkään aikaanaio aikuistuu. Ei musta oo elää aikuisten maailmassa. Liian ahdistaavaa ja vaikeeta. Onneks kaikissa paikoissa ei lasketa aikuiseks ku on täyttäny 20, nuorten kriisipisteessä lasketaan aikuiseks vasta ku täyttää 25. Mut sieltä saaki vaa kriisiterapiaa ja sit pitää löytää joku muu paikka. Onneks mä voin syksyllä jatkaa saman terapeutin kanssa yksityisesti.
Julmaa mun mielestä tollanen että yht'äkkii joutuu vaihtaa ihmistä kelle puhuu omia vaikeita asioita jos kaikki on sujunu hyvin. Pitää taasalottaa alusta ja koittaa löytää se luottamus uudestaa, jos se ees onnistuu just sen ihmisen kanssa. Mut eihän tässä maailmassa yleensäkää asiat toimi. Oiskohan helpompaa jos vaa luovuttais ja ottais kaikki asiat niinku ne tuleevastaan? Vaa tyytyis kaikkeen eikä koittais auttaa eikä parantaa mitään? Jos tästä sitte selviis? Luuletteko? Mut emmä kyll tiie että miten sekää onnistuis...
TOivottavasti ei menny liikaa otsikon ohi... No, voikai tän laittaa jonku muunki otsikon alle.
Minulla kyllä kesti kauan löytää tämä terapeutti ja sitten kesti kauan, että sille jotain puhuin. Aluksi mie luulin kun mie sille jotain kauheaa sanoin, että se soittaa poliisille tai lastensuojeluvirastoon. Niin mie luulin nettuestakin. Mie olin koko ajan varma, että kun sille jotain kirjottaa niin se ilmottaa mut viranomaisille. Mie aluksi naamioin itteni ihan muualle asumaan ym. Välillä kävin kirjottaan kirjaston tai koulun koneella, että se ei tietäs mun olinpaikkaa. Sillo olin vielä lapsellisempi ku nyt.
Mie monesti aattelen, että ny mie en jaksa ja ny kyllä luovutan. En välitä mitä tapahtuu. Sitten mie säikähän. Aika monesti mie oon saanu alkaa alusta. Mie oon jo usseesti luulu, että ny mie oon selvillä vesillä. Ja sitte kaikki kaatuu, ihan hetkesä. Oon mie silti aina menny vähän eteenpäin.
maanvaiva kirjoitti 24.05.2004 klo 20:50:
Minulla kyllä kesti kauan löytää tämä terapeutti ja sitten kesti kauan, että sille jotain puhuin. Aluksi mie luulin kun mie sille jotain kauheaa sanoin, että se soittaa poliisille tai lastensuojeluvirastoon. Niin mie luulin nettuestakin. Mie olin koko ajan varma, että kun sille jotain kirjottaa niin se ilmottaa mut viranomaisille. Mie aluksi naamioin itteni ihan muualle asumaan ym. Välillä kävin kirjottaan kirjaston tai koulun koneella, että se ei tietäs mun olinpaikkaa. Sillo olin vielä lapsellisempi ku nyt.
Miks sä niin luulit? Varmaa hirveen turvaton olo ☹️ Onko helpottanu nyt ku pystyt jotain kertooki? Saatsä jatkaa tän terapeutin luona nyt tarpeeks pitkään?
Mie oon jo usseesti luulu, että ny mie oon selvillä vesillä. Ja sitte kaikki kaatuu, ihan hetkesä. Oon mie silti aina menny vähän eteenpäin.
Mihin asiat kaatuu? Onks siihen joku tietty syy? Siis että jotain erikoista ontapahtunu jasit et taas jaksa? Mut ihanaa että kuitenki meet eteenpäin, vaikka välillä tuleeki vähän takapakkia.
Ja 🙂🌻🙂🌻🙂🌻🙂🌻🙂🌻🙂🌻🙂🌻 tukinetille! Mun pelastus näiden viikkojen aikana ku en pääse terapeutille puhumaan, ja muutenki.
