Sinä seurustelet, me seurustelemme, mutta minä…

Sinä seurustelet, me seurustelemme, mutta minä...

Käyttäjä ekida aloittanut aikaan 30.11.2007 klo 17:20 kohteessa Nuorten foorumi
Käyttäjä ekida kirjoittanut 30.11.2007 klo 17:20

Huomasin sen taas seuratessani kirjeenvaihtoilmoituksia: minun ikäiseni alkavat olla melkolailla joko avo- tai avioliitoissa. Viikko sitten sain kuulla yläasteaikaisesta luokkatoveristani, joka oli saanut tytön. Hän täyttää ensivuonna 20 vuotta niin kuin minäkin. Sukulaiset kyselevät mahdollisesta poikaystävästäni, koska olen opiskelemassa kotikaupunkini ulkopuolella. He kuvittelevat minunkin vihdoin kehittävän jotain romanssin tynkää, kun en ole enää ns. lapsuudenkodin kahleissa, äidin helmoissa.

Mutta minulla ei ole poikaystävää eikä vauvakuumetta. Kun näen jonkun parin pussaavan, minua yököttää vähän. En tiedä, mitä pitäisi tehdä, kun toiset kuhertelevat. En pysty edes luontevasti onnittelemaan, jos kuulen jonkun alkaneen seurustella vakavasti, vaan alan pikeminkin ottamaan aikaa ero-uutiseen.

En ole tässä parkumassa nyt sitä, miksi minulla ei ole ketään. En aio parkua ollenkaan. Minä vain mietin, miksi toiset haluavat seurustella ja miksi minä en tunne mitään sellaista. Tuleeko se tunne vielä ja mistä sen tietää?

ekida

Käyttäjä ekida kirjoittanut 03.12.2007 klo 19:25

Minä en halua miestä, joka akoittelee minua: "prkleen akka älä sinä puutu, kun et mitään tiedä!" En halua, että minua väheksytään vain siksi, että olen nainen. Olen läpeensä kyllästynyt kaikkiin vitseihin miesten putkiaivoista ja naisten tippaleipäaivoista ja jatkuvasta taistelusta, kummat ovat parempia. Miksi sukupuolet eivät ole tasaarvoisia, miksi he käyvät jatkuvaa sotaa keskenään?

En näe surustelua arvona tai tavoiteltavana asiana.

Ajatteleeko kukaan muu näin?

ekida

Käyttäjä maanvaiva kirjoittanut 03.12.2007 klo 21:01

Mun piti ottaa se mies kuka mut huoli, en minä ole niin loistava naispersoona jotta olisi ollut valinnanvaraa.
Minä olen läpensä kyllästynyt kaikkeen tasa-arvojuttuihin mutta en silti ole mitenkään alempiarvoinen meidän suhteessa.
Lisäksi opiskelen alaa mikä perinteisesti on ns miesten ala mutta hyvin minut joukkoon on hyväksytty ihan tasa-arvoisesti.

Minä unohin mitä tulin sanomaan, kun sulta olikin jo uusi teksti ja olin vastaamassa siihen ekaan viestiisi. Onneksi ei ole tullut vauvakuumetta vaikka olenkin kohta 21v, ehkä olen sen verran pösilö ettei kukaan kysykään, että koska teille tulee vauva.

Mun viestini on täyttä tyhjää, minulla ei ole mitään hajuakaan mitä yritän sanoa. sorry.

Käyttäjä Mariar kirjoittanut 07.12.2007 klo 16:00

"Minä en halua miestä, joka akoittelee minua: "prkleen akka älä sinä puutu, kun et mitään tiedä!" En halua, että minua väheksytään vain siksi, että olen nainen. Olen läpeensä kyllästynyt kaikkiin vitseihin miesten putkiaivoista ja naisten tippaleipäaivoista ja jatkuvasta taistelusta, kummat ovat parempia. Miksi sukupuolet eivät ole tasaarvoisia, miksi he käyvät jatkuvaa sotaa keskenään?
En näe surustelua arvona tai tavoiteltavana asiana.

