SYÖMISHÄIRIÖ

Hei!

Olen nyt 20-vuotias opiskelija, kenellä näyttää asiat olevan ulospäin melko mallillaan. Kavereita on, opiskelupaikkakin löytyy ja perheasiatkin vaikuttavat olevan kunnossa – todellisuus on kuitenkin aivan toinen.

Vanhempani erosivat, kun olin vasta kaksivuotias. Enpä minä siitä juuri mitään muista, muuta kuin ettei isäni ollut enää vanhempiensa kanssa väleissä sen jälkeen moneen vuoteen. Tämä myös heijastui minun ja isän puolisiin isovanhempiini niin, että he sanoivat minulle pienenä, ettei minusta koskaan tule mitään, sillä vanhempani ovat eronneet. Vaikka välit ovat olleet hyvät, niin tuo kommentti kalvaa edelleen mieltä. Kyllähän se tuntuu pahalta, jos joku ei usko toisen kykyihin lainkaan. Kuvioihin astui myös samantien äitipuoli, kenen kanssa en ole koskaan tullut kovin hyvin juttuun. Hän on suoraan haukkunut minua noin kymmenvuotiaasta saakka suutuspäissään isälleni mm. liian poikamaiseksi ja lihavaksi niin, että olen ollut aivan kuuloetäisyydellä. Pari kesää sitten, juuri YO-kirjoitusten kynnyksellä hän sitten räjäyttikin pankin ja kertoi isäni yrittäneen itsemurhaa kun olin noin kolmevuotias ja sanoi myös äitini vetäneen unilääkkeitä ja muita rauhoittavia. Hän vielä sanoi, että vanhempani olivat ikäänkuin kilpailleet kumpi tappaisi itsensä nopeammin.

Olen myöskin kasvanut hyvin alistuvaksi persoonaksi, mikä ei sinällään näy kaverisuhteissa kovinkaan paljoa. Parisuhteessa se sitten näkyykin. En voi sietää riitelyä ja koen, että vika on aina minussa. Koko lapsuuteni olen asunut äitini kanssa. Lapsuudessani äidillä oli yksi miesystävä, ihan mukava tyyppi siihen saakka ennenkuin erehtyi lyömään minua. Ei mitään vakavaa sinänsä, mutta ehkä pieni kolaus itsetunnolle, kun ei edes anteeksi viitsinyt koskaan pyytää. Parin vuoden päästä äitini sitten erosi tästä miehestä. Tämä ei kuitenkaan ollut se isoin ongelma lapsuudessani äitini kanssa. Jälkeenpäin ajatellen suurin ongelma on ollut tapa, jolla riidat, niin suuren kuin pienetkin, selvitettiin äitini kanssa. Tietysti sitä tulee välillä pienenä kiristeltyä vanhempien hermoja ja niin tein minäkin: sänky jäi petaamatta, huone oli sotkuinen jne. Ei kuitenkaan mitään vakavaa, mielestäni. Äiti ei juuri koskaan huutanut kunnolla, hän vain sanoo, että hän lähtee pois eikä tule enää koskaan takaisin. Pienelle lapselle tuollainen uhkaus on aivan kamalaa, ei sitä oikein osaa edes käsitellä. Aloin aina vain itkeä aivan järjettömästi, saatoin itkeä jopa pahimmillaan tunteja, ja pyydellä anteeksi tekojani ja välillä olemassaoloanikin. Siinä vaiheessa äitikin sitten aina leppyi ja rupesi itkemään. Kyllä hän ymmärsi ettei noin voi sanoa pienelle lapselle, siis alle kouluikäiselle, mutta aina siinä vain kävi niin.

No otsikkoon päästäänkin vasta nyt kiinni. Olen itse asian tiennyt jo hyvin kauan, monia vuosia. Ainoa keino, millä pystyin purkamaan pahanoloni, riittämättömyyteni, oli erinäiset herkut. Salaahan näitä tuli sitten osteltua heti eskarista saakka ja häpeä oli aivan mieletön, kun jäin äidilleni kiinni. Hänellä oli vähän tapana tonkia huonettani ja aina jotenkin löysi suklaapaperipiiloni. Häpeä ja nolostuminen vain pahensivat syömiskierrettä, lopulta saattoi mennä jo kaksikin suklaalevyä päivässä.

Ongelma on kärjistynyt etenkin nyt. Isäni erosi ”ilkeästä äitipuolestani” ja tästä asiasta minä sain lievästi syyt niskoilleni. Äitipuoleni on laittanut minulle erittäin julmia viestejä mm. siitä miten isäni hylkäsi minut pienenä eikä välitä minusta samanlailla kun velipuolistani. Välini isääni on kuitenkin hyvät, enkä halua enää sotkea isäni ja äitipuoleni välejä kertomalla näistä julmista viesteistä. Kun isän itsemurhayrityksestä en ole vieläkään päässyt yli, enkä tästä asiasta voi hänen kanssaan puhua, sillä itkemiseksihän se menisi, pelkät ilkeät viestitkin saavat tunteet sekaisin. Edelleenkin pakokeinoni on ruoka. BED-syömishäiriö (lihavan ahmimishäiriö) on ottanut vallan elämästäni. Suklaata tai jotain muuta hyvää on saatava joka päivä. Vähintään yksi patukka, mielellään enemmän esim. levyllinen suklaata. BED hävettää minua niin paljon, etten siitä pysty kenellekkään puhumaan. Pelkkä ajatuskin asian ääneen sanomisesta saa minut itkemään, koska tätä on jo kestänyt liian kauan. Aktiivisesti urheillessani painoni oli noin 65-70 kiloa, ja vyötärönympäryskin taisi olla 75 luokkaa. Eli silloin olin hyvässä kunnossa, vaikka pituutta onkin vain 165. Nyt painoa on kertynyt jo 90 kiloa ja vyötäröllä on 90 senttiä. Vaikka monet saattavatkin ajatella, että kyllä tuosta nyt tulee päästä eroon, eihän se ole edes bulimiaa, niin voin kertoa että kymmenen vuotta olen yrittänyt päästä eroon ahmimisesta, parantaa elintapojani eli en varsinaisesti laihduttaa. Se ei kuitenkaan ole onnistunut. Painoa vain kertyy ja kertyy siitä huolimatta, että harrastan liikuntaa keskimäärin 3-4 kertaa viikossa.

Siispä haluaisinkin neuvoja teiltä. Onko tilanteeni niin vakava, että minun tulisi hankkiutua oikeasti esim. psykiatrille tms? En osaa yhtään verrata tilannettani ystävieni ongelmiin, koska en ikimaailmassa kertoisi tästä heille, joten en tiedä mitä he sanoisivat neuvoiksi. Olen miettinyt, voisinko olla oikeasti masentunut ja lisäisikö se vielä painonnousua? Sitä nimittäin kertyy todella helposti, jos tulee 7000 kcal liikaenergiaa niin tuntuu että se vastaa jo 2-3 kiloa.

Kiitos kaikille, ketkä jaksavat antaa neuvoja.