Olen jonkun aikaa kokenut seksualisuuteni kanssa ongelmia jotka hävettävät helvetisti ja voi olla että ne ovat peruja jo aika pitkän aikaa sitten tapahtuneista ja samalla mitättömistä asioista. Tilanne on aaltoillut sen jälkeen kun ne havaitsin, välillä on ollut pahempaa ja välillä parempaa.

Olen nyt reilusti yli parikymppinen heteromies. Seksualisuuteni oli pitkäänkin käsittääkseni melko normaalia mutta nyt sitten ongelmat ovat eskaloituneet melko pahoiksi. Minulla on ollut yksi n. puolen vuoden suhde joku 4v sitten ja olen nyt siis vapaalla jalalla. Näinollen puran miehisiä tarpeitani itsetyydytyksellä ja se on alkanut kuvottaa. Ei fyysisesti mutta henkisesti kylläkin. Ongelmaa ei yhtään helpottane se että en perusta pornosta käytännössä yhtään ja fyysinenkin kokemus on enemmän toissijainen, pääosa nautinnosta tulee fantasionnin kautta samalla kun tyydyttää itseään kohti huipennusta. Nyt tuo fantasiointi, vaikka samalla tiedostan seksuaaliset fantasiani melko ihaniksikin, on muuttunut tuskalliseksi. Heti kun fysiikka kertoo että olisi aika puuhastella ja yrittää aloittaa touhuja niin ensimmäisten fantasioiden tullessa ajatuksiin mieleen iskee todella inhottava tunne. Sitä on vähän vaikea kuvata mutta lähinnä tunne siitä että on kelvoton ja vaikka ei fantasioisi mistään mikä ei voisi olla ihan tottakin realielämässä niin tulee tunne että se ei koskaan voi kohdallani toteutua.

Itsetyydytyksen lisäksi ongelma näkyy myös suhtautumisena naisiin. Sanalla sanoen, ihan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, he ovat hirviöitä jotka voisi lakaista pois maan päältä. Aloitekykyä minkään tuttavuuden tekemiseen ei tällä hetkellä ole ja jos joku tulisi ehdottamaan ihan kaveruuttakin tai edes utelemaan jotain henkilökohtaista, kuten tunteita, joista käsittääkseni naiset ovat miesten kohdalla hyvinkin kiinnostuneita, voisin mennä joko lukkoon tai sitten häipyä paikalta. Joku aika sitten tuli, ihan sattumalta, juteltua erään tuntemattoman naispuolisen kanssa melko vaikeistakin jutuista ja ainoa pelastava tekijä oli se että ko. naisesta haistoi että pylly oli jäänyt huonosti pyyhkimättä! Muuten olisin todennäköisesti todella häpeissäni siitä että edes aloin puhumaan hänen kanssaan, ihan vain siksi että hän oli liian fiksun oloinen tapaus. Tuostakin, ”pelastavasta tekijästä”, huolimatta pohdin pitkään että oliko puhuminen mitenkään fiksu teko.

Mikä sitten voisi aiheuttaa ongelmavyyhdin? Selityksiä voi olla monta. Kotona minulla ei ollut mitenkään parhaat oltavat, vanhemmat käyttivät runsaasti alkoholia kun olin pieni ja itkin monta kertaa, ala-asteikäisenä, sängyssä, vanhempien riitelyä kuunnellessa, että miksi olen saanut noin paskat vanhemmat. Muutenkin olin perheessäni kuin lemmikkieläin mitä sai kohdella miten lystäsi. Suhteeni äitiin meni aikuisiälle tultaessa huonoksi ja nyt välit ovat olleet poikki jo monta vuotta eli en edes näe häntä. Äidilläni on ilmeisesti joku mielenterveys- tai persoonallisuushäiriö tai jopa kummatkin mutta missään hoidossahan hän ei käy, hänessähän ei ole mitään vikaa vaan aina muissa. Kaikkien pitäisi aina olla niinkuin äitini sanoo. Koulussakin minua kiusattiin aika rankasti ja sekin laitettiin aikuisten taholta minun syyksi kun kärsin siitä että sain olla luokan paskakasa mitä sai haukkua miten halusi. Jopa 3-4-luokan naisopettajani haukkui minut useasti siitä kun läksyt olivat tekemättä! Elettäkään koulukiusaamisen katkaisemiseksi ei tehty vaikka vanhempainilloissa kuulemma useampi vanhempi oli vaatinut erään häirikön siirtämistä luokasta pois koska koko luokka kärsi.