Ajatteleeko kukaan muu näin?

ekida
"
Mä ajattelen just noin. En halua sellaista nainen kokkaa ruoat mies käy töissä ja on "äijä" meininkiä. Inhottaa ja oksettaa tollaiset asenteet. Just ton takia tietyt suomalaistyyppiset miehet ärsyttää mua. Mun miehen pitää olla tasa-arvoinen tai vähintään joku leffasankari. Se on varmaan syy miks mä en seukkaa

Käyttäjä ekida kirjoittanut 10.12.2007 klo 15:49

En tiedä.... tuo tasa-arvo.
Joo, miesten ja naisten pitäisi olla tasa-arvoisia. Ja joo, olisi kamalaa vaan olla kotona puuhastelemassa kaikenlaisia vaimo-juttuja, kun mies tekee miesten-juttuja, siis ilman vaihtoehtoa toisenlaiseen, jos jotain toisenlaista haluaa.

Mutta vaikka se mies olisi sellainen, että auttaa kotitöissä ja lastenhoidossa, en siltikään tiedä. Useimmat naiset pelkäävät ulkona pimeässä vaanivaa puskaraiskaajaa, vaikka se todennäköisin raiskaaja asuu samassa kodissa ja nukkuu samassa sängyssä. Parisuhde väkivalta ym. on todella yleistä. Ja pettäminen ja eroaminen.

Mikä saa toiset vielä uskomaan niin kovin, ettei omalla koihdalle tuollaista satu, ja alkavat seurustella? Seurustelu on minusta vaarallista puuhaa...

Käyttäjä koralli kirjoittanut 29.01.2008 klo 18:52

Mul on vähän sama tunne, kun näken koulussa jonkun parin kähmivän, se alkaa oksettaa. Niin oon siis lukiossa eli pari vuotta nuorempi, kuin te. En vain ymmärrää mikä idea on olla koko ajan kiinni toisessa. Musta vaikuttaa et ne ei yhtään juteele ja suutelee vaan ja senkin ne tekee vain siksi et muut näkis.

Ite oon pari kertaa koittanu seurustella, mutta se on loppunut ennen kuin on alkanutkaan. Must se tuntuu jotenkin kahlitsevalta. Toisaalta haluisin kyl läheisyyttä, mut en kyl pysty kuvittelemaan itteeni kenenkään kaa.

Ja sit mitä tulee avo/avioliittoon niin en pysty itseeni kuvittelee siihenkään. Ja se tuntuu tosi kahlitsevalta. En pelkää väkivaltaa, mutta haluan elää vapaammin. Nytkin on jo kauhean tuskaista elää kotona vanhempien ja siskon kanssa, kun pitää aina välillä kertoa tekemisistään.

Sanoit tuossa: "Mikä saa toiset vielä uskomaan niin kovin, ettei omalla koihdalle tuollaista satu, ja alkavat seurustella? Seurustelu on minusta vaarallista puuhaa.."
Niin uskon että monet haluavat ottaa sen riskin, koska rakkaus on sen arvoista. Ja toisten mielestä on vain pakko seurustella.

Käyttäjä Meooww kirjoittanut 01.07.2008 klo 00:22

Ei seurustelu ole sen vaarallisempaa kuin kadulla käveleminenkään. Tietysti on niin miehiä kuin naisia, jotka ovat jotenkin harmiksi kumppanilleen. Jos seurustelu ei tunnu sopivalta, ei se ole pakollista. Aivan varmasti joku osa miehistäkin ajattelee samalla tavalla. Annetaan kukkien kukkia! 😉

Käyttäjä Harri R kirjoittanut 17.12.2008 klo 02:32

Tuskin sussa mitään vikaa tai poikkeavaa on. Epäilisin että olet vain siinä vaiheessa elämää ja kasvua ettei tuo asia ole ajankohtainen. Pahinta kai mitä voisit tehdä, olisi alkaa seurustelemaan, vaikkei tekisi mielikään. Puolisosi saisi kuvan sinusta että pidät hänestä, kaikki on hyvin -> ero ja ex-puolisollasikin on kohta ongelma. Oma elämäni on mennyt hetkittäin päin seiniä tavoitellessani muiden haaveita, kunnes löysin itseäni lisää ja tajusin että haluan olla vain yksin, ilman sitoumuksia, omien ajatuksieni kanssa. Nykyinen rakkaani tuli ihan pystymetsästä eteeni ja nyt menee parisuhteessa hienosti, kun en ole pakottanut itseäni mihinkään, enkä ole suhdetta etsinyt. Naiseni tuli elämääni ihan kaveripohjalta ja parisuhde meillä on hyvinkin luottamuksellinen ja avoin, eikä meillä mitään tasa-arvoskeidaa tai äijä-akka huumoria jauheta. Itse pyrin tasa-arvoon, mutta naiseni hoitaa kotitöitä minua enemmän ja itse taas puuhailen enemmän mekaniikan ja muun miesmäisen homman parissa. Tämä kait siksi että asiat vaan sujuvat paremmin näin.

