Hei.

Minä taas, muutaman kuukauden jälkeen.
Selvisin kouluvuodesta kunnialla, muttei elämä ole vapaalla yhtään helpompaa.
Oon yhä todella ailahtelevainen eikä elämä ole hauskaa tai erityisen innostavaa.
Suurin ongelma juuri tällä hetkellä on ihmissuhteet. Oon uskomattoman ahdistunut sosiaalisissa tilanteissa, enkä pääse siitä tunteesta eroon.

Olin kesäleirillä isosena, pääsin sieltä tänään kotiin. Tapasin muutaman ihanan ihmisen.. Tultiin todella hyvin toimeen, mikä on mulle harvinaista uusien ihmisten kanssa, ja vaikka jännitin puhumista he ei tuominneet. Mulla oli pitkästä aikaa hauskaa omana itsenäni ihmisten seurassa. Haluaisin jatkossakin olla näiden ihmisten kanssa tekemisissä ja tässä kohtaa tulee vastaan se tiiliseinä.

Nään näitä ihmisiä vielä kerran tänä kesänä, ylihuomenna. Se on mun ainoa tilaisuus puhua heidän kanssaan ennen kuin koulut alkaa taas (ollaan samassa rakennuksessa eri kouluissa), ja hermostuttaa niin paljon että itken. En osaa päättää pitäiskö sanoa jotain, antaa numero tai pyytää skypeä tai jotain. En pysty ajattelemaan näille ihmisille puhumista ilman että oksettaa. Lyhyesti sanottuna ahdistun sosiaalisesta kanssakäymisestä ja pelkään puhumista kuollakseni.

Totta kai ilmiselvä päätös on se, että menen ja sanon että ”hei, haluaisin olla yhteydessä jatkossakin”, mutta se vaan tuntuu kamalan vaikeelta ja nololta.
Entä jos ei oo aikaa, entä jos niitä ei kiinnosta, entä jos kaikki tää tapahtuu mun pään sisällä? Entä jos nukun pommiin, entä jos mulle nauretaan päin naamaa, entä jos joku kuulee? Entä jos kirjotan numeroni väärin, entä jos sitä viestiä ei koskaan tule? Entä jos jätän tämän tilaisuuden käyttämättä ja kadun lopun ikääni?

Tiedän noin 95% varmuudella että kaikki menis hyvin. Tiedän, ettei mulla ole kovin suuri mahdollisuus nolata itseäni. Tiedän, että ainakin toinen näistä kahdesta ihmisestä haluaa olla mun kanssa tekemisissä jatkossakin. Silti se ainainen vaikeus pysyy.

Haluan niin kovasti olla normaali. Itsevarma, tai edes vähän vähemmän ujo ja ahdistunut. En tiedä missä vaiheessa sosiaalisesta elämästä tuli näin uskomattoman vaikeaa, enkä tiedä mitä mun pitäisi oikeen tehdä. Haluaisin niin kovasti pitää yllä keskustelua samanhenkisten ihmisten kanssa ilman, että mun pitää pyydellä anteeksi sanojani ja ajatuksiani. Ilman että änkytän ja puhun liian hiljaa ja nopeasti. Enkä tiedä mitä tehdä ollakseni sinut itseni kanssa. En kestä torjumista tai epäonnistumista, ja siksi jätän kaiken tekemättä. En koskaan ota riskiä, vaan tyydyn, jään paikoilleni ja olen hiljaa.

Toinen puoli tähän ihmissuhdeongelmaan on ihmisten reaktiot. En ole käyttänyt t-paitoja kohta viiteen vuoteen, en kertaakaan, koska pelkään ihmisiä. Pelkään katseita ja reaktioita ja arvostan muiden mielipiteitä aivan liikaa. En osaa olla normaalisti ihmisten seurassa, koska pelkään että rivien välistä kuuluu masennus ja ahdistus. En pysty puhumaan mistään asiasta olematta masentava, negatiivinen. Siksi en halua aloittaa uusia ihmissuhteita ja kaikki muutkin on jo pistetty jäihin. Pelkään kertoa ihmisille mitä mun päässäni oikeasti liikkuu, koska jos sanon sen ääneen se on taas totta. Jos kerron mitä ajattelen, kukaan ei pysty katsomaan mua enää normaalisti. Oon aina vaan se itsetuhoinen tyttö.

Samaan aikaan olen ollut se itsetuhoinen tyttö jo niin pitkään, etten enää osaa olla ilman sitä osaa itsestäni. Se on mun valttikortti, jota käytän häpeilemättä ollakseni muita askeleen edellä. Se on mun jokeri hihansuussa jonka heitän pöytään kun haluan olla kiinnostava tai saada säälipisteitä. En halua enää olla samalla viivalla muiden ihmisten kanssa, koska en pärjäisi. En olisi tarpeeksi kiinnostava ilman mun nyyhkytarinaa, enkä pärjäisi esitelmien pidossa jos mua pidettäisiin hyvinvoivana ja normaalina.

Taas tämä noidankehä. Pistänkö jokerini lopullisesti piiloon vai pidänkö sen yhä takataskussa? Riskeeraanko vai kadunko lopun ikääni? Ihmiset on kamalan vaikeita olentoja, ja kaikista surkeinta siinä on se, etten ymmärrä enää edes itseäni.