Teininä olin kyllä ylä-asteella porukoissa mukana välitunneilla mutta normaaleja, sille ikäkaudelle kuuluvia, ensi-ihastuksia en kokenut vaikka haaveilin tytöistä. Kukaan ei tullut tekemään elettäkään että olisi ollut kiinnostunut ja itsekään en rohjennut. En oikeasti edes tiedä mitä minusta ajateltiin vaikka riparilla kirjoitettu lappu, johon jokaisen muun piti kirjoittaa jotain positiivista minusta tai muuten jättää tyhjäksi omalta osaltaan, onkin melkoisen täynnä ”symppis” ym. kommentteja.

Sitten kerran syksyllä 2008 taivaalta tipahti pommi! Eräs tyttö, jonka tiesin entuudestaan harrastuksen kautta, teki ehdotuksen josko alkaisimme suhteeseen. Se oli sellainen jysäys että kun itseäkin kiinnosti suhde hänen kanssaan niin miksi olisin jättänyt väliin? Siitä seurasi sitten se n. puolen vuoden suhde joka oli pääasiassa etäsuhde mutta viikonloppuisin tapailimme, olimme n. 100km päässä toisistamme. Hän oli eronnut vanhoillis-Lestadiolaisuudesta ja oli silloin sairaalahoidossa psyykkisten ongelmien takia. Niitä aiheutti sekä pilalle mennyt edellinen suhde että se että hän oli joutunut isänsä taholta pikkusiskonsa kanssa insestin uhriksi. Suhteen aikana poliisitutkinta oli menossa ja vähän suhteen kariutumisen jälkeen hänen isä sai varmaan Suomen ennätyksiä hipovan linnatuomion ko. rikoksesta ja sekä exäni että hänen pikkusisko saivat todella isot rahalliset korvaukset. Se, mitä ei nähty lööpeissä, oli sitten se että asia meni hoviin ja hovi piti kyllä korvaukset voimassa mutta passitti hänen isän Niuvanniemeen skitsofrenian takia hoitoon. Tuollainen isä olisi yksistäänkin jo todella paha ongelma mutta muutenkin exän perheolot olivat sellaiset että on todella ihme jos siinä olisi pystynyt kasvamaan mitenkään terveeksi ihmiseksi.