Mielestäni olet hieman naivistisen näkemyksesi uhri. Kannattaisi varmaan tutustua ihan kaveripohjalta erilaisiin ihmisiin, ehkä mahdollisimman moniinkin ja suosittelen lämpimästi myös hyvinkin pinnallisia ystävyyssuhteitakin, sillä muidenkin ihmisten näkemyksillä on tapana avartaa maailmankatsomusta.

M27v

Käyttäjä Annie kirjoittanut 22.12.2008 klo 21:12

Itse kaipaisin jotakuta rinnalleni.
Silittämään hiuksia, pitämään sylissä, tukemaan. Ymmärtävää henkilöä ei lähelläni ole.
Olen aina yksin.

Käyttäjä Annie kirjoittanut 25.12.2008 klo 23:35

Sain hänet, syy elää.
Kyllä se siitä ihmiset.
*huoh* Viimein.

Käyttäjä Huolestunut kirjoittanut 29.12.2008 klo 15:39

Seurustelu on hassu juttu. Pahimmillaan se voi olla itkua ja hammasten kiristystä mutta parhaimmillaan jotain tosi upeaa.
Minulla on tässä takanani tosi huono suhde, jonka jälkeen olen ollut rikki. Nyt vasta puolen vuoden jälkeen alan ymmärtää että ansaitsen parempaa, ja ettei kaikki ollut minun vikani.
Sen olen oppinut että seurustelukumppani on yhtä kuin hyvä ystävä. Kumppanisi kanssa jaat ilot ja surut, onnistumiset ja pettymiset. Jos kumppani ottaa vastaan ja antaa itsekin takaisin asioita, luottaa sinuun ja osoittaa luottamustaan kertomalla omasta elämästään asioita, alkaa hänestä tulla niin tärkeä ettet halua hänestä eroon. Jos taas et saa häneltä mitään takaisin tai toisinpäin, hän vuodattaa sinulle kaikki asiansa mutta sinun asiasi eivät häntä kiinnosta, ei suhteestakaan tule sen kummempaa.
Suhteessa ei mielestäni saa olla dominoivaa osapuolta, vaan sen pitää toimia yhdessä. Vähän kuin ohjaisi laivaa. Se, joka on ruorissa, kuuntelee sitä joka tähystää. Jos tähystäjä huutaa että edessä on jäävuori, ruorimies vaihtaa suuntaa. Jos ymmärsitte mitä tarkoitin 🙂 Jos ruorimies siitä huolimatta jatkaa matkaansa, laiva törmää jäävuoreen. Parisuhde on kompromisseja täynnä.
Uskon että monet suhteet jotka alkavat lukiossa keskittyvät aluksi melko pinnallisiin asioihin. Halutaan näyttää että "mulla on joku", kun suudellaan ja kähmitään keskellä koulun käytävää. Jotkut suhteet kestävät pidempään kuin toiset, mutta parit jotka ovat pysyneet yhdessä lukiosta lähtien, menneet naimisiin ja saaneet lapsia eivätkä ole eronneet siinä välissä, ovat harvassa. 18-20- vuotiaasta kehitymme vielä niin paljon, että koko maailmankuva saattaa muuttua eikä kumppani tunnukaan enää oikealta.
Tuntuu myös että kaikilla on niin kova kiire päästä puuhailemaan sen seurustelukumppanin kanssa. Mun mielestä seksi on se äärimmäinen osoitus siitä, että todella välittää. Seksistä pitäis mun mielestä puhua kumppanin kanssa ennen kuin sitä aletaan harrastaa. Se, että kertoo omista toiveista ja peloista seksin saralla, kertoo toisellekin että olet vakavissasi hänen kanssaan. Seksissä ollaan alasti, ja se että kumppani arvostaa sinua sellaisena kuin olet, alastomana, on korvaamatonta. Myös toiveesi ja pelkosi ovat siinä hänen edessään.
Tottakai seurusteluun liittyy suuria riskejä. Jos kumppani päättää olla kunnioittamatta sinua ja rikkoo välisenne kauniin asian, sattuu kumpaakin osapuolta. Riitely on normaalia, hyvätkin ystävät riitelevät. Pettäminen, väkivalta tai hyväksikäyttö ei ole normaalia. Pitää muistaa pitää puoliaan parisuhteessa.
Minähän voisin vaikka kirjoittaa kirjan tästä asiasta 😀

Käyttäjä Piipai kirjoittanut 02.01.2009 klo 11:56

Hei Huolestunut

Kiitos kommentistasi. Tuo sai minut muistamaan kuinka hyvin asiat loppujen lopuksi minulla ovat.