-Keskusteluryhäriippuvainen Xer-
Niinkuin Xera, olen minäkin 20. Ja jotenkin niiin kaukana aikuisten maailmasta. Tai en tiedä..toisaalta oon ja toisaalta en 🙄
Tuosta "puhehenkilön"(terapeutti tms.) vaihtamisesta. Julmaahan se on. Nuorisopolilla missä nyt oon käynyt kolmisen vuotta, vaihtuu jo neljännen kerran ihminen jolle oon jutellut. Tai lähinnä yrittänyt. Ainoa psykologi jolle jo jotenkin "avauduin" vähän enemmän, lopetti helmikuussa. Toinen sijainen tän vuoden puolella on jo tulossa. Muutenkin kun on jotenkin hankala luottaa ja uskaltaa puhua asioistaan, niin sitten vielä vaihtuu koko ajan ihminen jolle pitäisi pystyä jotain selittämään..mulle ainakin melkoisen hankalaa tuo "ihmisvaihto" ☹️
maanvaiva, tuttu on mullekin toi tunne, että on jo jotenkin selvemmillä vesillä. Jotenkin sitä vain vedetään matto jalkojen alta, vieläpä aina uudestaan ja uudestaan. Päivät selviän jotenkin, mutta yleensä viimeistään illalla kaikki vaan kaatuu niskaan. 😞 usein tuleekin iltaisin palstailtua täällä. Ei tarvitse niin yksin itsensä kanssa tapella 😉
Xera kirjoitti 24.05.2004 klo 20:04:
Mä oon nyt 20, enkä kyllä lähelläkää aikuista 🙂.
Minä olen päälle viidenkymmenen. Ei minusta taida tulla aikuista. Nuorempana ainakin luulin, että aikuisena on viisaampi ja kypsempi.
Yritän lohduttautua sillä, että jotkut nuoremmat vaikuttavat vähän "pystyynkuolleilta". Happamia, sanoi kettu (?).
Urpo
Mie luulin ja luulen vieläki, että alaikäisten ei hirveesti sovi puhuu esim itsemurhasta. Viranomaisilla ja muilla on semmone avohuollon tukitoimi- nimike. Ja ne voi miten sattuu heitellä alaikäistä, jos se niitten mielestä on sille hyväksi. Siis tää on mun mielipide.
Saan varmaan käyvä tällä terapeutilla niin kaun ku haluan. Toivon niin.
Siihen mihin asiat kaatuu, en halua vastata. Onhan niihin tietyt syyt. Ne syyt ja asiat on pieniä varmaan muille mutta mulle isoja. Toivottavasti en sua Xera loukkannu. Eikä sunkaan kysymys mua loukannu mutta en vaan voi vastata.
Ja mie kanssa Tuisku oon oikea iltamasentuja. Musta on aina tosi kiva aamulla nousta ylös. Kouluun on kiva mennä. Paljon koskaan ei oo huonoo aamua tai päivää. Mutta illat on. Sitte, kun on aikaa miettii, että mitä on saanut aikaseksi. Eikä paljon mitään ole. Sitte masentuu. Mie olen koulussa mun ikäsii yhen vuoden jäljessä aina vaan vaikka mitä tekisi. Illalla mie alan miettiin sitä kadonnutta yhtä vuotta. Mie vaan oleilin sekona ympäri mettiä. Ja se masentaa. Vissiin loppuelämän. Yksi vuosi vaan katosi.
Mulla Tuisku on illat tosi hyviä. Ei häivääkään masennuksesta. Vissiin, kun silloin ei tarvitse olla yksin. Mie ehdin päivällä, kun lapset nukkuu, masentua aivan täysin. Oikein odotan, että ne menevät nukkumaan ja sitten alan masentumaan. Oikein ryven itsesäälissä. Kaikki asiat on päin mäntyä.Jos vaan olisi iltoja, ei mua täällä näkyisi koskaan. Nyt,kun on nuo opintokirjat, ei niin ehdi itseään tutkia.
Oliko tämä syömishäiriö? Jen, miten sulla menee? Älä jää unhoon vaikka sun otsikkossa käymme välillä sekoamassa.