Olimme molemmat siis psyykkisesti sairaita mutta kummankaan hoitotaho ei laittanut vastaan, itseasiassa, mikäli kerrottu pitää paikkaansa, exäni hoitajat pitivät minua hyvänä ja huolehtivana kumppanina. Jouduin, muistaakseni useampaankin kertaan, viemään exäni lomilta takaisin kun paniikki iski päälle ja en saanut häntä rauhoittumaan. Mutta suhteen alussa exällä saattoi olla joku manian tyyppinen vaihe päällä tai jotain. Silloin tuli tehtyä se eräs erittäin merkityksellinen asia, ensimmäinen yhdyntä. Exä oli suostuva kun olimme intiimissä kanssakäynnissä. Olimme yhdynnässä koko suhteen aikana jokusen kerran mutta sitten kaikki alkoi muuttua. Tapaamisten aikana, kun kävimme nukkumaan, exä ei antanut juurikaan läheisyyttä vaan käänsi kylkeä ja nukahti ja jäin sitten harmituksissa odottamaan unta kun edes sen halauksen olisi saanut. Mutta ei. Muutenkin hän alkoi ottaa etäisyyttä ja todellinen shokki oli sitten se, että vastoin kaikkia aiempia lupauksia, hän erään kerran yhtäkkiä ilmoitti että palaa lestadiolaiseen uskoon eikä enää pyörrä päätöstään. Suhteen jälkeen hän sitten on kääntynyt mormoniksi koska tuomion jälkeen oma uskonyhteisö alkoi hylkiä häntä. Mutta tuo ilmoitus, että palaa uskoon, sai minut todella hätään. Pelkäsin että miten käy suhteen seksualiselle puolelle. Sen olisin vielä kestänyt että exä ensin kuntoutuu hyväksikäytöstä mutta se oli liikaa että lestadiolaisuus palasi takaisin kuvioon. Ensinnäkin, siinä rikottiin kaikkia aiempia lupauksia ja toiseksi, tiesin että lestadiolaiset sekä kieltävät uskovan että ei-uskovan (joka olin kokoajan ollut) välisen liiton ja sitten vielä suhtautuvat hyvin tiukasti seksualisuuteen. Siitä alkoi suhteen lopun lähtölaskenta joka sitten päättyi siihen kun exän, myös hyväksikäytetty, pikkusisko ja hänen äitinsä puukottivat selkään.

Kaikista eniten tuossa suhteessa jäi kaivelemaan se että se vaivasi tietoisuudessa jatkuvasti n.4v ajan ennenkuin oli pakko tehdä pesäero että nyt sai riittää, jatketaan elämää eteenpäin. Olin pitkään exästäni erossa ja nyt vähänaikaa sitten sain jotain juteltua mutta tätänykyä yhteydenpito ei ole enää mahdollista. Hän kuulemma mm. katuu sitä miten kohteli minua silloin suhteen aikana ja se tuo todella pahat muistot ilmaan. Tuokin tieto piti kaivamalla kaivaa esiin kun ensin oli kierrelty asiaa kuin kissa kuumaa puuroa. Minuun liittyviä asioita ei muka tarvitsisi minun kanssa puhua kun on puhunut jo niistä muualla netissä ja omalle terapeutille! En oikein sulata tuota. Itsekin kaduin suhteessa montaakin asiaa mutta hän ainakin sanoi että en ole tehnyt mitään väärää.

En oikein tiedä mikä tuossa suhteessa sitten jäi niin pahasti kaivamaan. Yksi teoria on, minkä olen lääkintäpuolelta kuullut, on että kun on kokenut noinkin julman teon niin sitten ihminen oppii joko jäämään hyväksikäytetyn rooliin tai alkaa itse hyväksikäyttää. Tai sitten alistumisessa on sama kuvio, joko jatkaa alistumistaan tai alkaa itse alistaa. Mene ja tiedä kun mitään faktaa juuri omiin asioihin liittyen ei saa.

Äidistä ja exästä tulikin mainittua mutta sitten mukana on vielä muutamia todella huonoja kokemuksia muista naisista eri yhteyksissä. Yhteistä niille on se että, vaikka itsekin olen töppäillyt pahasti, jotkut naiset ottavat luvan olla ”naisia” ja sen varjolla loukata meitä miehiä miten huvittaa. Uskoni siihen, että mitään arkaluontoista uskaltaisi toisen kanssa jakaa, alkaa murentua. Sikäli älytöntä että käsittääkseni naiset nimenomaan arvostavat miehiä jotka osaavat puhua.

Summa summarum: olen kyllä hoidossa ja pystyn puhumaan hoitajalle melko avoimesti mutta ajattelin että löytyisikö edes joku paikka missä voisi asiallisesti, ilman trolleja, puhua omista ikävistä kokemuksista tällä saralla. Ongelmanani kun on kaveripiirin vähyys tai pikemminkin olemattomuus. Se haittaa muutenkin omia ihmissuhteita mutta vielä enemmän kun kyseessä on seksualisuuden kaltainen arka ja henkilökohtainen aihe.