Minun sisareni ajattelee paljolti vielä samoin kuin tänne kirjoittaneet ihmiset.. että seurustelu ei ole häntä varten. Olen itsekin sanonut hänelle, että turha kuunnella tätien ja setien kiusoittelua poikaystävästä, sillä jokainen etenee elämässään sitä vauhtia mistä pitää. Että vaikka minulla on jo kihlattu, ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että hänellä täytyy myös olla poikaystävä. Sisareni on ihana ja valloittava persoona ja uskon hänen löytävän jonkun miehen joskus, joka osaa häntä arvostaa.

Uskon että jokaisella on mahdollisuus tutustua erilaisiin ihmisiin joista voi tulla elämän kumppaneita. En usko silti että on olemassa oikeita ja vääriä ihmisiä, rakkaita.. On olemassa vain hyviä ja huonoja vaihtoehtoja. Jos alkaa seurustelemaan liian aikaisin... aikaisemmin kuin on siihen valmis, voi huomata, ettei haluakaan elää sen ihmisen kanssa johon on sitoutunut.. Usein kun syöksyy liian aikaisin parisuhteeseen, oman itsensä tunteminen jää vähäiseksi.. Sillä ensin on opittava rakastamaan itseään ja pitämään itsestään virheineen ja puutteineen, ymmärtämään mikä tuntuu hyvältä ja mikä satuttaa... Sitten on helpompi kertoa tarpeistaan, tunteistaan kumppanillekin=)
😉

Käyttäjä uskon(ko) kirjoittanut 03.01.2009 klo 14:37

Hei!

Jos kirjoittaisit kirjan Huolestunut, niin lukisin sen. Kirjoitat tosi mielenkiinotoisesti 😉

Seurustelu on asia johon en oikein tiedä miten suhtautua. Tiedän että kohdallani läheisyyteen liittyy huonoja muistoja lapsuudesta, joiden takia on todella vaikea edes katsoa vastakkaista sukupuolta olevaa ihmistä silmiin. Omalla kohdallani tiedän että pitää kohdata ensin omat pelot ja oppia luottamaan itseensä ennen kuin voi oppia luottamaan toiseen.

Vaikka tiedän etten voisi alkaa seurustelemaan, koska en uskaltaisi luottaa täysillä, kaipaan silti ihmistä lähelle. Jonkun joka pitäisi huolta. Tunnen myös paineita, koska kaveripiirissä niin monet seurustelevat tai ovat kokeneempia. Itse uskallan hädin tuskin puhua vastakkaista sukupuolta olevalle ihmiselle.

Olen siis 18-vuotias. Eikö niin että on vielä aikaa? Eikä tarvitse olla niin kuin muut? Eikö niin että sen läheisyyden voi löytää muualtakin? Tiedostan asian tietotasolla, mutta en saa silti itseäni täysin vakuuttuneeksi.

Käyttäjä Päivälapsi kirjoittanut 05.04.2009 klo 01:17

Minulla on ollut usein juuri tämä tunne, että olen jotenkin ulkopuolella seurusteluasioista. Olen 18-vuotias. Kahdesti olen yrittänyt saada suhdetta aikaiseksi, mutta se on kaatunut siihen, että vastapuoli ei ole ollut kiinnostunut minusta. Välillä on tullut mietittyä, että kannattaako enää yrittää.

Unelmoin yleensä enemmän, kuin mitä oikeasti teen. Minulle se on iso kynnys yrittää edes puhua vastakkaiselle sukupuolelle. Tyttöjä löytyy silti kaveripiiristä, ja muutaman kanssa on sentään uskaltanut keskustella juuri vaikkapa näin syvistä asioista.

En ole varsinaisesti koskaan miettinyt omalta kannaltani seurustelua kovin syvällisesti. Joskus on vain joku josta on kiinnostunut, joskus on taas aikavälejä jolloin ei ole. Vaikea selittää paremmin.